Jatkoajan toimittajat äänestivät sata kaikkien aikojen parasta suomalaista NHL-pelaajaa paremmuusjärjestykseen. Kriteereinä olivat saavutukset NHL:ssä, joten kyse ei luonnollisestikaan ole samasta asiasta, kuin luettelo kaikkien aikojen parhaista suomalaisista jääkiekkoilijoista.
Läheskään kaikilla suomalaispelaajilla ei ole ollut edes mahdollisuuksia päästä NHL:ään. Esimerkiksi 1950-luvulla kaikki kiekkoilijoistamme eivät varmaankaan edes tienneet mitään Pohjois-Amerikan kiekkosarjoista, ja NHL:ssä tiedettiin vielä vähemmän Euroopan jääkiekkoilusta.
Vielä 1980-luvullakin lähtö rapakon taakse vaati rohkeutta. Moni pelaaja, jolla olisi ollut mahdollisuuksia päästä ammattilaisjäille, joko valitsi toisin tai kävi vain kurkkaamassa, millaista peli kapeammissa kaukaloissa oli.
2000-luvun pelaajia NHL ei välttämättä ole aina edes houkutellut, kun pöydällä on ollut rahakkaampia tarjouksia KHL:stä tai Sveitsistä.
Mutta keitä ovat nämä kaikkien aikojen suomalaiset huippupelaajat, jotka jäivät huomioimatta parhaita NHL-pelaajiamme listatessa?
Vuosikymmenet kiekkoilun kehitysmaana
Eri aikakausien, roolien ja pelipaikkojen pelaajien järjestäminen absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen on mahdoton tehtävä.
Yksi tapa huippupelaajien seulomiseen on vertailla heidän kansainvälisiä saavutuksiaan muihin saman aikakauden pelaajiin. Arvokisoissa on yleensä ollut mukana parhaat pelaajat ainakin NHL:n ulkopuolelta. Moni suomalainen on pelannut myös seuratasolla Euroopan muissa pääsarjoissa.
Tosin suomalaisjääkiekon varhaishistorian osalta arvokisavertailukin on hankalaa, sillä Suomen maajoukkue oli ensimmäisinä vuosikymmeninään suorastaan heittopussi. Jokunen maajoukkueemme kärkipelaajista saattoi yksilötasolla olla kansainvälistä tasoa, mutta joukkueena tasoero muihin maihin oli valtava.
Suomi osallistui jääkiekon MM-kisoihin ensimmäistä kertaa vuonna 1939, hävisi kaikki ottelunsa ja jäi viimeiseksi maalierolla 5–25.
Suomen paras pelaaja näissä kisoissa oli Holger Granström. Nuori helsinkiläishyökkääjä teki neljä Suomen viidestä kisamaalista. Granström ehti voittaa SM-sarjan maalikuninkuuden kahdesti, mutta kaatui traagisesti heti jatkosodan alussa vain 23-vuotiaana.
Seuraavan kerran Suomi nähtiin arvokisoissa vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Vuoden 1949 MM-kisoissa maajoukkueemme saalisti jo pari voittoakin – tosin vasta alemmassa loppusarjassa, jossa se kaatoi Norjan ja Belgian. Olympiajäillä suomalaiskiekkoilijat nähtiin ensimmäisen kerran Oslossa 1952.
Sotien jälkeisten vuosien ykköspelaajamme oli Aarne Honkavaara. Suomi-kiekon todellisena pioneerina tunnettu Honkavaara pelasi urallaan 47 A-maaottelua ja teki niissä 46 maalia. SM-sarjassa Honkavaaran tahti oli vielä hurjempi: suorastaan käsittämättömät 143 maalia 62 ottelussa.
Honkavaarasta oli myös lähellä tulla kaikkien aikojen ensimmäinen Pohjois-Amerikassa pelannut suomalaispelaaja (jos jo lapsina siirtolaisiksi lähteneet Albert Pudas ja Pentti Lund jätetään huomioimatta).
Honkavaara matkasi rapakon taakse syksyllä 1950 Sarnia Sailorsin kutsumana. Suunniteltu pelaaminen IHL-puoliammattilaissarjassa kariutui kuitenkin viisumiongelmiin.
– Suomessa ei silloin tiedetty vielä paljon Kanadan jääkiekkoilusta. NHL juuri ja juuri tunnettiin ja siinä pelaavat kuusi joukkuetta. Mikä tämmöinen IHL sitten oli, niin se oli minullekin ihan tuntematon asia, muisteli Honkavaara ennakkoluulotonta reissuaan yli 50 vuotta myöhemmin Turun Sanomille.
Aikakauden muita suomalaisia huippupelaajia olivat myös Keijo Kuusela, Matti Karumaa, Christian Rapp ja Unto Wiitala.
Kuusela ja Karumaa pelasivat tutkaparina Hämeenlinnan Tarmon vaarallisessa ykkösketjussa yli viidentoista vuoden ajan. Kaksikko oli tehokas myös maajoukkueessa: Kuusela teki 59 maaottelussaan 34 maalia ja Karumaa 40 maalia 56 pelissään.
Ensimmäisenä HIFK:n pelaajana maajoukkueeseen noussut Rapp oli Suomen tehokkain pelaaja vuoden 1952 olympialaisissa.
Maalivahti Wiitala kuului puolestaan MM-kisajoukkueeseen kahdeksan kertaa putkeen (1949–1957). Wiitala valittiin kolmesti Suomen vuoden parhaaksi jääkiekkoilijaksi. Pelaajauransa jälkeen hänestä tuli ensimmäinen suomalainen kansainvälisen tason huippuerotuomari.
