Alpo Suhonen on mittavan valmennusuransa tiimellyksessä kirjoittanut, joko yksin tai yhdessä toisen tekijän kanssa, kuusi kirjaa. Niistä vähintään kolme on sisältänyt myös omaelämäkerrallisia elementtejä. Siksi on lähes yllättävää, että vasta nyt julkaistaan Suhosen varsinaiset muistelmat.
Risto Pakarisen kirjoittama Alpo (Into Kustannus, 2024) on huolellisesti kirjoitettu elämäkerta, joka laadukkuudestaan huolimatta ei kaiva kohteestaan esiin juuri mitään uutta. Elämäkertojen lineaarista rakennetta toistava teos tallaa pitkin turvallisia polkuja, eikä yritäkään erottua genressään. Eikä siinä, tarinat ovat pääsääntöisesti mielenkiintoisia. Välillä ollaan grillaamassa Elvis Presleyn kanssa, välillä taas pulassa Sarajevon yössä Kalervo Kummolan seurassa.
Pakarinen maalaa Suhosesta kuvan visionäärisenä ja aikaansa edellä olevana valmentajana, jolle filosofia lienee lopulta jääkiekkoa suurempi innoittaja. Kirjassa mainitaan pariinkin eri otteeseen, kuinka Suhosen metodit valmentajana saattoivat ampua kokemattomammilta pelaajilta pahasti yli. Hän on verrannut usein teatteria ja jääkiekkoa toisiinsa, eikä ole kaihtanut lyödä kirjaa valmentamiensa pelaajien kouraan.
Suhonen oli jo aktiivisen valmennusuransa aikana yksilökeskeisessä valmentamisessa aikaansa edellä, ainakin mitä tuli suomalaiseen jääkiekon valmentamiseen. Persoonan puolesta vahvasti mielipiteitä jakanut Suhonen ei ole koskaan kaihtanut sanoa mielipiteitään ääneen edes silloin, kun ne ovat olleet ristiriidassa vallitsevan käsityksen kanssa. Ne ovat tuoneet hänelle maineen, jonka vuoksi hän kokee olleensa usein kiekkovaikuttajien ja -järjestöjen silmätikkuna.
Kirjassa todetaankin pilke silmäkulmassa, kuinka kuuluisan Ässät–Sport-karsintasarjan aikana useasti kuultu Juhani Tammisen avautuminen järjestelmän puolueellisuudesta oli