Olosuhteet kehittymisen jarruna
Vuoden 1957 MM-kisoissa Suomi sijoittui neljänneksi – korkeammalle kuin koskaan sitä ennen arvokisoissa. Historiallinen saavutus oli tosin mahdollista vain siksi, että muun muassa Kanada, Yhdysvallat ja Länsi-Saksa boikotoivat Neuvostoliitossa järjestettyjä kisoja.
Todellisuudessa Suomen kiekkoilu oli vielä varsin amatöörimaista verrattuna lajin silloisiin suurmaihin. Suomalaiset jäivät rutkasti muiden maiden jälkeen jo pelkkien olosuhteidenkin johdosta.
Esimerkiksi Ruotsissa oltiin jo suunnittelemassa maan ensimmäistä jäähallia, kun Suomeen saatiin viimein ensimmäinen tekojäärata 1956. NHL:ssä pelit oli pelattu hulppeissa areenoissa jo vuosikymmenien ajan.
Legendaarisia pelaajia riitti kuitenkin tälläkin aikakaudella. Unto Wiitalan paikan maajoukkueen luottovahtina peri Juhani Lahtinen. Ilvestä koko seurauransa edustanut maalivahti pelasi Suomen paidassa peräti 160 maaottelua: kahdeksan kertaa MM-kisoissa ja kahdet olympialaiset.
Lahtisen MM-historia peilaa hyvin myös Suomen jääkiekon tason nousua 1950-luvulta 1960-luvulle siirryttäessä. MM-debyytissään vuonna 1958 hän ei ehtinyt juuri muuta tehdä kuin kaivella kiekkoa selkänsä takaa. Kanada voitti ottelun peräti 24–0. Seitsemän vuotta myöhemmin, Suomen kotikisoissa 1965, Lahtinen torjui jo 2–2-tasapelin ottelussa Ruotsia vastaan.
Tämän murrosvaiheen tehopelaajia Suomen maajoukkueessa olivat muun muassa tamperelaiset Yrjö Hakala, Raimo Kilpiö ja Heino Pulli sekä Lukko-legenda Teppo Rastio.
Urallaan peräti viisitoista SM-mitalia voittanut Hakala pelasi maajoukkueessa yhteensä 129 ottelua ja toimi joukkueen kapteenina useissa arvokisoissa. Kilpiö edusti Suomea peräti kymmenen kertaa arvokisoissa ja pelasi yhteensä 168 maaottelua.
Pulli oli Suomen paras pistemies MM-kisoissa 1962 ja olympialaisissa 1964. Myös Rastio kuului maajoukkueen runkopelaajiin lähes kymmenen vuoden ajan ja pelasi yli sata A-maaottelua.
Suomesta tulee haastaja
1960-luku oli maailmalla muutoksen aikaa. Uusia tuulia puhalsi myös jääkiekon maailmassa.
Suomikin siirtyi viimein halliaikaan, kun maan ensimmäinen jäähalli valmistui vuonna 1965 Hakametsään Tampereelle. Tasoero kärkimaihin kaventui. Jos Suomen maajoukkue oli tarjonnut usein aiemmin lähinnä aihetta vitsailuun, niin pikku hiljaa siitä tuli varteenotettava vastustaja myös huippumaille.
Vuoden 1967 MM-kisoissa Suomi voitti jääkiekon suurmaan ensimmäistä kertaa arvokisahistoriassaan, kun Tšekkoslovakia kaatui maalein 3–1. Joukkueen sankareita olivat maalivahti Urpo Ylönen sekä kaksi maalia tehnyt hyökkääjä Juhani Wahlsten. Seuraavan vuoden olympialaisissa Suomi kukisti puolestaan ensimmäistä kertaa Kanadan.
188 A-maaottelua urallaan pelannut Ylönen oli kiistattomasti oman aikakautensa huippupelaajia. Hänet valittiin vuoden 1968 olympialaisten kakkostähdistöön ja palkittiin vuoden 1970 MM-kisojen parhaana maalivahtina. Oman pelaajauransa Ylönen päätti ammattilaisena Länsi-Saksassa. Valmentajana hän on sittemmin siivittänyt useita suomalaismaalivahteja NHL:ään asti.
Myös Wahlsten pelasi pitkällä urallaan yli sata maaottelua. Hän oli myös yksi ensimmäisistä ulkomailla pelanneista suomalaisista. Wahlsten voitti Itävallan mestaruuden kaudella 1969–1970.
Salmelainen kävi pelaamassa farmissa
1960-luvun aikana maailma alkoi avautui myös eurooppalaisille pelaajille uudella tavalla, kun Pohjois-Amerikassa huomattiin, että vanhallakin mantereella osataan pelata lätkää.
Kaikkien aikojen ensimmäinen Euroopassa kiekko-oppinsa saanut pelaaja NHL:ssä oli ruotsalainen Ulf Sterner. Ruotsin maajoukkuetähti kiekkoili Pohjois-Amerikassa kauden 1964–1965. Suurin osa kaudesta kului farmissa, mutta hän sai tililleen myös neljä ottelua New York Rangersin paidassa.
Ensimmäinen NHL:ssä paikkansa vakiinnuttanut eurooppalaispelaaja oli Oulussa syntynyt Juha Widing. Ruotsalaishyökkääjä nousi NHL-pelaajaksi juniori- ja farmisarjojen kautta. Widingin kaudella 1969–1970 alkanut NHL-ura oli kahdeksan kauden ja yli viidensadan ottelun mittainen.
Ensimmäinen NHL:ään Euroopasta varattu pelaaja oli kuitenkin suomalainen Tommi Salmelainen (St. Louis Bluesin 6. kierroksen varaus 1969). HIFK-joukkuekaveri Carl Brewer oli junaillut yllätysvarauksen nuorelle Salmelaiselle, joka matkasikin seuraavaksi kaudeksi Pohjois-Amerikkaan.
Blues oli tuolloin yksi NHL:n parhaista joukkueista, joten Salmelaisella tai toisella eurooppalaistulokkaalla, tšekkoslovakialaisella Jaroslav Jirikillä, ei ollut mitään saumoja mahtua sen miehistöön. Mitään riemukulkua ei ollut kausi CHL-farmisarjassakaan.
– Olihan se eurooppalaiselle tosi raakaa. Niille kanadalaispelaajille jääkiekko oli henki ja elämä, hirveää taistelua ja tappelua. Meillä se oli enemmän sitä, että pelataan ja sitten mennään opiskelemaan tai jotain muuta. Itse en edes miettinyt, että jääkiekko voisi olla ammatti, Salmelainen muisteli ajatuksiaan Ilta-Sanomissa.
Sekä Salmelaiselle että kolme peliä NHL:ssä pelaamaan päässeelle Jirikille yksi kausi Pohjois-Amerikassa riitti kokemukseksi ja molemmat palasivat kotimaihinsa. Tommi Salmelainen pelasi myöhemmin urallaan ammattilaisena myös Itävallassa ja Saksassa. Hänen poikansa Tony Salmelainen ylsi sen sijaan omalla urallaan NHL:ään asti ja pelasi yhteensä 70 ottelua Edmonton Oilersin ja Chicago Blackhawksin paidassa.
NHL ottaa yhteyksiä suomalaispelaajiin
Seuraava suomalainen sai NHL-varauksen vasta viisi vuotta Salmelaisen jälkeen. New York Islanders käytti vuonna 1974 kuudennen kierroksen varausvuoronsa Tapparan taiturimaiseen Martti Jarkkoon.
Jarkolla ei ollut kuitenkaan pienintäkään aikomusta lähteä Pohjois-Amerikkaan. Hän oli taiteilijaluonne, joka tykkäsi nautiskella kaukalossa ja voitti urallaan muun muassa SM-liigan pistepörssin pariin kertaan. Maajoukkuettakin Jarkko piti liian totisena touhuna ja edusti Suomea vain kaksissa MM-kisoissa.
Sen sijaan joitain muita suomalaispelaajia NHL kiinnosti. Esimerkiksi hyökkääjät Veli-Pekka Ketola ja Lasse Oksanen osallistuivat NHL-seurojen koeleireille jo 1960-1970-lukujen vaihteessa.
Sekä Ketola että Oksanen kuuluvat ehdottomasti kaikkien aikojen suomalaispelaajien listauksessa aivan kärkisijoille. Porilaislegenda Ketola päätyi lopulta myös pelaamaan Pohjois-Amerikassa. Kaudet 1974–1977 Ketola pelasi WHA:ssa. Toisella visiitillään 1981–1982, jolloin ”Iso Musta” oli jo päälle kolmikymppinen, tilille tuli 44 NHL-ottelua Coloradon Rockiesin riveissä.
Myös Oksasella olisi ollut mahdollisuus taistella pelipaikasta Pohjois-Amerikassa, mutta hän valitsi ennemmin pelaamisen ja yrittämisen Suomessa.
Oksanen pelasi koko pääsarjauransa Ilveksessä lukuun ottamatta kolmea kauttaan Italiassa. 11 MM-kisat ja kolmet olympialaiset pelannut Oksanen piti pitkään nimissään Suomen ennätystä A-maaottelujen lukumäärässä (282) sekä tehopisteissä (101+58).
Mittavia uria ja traagisia kohtaloita
Muita 1960-luvun suomalaisia huippupelaajia olivat myös Jorma Peltonen, Kalevi Numminen, Matti Keinonen ja nuorena menehtynyt Jarmo Wasama.
Peltonen jakoi passeja Lasse Oksaselle sekä Ilveksessä että maajoukkueessa. Hän voitti SM-sarjan pistepörssin viisi kertaa, pelasi 188 A-maaottelua sekä uransa loppuvaiheessa useamman kauden ammattilaisena Sveitsissä ja Italiassa.
Tappara-puolustaja Numminen kuului maajoukkueen kantaviin voimiin käytännössä koko vuosikymmenen. Pelaajauransa jälkeen hän toimi päävalmentajana sekä Tapparassä että maajoukkueessa päävalmentajana ja kasvatti myös pojastaan Teppo Nummisesta yhden kaikkien aikojen suomalaisista NHL-pelaajista.
Ilveksen puolustaja Jarmo Wasama pelasi ensimmäistä kertaa aikuisten MM-kisoissa jo 18-vuotiaana. Häntä pidettiin jopa kaikkien aikojen lupaavimpana suomalaispelaajana, mutta ura ja elämä päättyi traagisesti liikenneonnettomuudessa 22-vuotiaana helmikuussa 1966.
Matti ”Mölli” Keinonen oli puolestaan yksi Suomi-kiekon rakastetuimmista hahmoista. Hän ei yltänyt kansainvälisissä peleissä läheskään samanlaiseen tehoiluun kuin kotimaan kaukaloissa, mutta kuului kuitenkin maajoukkueen runkopelaajiin vuodesta toiseen.
– Hän hymyili kaukalossa, virne oli naamalla. Hyvä, ettei ihan peukkua näyttänyt puolustajalle kun oli tämän harhauttanut, muisteli Lasse Oksanen 196 A-maaottelun leijonatoveriaan.
Moni muukin suomalaispelaaja vierasti kansainvälisiä pelejä, joissa peli oli fyysisempää kuin mihin Suomessa oli totuttu. Etenkin pohjoisamerikkalaisten pelityyli oli rajua, ja monelle eurooppalaiselle siirtyminen rapakon taakse oli siksi ihan mahdoton jo ajatuksenakin. Aikakauden maajoukkuepelaajista kovaotteisilla puolustajilla Lalli Partasella ja Juha Rantasilalla se tosin tuskin olisi jäänyt ainakaan uskalluksesta kiinni.
WHA porttina Pohjois-Amerikkaan
Eurooppalaispelaajien muuttoliike Pohjois-Amerikkaan käynnistyi lopulta 1970-luvun aikana. Tähtipuolustaja Börje Salming siirtyi Ruotsista suoraan Toronto Maple Leafsiin kaudeksi 1973–1974, mutta muuten sekä ruotsalaiset että suomalaiset joutuivat aluksi tyytymään NHL:n kanssa kilpailleeseen WHA-liigaan.
NHL:ää dominoivat tuolloin kovisteluun ja pelotteluun luottaneet Philadelphia Flyers ja Boston Bruins. Muutkaan seurat NHL:ssä eivät uskaltaneet pestata pehmeinä pidettyjä eurooppalaisia riveihinsä.
Sen sijaan WHA-joukkueisiin eurooppalaiset kelpasivat oikein hyvin. Sarjan vetovoima ei riittänyt houkuttelemaan pelaajia pois NHL:stä, joten joukkueisiin värvättiin runsaasti pelimiehiä muun muassa Ruotsista. Ensimmäiset suomalaispelaajat siirtyivät WHL:ään kaudelle 1974–1975.
Kaikkiaan WHA:ssa pelasi seuraavien vuosien aikana yksitoista suomalaispelaajaa: hyökkääjät Ketola, Lauri Mononen, Seppo Repo, Juhani Tamminen ja Matti Hagman, puolustajat Pekka Rautakallio, Heikki Riihiranta ja Risto Siltanen sekä maalivahdit Markus Mattsson ja Hannu Kamppuri.
Näistä tienraivaajista Matti Hagmanista tuli vuonna 1976 ensimmäinen suomalainen NHL:ssä sitten 1950-luvulla pelanneen kanadansuomalaisen Pentti Lundin. Risto Siltanen pelasi komean uran NHL:ssä.
Markus Mattssonista tuli puolestaan kaikkien aikojen ensimmäinen suomalaisvahti NHL:ssä. Pekka Rautakallio ja Hannu Kamppuri piipahtivat välillä Suomessa, mutta palasivat sitten Pohjois-Amerikkaan. Rautakallio pelasi kolme kautta tehokkaasti NHL:ssä ja maajoukkuevahti Kamppuri sai tililleen 13 NHL-peliä.
Muutkin WHA:ssa pelanneet suomalaiset olisivat saattaneet pärjätä myös NHL:ssä. Lauri Mononen pelasi sittemmin tehokkaasti Sveitsin liigassa ja Heikki Riihiranta jatkoi pelaajauraansa vielä kuusi kautta HIFK:n kapteenina. Seppo Repo ja Juhani Tamminen käväisivät pelaamassa Japanissa, mutta kuuluivat maajoukkueeseenkin vielä monen vuoden ajan.
SM-liiga houkutti Marjamäkeä enemmän kuin NHL
Suurimmalle osalle suomalaisista Pohjois-Amerikka oli kuitenkin vielä 1970-luvulla liian kaukana. Esimerkiksi maajoukkueen tähtivahti Jorma Valtonen tyytyi ammattilaisuuteen Italiassa ja Saksassa. Antti Leppänen pelasi puolestaan koko uransa Tapparan maalilla.
Valtonen pelasi maajoukkueessa peräti 12 arvokisat ja 232 maaottelua. Hänet valittiin vuoden 1972 MM-kisojen parhaaksi maalivahdiksi - muun muassa punakoneen maalia vartioineen Vladislav Tretjakin edelle. Leppänen kuului puolestaan vuoden 1975 MM-kisojen parhaimmistoon.
Kaikkien aikojen ensimmäisenä suomalaispelaajana MM-kisojen tähdistöön valittiin puolustaja Ilpo Koskela vuoden 1971 kisoissa. Hän oli kisojen tehokkain suomalaispelaaja pisteillään 6+1. Koskela pelasi urallaan yli sata A-maaottelua ja edusti Suomea arvokisoissa kuusi kertaa.
Pekka Marjamäki oli puolestaan Suomen pistekärki (6+2) vuoden 1975 MM-kisoissa. Hänet valittiin myös koko kisojen parhaaksi puolustajaksi.
– Tuolloin olivat ammattilaisvärvärit kimpussani. Mietin Kanadaan lähtöä, mutta päätin jäädä Tampereelle. Perheen lisäksi kiinnosti kotona myös uusimuotoinen sarja, alkava SM-liiga, kertoi Marjamäki kirjassa Vauhdikasta viihdettä (Jääkiekon SM-liiga ry, 1985).
Marjamäki voitti Tapparan kanssa neljä Suomen mestaruutta ja pelasi maajoukkueessa hurjat 251 ottelua. Muita maajoukkueen pitkäaikaisia luottopuolustajia olivat turkulaiset Seppo Lindström ja Timo Nummelin. Molemmat heistäkin pelasivat maajoukkueessa yli 200 ottelua. Lindström pelasi urallaan myös Itävallassa ja Saksassa. Nummelin jatkoi puolestaan aktiiviuraansa aina 45-vuotiaaksi asti.
Hyökkääjistä Esa Peltonen, Seppo Ahokainen, Jorma Vehmanen ja Reijo Leppänen pelasivat pitkät ja komeat urat. Peltonen debytoi MM-kisoissa jo vuonna 1967 ja päätti 277 ottelua kestäneen maajoukkueuransa vuoden 1980 olympialaisiin. Ahokainen toimi kapteenina sekä Ilveksessä että Tapparassa, kävi voittamassa pari Itävallan mestaruutta ja pelasi maajoukkueessa yhteensä 162 ottelua.
Jorma Vehmanen pelasi pääsarjakiekkoa 20 kauden ajan. Lukko-hyökkääjä ei mässäillyt urallaan pisteillä, mutta kuului maajoukkueessakin runkopelaajiin ja edusti Suomea yhdeksän kertaa arvokisoissa. Vehmasta kuvailtiin aikalaislähteissä ”hyväksi myötäkarvaajaksi”, eli nykykielellä häntä voitaisiin kutsua esimerkiksi kahden suunnan hyökkääjäksi.
Reijo Leppänen ei sen sijaan kuulunut maajoukkueen vakiokalustoon. Leppänen voitti SM-liigan pistepörssin pariinkin otteeseen, mutta oli jo melkein kolmekymppinen päästessään ensimmäistä kertaa arvokisoihin. Hän oli Suomen kolmanneksi tehokkain pelaaja vuoden 1980 olympialaisissa, mutta esiintyi niiden lisäksi vain kertaalleen MM-kisoissa.
Myös Timo Sutinen voitti SM-sarjan pistekuninkuuden pariin kertaan. Hän pelasi neljissä MM-kisoissa, mutta putosi sitten maajoukkuekuvioista ja siirtyi tehoilemaan Saksan liigaan. Jokereiden Henry Leppä oli puolestaan Suomen ykköshyökkääjä 1973 MM-kisoissa ja pelasi maajoukkueessa yhteensä 117 ottelua.
Ovi NHL:ään aukeaa
WHA tuli tarunsa päähän vuonna 1979. Sarjan parhaat seurat liittyivät NHL:ään ja toivat myös pelaajansa mukanaan. Yht’äkkiä eurooppalainen pelaaja ei ollutkaan enää NHL:ssä ihmetyksen aihe.
Esimerkiksi Jari Kurri, Tšekkoslovakiasta loikanneet Stastnyn veljekset ja monet ruotsalaiset todistivat, että parhaat eurooppalaispelaajat voivat olla huippuja myös NHL:ssä. Millään seuralla ei ollut enää varaa kääntää katsettaan pois Euroopasta.
Itä-Euroopan edessä oli kuitenkin edelleen rautaesirippu. Käytännössä se tarkoitti siis sitä, että 1980-luvulla kaikilla Suomen ja Ruotsin huipputason kenttäpelaajilla oli halutessaan ainakin mahdollisuus päästä kokeilemaan NHL:ssä.
Osalle pelaajista tämä kokeilu muuttui pitkäksi ammattilaisuraksi. Useampi kävi kuitenkin vain kääntymässä Pohjois-Amerikassa ja palasi takaisin tutuille ja turvallisille kotimaan jäille.
NHL ei ollut herkkua 1980-luvun pelaajille. Glamour oli kaukana ainakin rivipelaajille. Pelireissut olivat pitkiä ja raskaita. Oma valmentaja ja joukkuekaverit saattoivat suhtautua eurooppalaisiin vihamielisesti. Kaukalossakin oli syytä varoa koko ajan, ettei joku puolihullu kanadalainen saa osumaan sellaista taklausta, joka päättäisi uran.
Uhkana oli myös komennus farmiin, eivätkä peruspelaajien palkatkaan olleet sillä tasolla, että olisivat riittäneet kompensoimaan kaikkia mahdollisia huonoja puolia. Toisessa vaakakupissa saattoi houkutella perhe, ystävät, työpaikka ja tähtipelaajan asema kotoisassa liigassa.
– En nähnyt mitään mielenkiintoa lähteä kiertämään bussilla ympäri Amerikkaa. Myöskään palkka ei ollut silloin farmissa hyvä. Jos pelasi Suomessa ja kävi samalla töissä, niin ansaitsi yhtä paljon. Ei vaan ollut mitään mielenkiintoa lähteä pelaamaan sitä peliä ja hakattavaksi sinne, kolme peliä Edmonton Oilersissa pelannut Risto Jalo muisteli Jatkoajan haastattelussa valintaansa farmikiekkoilun ja Eurooppaan paluun välillä.
Kaikkien aikojen leijonalegendoihin kuuluvat Raimo Helminen ja Janne Ojanen kävivät NHL:ssä kahteen eri otteeseen, mutta kärsivät loukkaantumisista, eivätkä onnistuneet vakiinnuttamaan paikkaansa.
Helminen pelasi kausina 1985–1987 ja 1988–1989 yhteensä 117 ottelua ylhäällä ja siirtyi toisen paluunsa jälkeen pelaamaan Ruotsiin. Ojaselle kertyi 98 NHL-peliä kausilta 1988–1990 ja 1992–1993.
– Muutamaa päivää ennen kauden alkua johto katsoi parhaaksi lähettää minut farmiin. Kysyin, kuinka kauan siellä pitäisi olla. He sanoivat, ettei sitä tiedä, pakkaa auto ja mene sinne. Sanoin silloin, että menen mieluummin Eurooppaan, kuvaili Ojanen NHL-uransa lopullista päättymistä kirjassa All Star Finland (Otava, 1995).
Kokeilijoita riitti, mutta osa jäi vielä Suomeenkin
Moni muu ei yrittänyt niinkään sitkeästi kuin Helminen tai Ojanen. Esimerkiksi SM-Liigan kaikkien aikojen maalitykki Arto Javanainen (14 ottelua kaudella 1984–1985), 167 A-maaottelun Kari Makkonen (9 ottelua kaudella 1979–1980), maajoukkuetta kipparoinut Anssi Melametsä (27 ottelua kaudella 1985–1986) sekä tuleva leijonakippari Timo Jutila (10 ottelua 1984–1985) hylkäsivät NHL-haaveensa heti ensimmäisellä yrityksellä.
Kari Jalonen, Jukka Porvari, Ari Haanpää, Kai Suikkanen ja muutama muukin suomalainen sinnitteli useamman kauden ajan, mutta eivät onnistuneet nousemaan vakiopelaajiksi NHL:ssä.
Ihan kaikki huiput eivät lähteneet edes kokeilemaan siipiään valtameren taakse. Esimerkiksi 213 A-maaottelun Jukka Tammi pelasi koko huippu-uransa Suomessa, toisin kuin NHL-paikkaa tavoitelleet maajoukkuekollegansa Hannu Kamppuri, Kari Takko ja Jarmo Myllys.
Puolustaja Arto Ruotanen valitsi puolestaan omaksi suunnakseen Ruotsin. Ruotanen lähti Oulusta länteen jo nuorena ja pelasi Ruotsissa käytännössä lähes koko uransa.
Ruotanen kuului pitkän aikaa maajoukkueen vakionimiin ja pelasi yhteensä 229 maaottelua. Sen sijaan Elitserienin maalitykkeihin kuulunut ja muutaman Ruotsin mestaruudenkin voittanut Erkki Laine jäi syystä tai toisesta maajoukkueen ydinringin ulkopuolelle. Maaliahne hyökkääjä pelasi Suomen paidassa kaksissa olympialaisissa, mutta ei kuulunut kertaakaan MM-kisajoukkueeseen.
Tapparan tutkapari Timo Susi ja Erkki Lehtonen olivat Suomen tehopelaajia, kun maajoukkue voitti yllätyshopeaa Calgaryn olympialaisissa 1988. Lehtonen kävi olympiavuoden jälkeen pelaamassa kauden Saksassa, mutta Susi pysyi uransa loppuun asti uskollisena Tapparalle. Myös 134 maaottelun Pertti Lehtonen pelasi koko uransa käytännössä yhdessä seurassa, eli HIFK:ssä.
Ihanaa Leijonat, ihanaa!
NHL laajeni 1990-luvulla usealla uudella joukkueella, jolloin myös pelipaikkojen määrä kasvoi huomattavasti. Vaikka maailma oli nyt avoinna venäläisillekin pelaajille, niin kysyntää riitti myös suomalaisille enemmän kuin koskaan aiemmin.
Eurooppalaisten pelaajien vyöry muutti väkisin myös peliä Pohjois-Amerikassa, eikä NHL ollut enää muutenkaan samanlainen myyttinen ja vähän pelottavakin mörkö kuin mitä se vielä edelliselle sukupolvelle oli saattanut olla.
1990-luvun ikonisin yksittäinen joukkue suomalaisille on vuoden 1995 MM-kultamiehistö. Se konkretisoi hyvin myös muutosta suomalaispelaajien NHL-mahdollisuuksien suhteen.
Kultajoukkue oli koottu niin, että noin puolet miehistöstä koostui kokeneista, maajoukkueen pitkäaikaisista luottopelaajista. Toinen puolisko oli puolestaan nuoria ja nälkäisiä poikia.
Kokeneesta kaartista vain Raimo Summanen ja Hannu Virta olivat pelanneet pidempään NHL:ssä. Kokeilemassa olivat käyneet Myllys, Jutila, Helminen ja Ojanen.
Kokeneemmasta kaartista Jukka Tammen lisäksi ilman NHL-pelejä olivat puolestaan Erik Hämäläinen, Esa Keskinen ja Mika Nieminen. Sekä Hämäläinen että Keskinen oli kyllä varattu NHL:ään jo vuonna 1985, mutta esimerkiksi Keskiselle varaus poiki ainoastaan Calgary Flamesin postissa lähettämän pelipaidan.
– Olin epätietoinen, onko varaus voimassa, kun minuun ei oltu yhteydessä. Mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, ettei minullakaan ollut hirveää kiinnostusta siihen suuntaan. NHL on aika kova sarja ja ajattelin, ettei se sovi minun luonteelleni, Keskinen kertoi All Star Finland –kirjassa.
Kymmentä vuotta myöhemmin NHL-seurat eivät enää unohtaneet samalla tavalla lupauksiaan. Mestarijoukkueen nuoriso-osastosta lähes jokainen siirtyi NHL:ään joko saman tien tai vähän myöhemmin.
Saku Koivu, Jere Lehtinen, Sami Kapanen, Ville Peltonen, Antti Törmänen, Juha Ylönen, Marko Kiprusoff, Janne Niinimaa ja Petteri Nummelin pääsivät jokainen pelaamaan NHL:ssä. Tero Lehteräkin kävi pelaamassa farmissa.
Tästä kultajoukkueen nuoremmasta kaartista ilman NHL-kokemusta jäivät vain Ari Sulander, Mika Strömberg ja Marko Palo.
Sulander ja Quebec Nordiquesin sopimustarjouksen hylännyt Strömberg jatkoivat kisojen jälkeen Jokereiden luottopelaajina, kunnes siirtyivät Sveitsiin. Palon uran huippukohdaksi jäi puolestaan kyseinen MM-kulta.
Väärään aikaan väärässä paikassa
Esa Keskisen tai Mika Niemisen nimiä ei voi ohittaa Suomen kaikkien aikojen parhaista pelaajista puhuttaessa, vaikka kumpaakaan ei NHL-jäillä nähtykään. Taiturimaiset keskushyökkääjät takoivat kovaa tulosta kaudesta toiseen niin Suomen kuin Ruotsin liigoissakin ja kuuluivat pitkään maajoukkueen luottopelaajiin. Keskinen pelasi maajoukkueessa 172 ottelua ja Nieminen peräti 208 ottelua.
1990-luvun suomalaisia huippupelaajia löytyy myös kultajoukkueen ja NHL-pelaajalistojen ulkopuolelta. Yksi aikakauden tehokkaimmista hyökkääjistä oli Juha Riihijärvi. Hän voitti pistepörssin sekä Suomen että Ruotsin liigoissa – saavutus, johon muista suomalaisista ovat yltäneet vain Esa Keskinen sekä Antti Suomela.
Oilersin varaama Riihijärvi pelasi kauden 1993–1994 AHL:ssä, mutta ei päässyt pelaamaan yhtään ottelua ylhäällä, ja palasi tuon kauden jälkeen takaisin Suomeen. Ulottuva, taitava ja hyvin liikkunut Riihijärvi oli ehkäpä hieman vääränlainen pelaaja omalle aikakaudelleen. Hän oli liian kiltti ja pehmeä paitsi NHL:ään, mutta ehkä myös tuon ajan kansainvälisiinkin otteluihin. Riihijärvi pelasi maajoukkueessa vain kolmet MM-kisat.
Hieman sama vaiva oli luultavasti myös Jari Lindroosilla, Petri Variksella, Kimmo Rintasella ja Waltteri Immosella. SM-Liigan kärkisenttereihin kuulunut Lindroos mahtui maajoukkuemiehistöön vain vuoden 1992 olympialaisissa.
Muun muassa Jokereissa maaleja latonut Petri Varis oli mukana kaksissa arvokisoissa. Varis kävi pelaamassa myös kauden Pohjois-Amerikassa, mutta mahtui Chicago Blackhawksin kokoonpanoon vain yhdessä ottelussa.
Kimmo Rintanen pelasi sen sijaan seitsemät MM-kisat putkeen, mutta ei noussut koskaan maajoukkueessa sellaiseksi kärkipelaajaksi, millainen oli SM-Liigassa sekä Sveitsissä pelatessaan. Jokerikapteeni Immonen pelasi kolmet MM-kisat, putosi joistakin pois viimeisenä miehenä ja joutui lopulta tekemään tilaa lupaaville nuorille juuri ennen vuoden 1995 kisoja.
Muista 1990-luvun pelaajista ainakin Timo Peltomaan olisi voinut kuvitella lähtevän rymistelemään NHL:n ovia, jos hän olisi ollut edes muutaman vuoden nuorempi. Puolustaja Marko Tuulola nousi puolestaan huipputasolleen liian myöhäisellä iällä NHL-mahdollisuuksia ajatellen.
Ehkäpä kaikkein huonoin ajoitus oli kuitenkin Markus Kettererillä, joka pelasi vuodet 1993–1995 AHL:ssä. Ennen lähtöään Ketterer oli kisannut tiukasti Suomen maajoukkueen ykkösvahdin paikasta ja olisi Euroopassa pelatessaan ollut luultavasti mukana myös vuoden 1995 MM-joukkueessa. Hän ei päässyt pelaamaan yhtään ottelua NHL:ssä, mutta menetti samalla myös mahdollisuutensa olla voittamassa historiallista MM-kultaa.
NHL ei ole enää ainoa tavoite
2000-luvun aikana maailma muuttui jälleen. Pelaajista alettiin kilpailla entistä rahakkaimmilla sopimuksilla myös Euroopassa. Tarjous Sveitsistä tai KHL:stä saattoi olla etenkin monelle hieman kokeneemmalle pelaajalle huomattavasti houkuttelevampi kuin kaksisuuntainen NHL-sopimus.
Esimerkiksi Petri Kontiola käväisi yrittämässä kahteen kertaan Pohjois-Amerikassa. Nuorena hän jaksoi jauhaa kaksi kautta farmia ja sai tililleen myös 12 NHL-ottelua. Toisella yrittämällään, kolmikymppisenä, yritys jäi muutamaan kuukauteen farmissa ja hän palasi kesken kauden takaisin kärkimieheksi KHL:ään.
Kesken kauden Eurooppaan palasivat myös muun muassa puolustaja Mikko Lehtonen sekä maalivahti Harri Säteri.
Muutos näkyi maajoukkueenkin rakenteessa. Suomi voitti toisen MM-kultansa keväällä 2011. Mestarijoukkueessa oli enemmän NHL:ssä pelaamattomia pelaajia kuin mitä vuoden 1995 joukkueessa.
Niko Hovinen, Janne Lahti ja Jani Lajunen piipahtivat kyllä Pohjois-Amerikassa, mutta eivät yltäneet AHL:ää ylemmäs. Sen sijaan Teemu Lassila, Petri Vehanen, Topi Jaakola, Jyrki Välivaara, Pasi Puistola ja Juhamatti Aaltonen pelasivat koko uransa Euroopassa.
Vuosien 2019 ja 2022 MM- sekä olympiakultajoukkueissa entisten tai tulevien NHL-pelaajien määrä oli vielä pienempi. Ilman NHL-pelejä olevat pelaajat olivat näissä joukkueissa jopa enemmistönä. Menestys arvokisoissa ei siis välttämättä edellytä NHL-kokemusta.
Kaikissa kolmessa kultajoukkueessa torjunut Jussi Olkinuora aloitti aikuisten uransa Pohjois-Amerikassa, jossa pelasi yliopistokiekkoilun jälkeen useamman kauden AHL:ssä ja ECHL:ssä. Olkinuora valittiin vuoden 2022 MM-kisojen parhaaksi pelaajaksi. Tuplamestaruuden jälkeen hän kokeili uudelleen mahdollisuuksiaan rapakon takana, mutta jäi myös kaudella 2022–2023 pelkäksi farmipelaajaksi ja palasi Eurooppaan.
Kultamiehistä NHL-paikkaa ovat käyneet metsästämättä tuloksetta myös Frans Tuohimaa, Toni Rajala, Jere Sallinen, Ville Pokka, Oliwer Kaski, Sakari Manninen ja Miro Aaltonen. Jere Innala siirtyy puolestaan Pohjois-Amerikkaan kaudeksi 2024–2025.
Yhä useampi jätti kuitenkin edes tavoittelematta paikkaa NHL:ssä. Miika Koivisto, Atte Ohtamaa, Mikael Seppälä, Niklas Friman, Juuso Hietanen, Valtteri Kemiläinen, Marko Anttila, Arttu Ilomäki, Kristian Kuusela, Niko Ojamäki, Veli-Matti Savinainen, Juhani Tyrväinen ja Hannes Björninen ovat tienanneet jokaisen palkkashekkinsä dollarien sijaan euroina, kruunuina, frangeina tai ruplina.
Edelleen uraansa jatkavista pelaajista NHL:ssä eivät ole pelanneet myöskään esimerkiksi maalivahdit Juha Metsola, Christian Heljanko tai Emil Larmi.
Knoppeja ja poimintoja
Kaikkiaan NHL:ssä on pelannut vuosikymmenten aikana yhteensä 262 suomalaista. Harva heistä kykeni luomaan pitkää uraa maailman kovimmassa ammattilaisliigassa. Vain noin puolet kaikista NHL:ään asti päässeistä suomalaisista sai vyölleen yli sata ottelua.
Vähintään noin 500 NHL-ottelun suomalaispelaajia on vain viitisenkymmentä. Suunnilleen saman verran on myös sellaisia suomalaisia, joiden NHL-ura jäi maksimissaan kymmeneen otteluun.
Tasan yhden NHL-ottelun pelanneita suomalaisia on kymmenen. Petri Variksen lisäksi tähän joukkoon kuuluvat Martti Järventie, Mikko Jokela, Tomi Mäki, Masi Marjamäki, Perttu Lindgren, Joonas Nättinen, Michael Keränen ja vielä toistaiseksi myös Brad Lambert sekä Aku Räty.
Alle kymmenen NHL-peliä pelanneiden joukosta voi nostaa esille kolmessa pelissään kolme syöttöpistettä keränneen Risto Jalon, Kari Makkosen, Timo Jutilan ja Kai Suikkasen lisäksi esimerkiksi Liigan pistepörssivoittaja Anton Levtchin, joka ei vaan viihtynyt Pohjois-Amerikassa, sekä välillä liiankin vauhdikasta elämää eläneen Marko Jantusen.
2010-luvun pelaajista muun muassa Oskar Osala, Harri Pesonen, Henrik Haapala ja Janne Pesonen siirtyivät puolestaan lähinnä farmissa pelattuaan joko Sveitsiin tai Venäjälle muutama NHL-ottelu muistonaan.
Oma lukunsa on vielä pelaajat, joista odotettiin luotto- tai jopa franchisepelaajia NHL:ään. Suomalaisista ensimmäisen kierroksen varauksista Teemu Riihijärvi, Jesse Niinimäki tai Ari Ahonen eivät päässeet pelaamaan urallaan ainuttakaan ottelua NHL:ssä.
San Jose Sharksin vuonna 1995 varaama Riihijärvi ei päässyt edes Pohjois-Amerikkaan asti. Hyökkääjä pelasi korkeintaan keskinkertaisen liigauran ja pääsi pelaamaan maajoukkueessakin vain kahdeksan kertaa.
Vuonna 1999 New Jersey Devilsiin varatun Ahosen NHL-unelmien tukkeena seisoi muun muassa huippuvahti Martin Brodeaur. Ahonen jahtasi kuitenkin näyttöpaikkaansa ylhäällä tosissaan ja torjui kiekkoja peräti viisi kautta farmissa. Sen jälkeen hän pelasi kelpo ammattilaisuran Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä.
Niinimäki kävi puolestaan pelaamassa yhden vajaan kauden farmissa, kun Edmonton Oilers oli varannut taitavan, mutta taiteilijaluonteisen hyökkääjän vuonna 2002. Sen jälkeen Niinimäki pelasi värikkään ja epätasaisen uran kiertolaisena eri puolilla Eurooppaa. Hän ei päässyt pelaamaan yhtään ottelua myöskään Suomen maajoukkueessa.
Sellaisia suomalaisia kakkoskierroksen varauksia, jotka eivät ole pelanneet otteluakaan NHL:ssä, on jopa toistakymmentä. Ville Pokan lisäksi myös Pekka Tirkkonen pelasi sittemmin Suomen MM-kisajoukkueessa.
Sen sijaan Jali Wahlsten, Petro Koivunen, Juha Gustafsson, Tomek Valtonen, Teemu Sainomaa, Teemu Laine, Tero Määttä, Alexander Ruuttu, Alex Lintuniemi tai Julius Nättinen eivät nousseet edes aivan kansallisellekaan huipputasolle.
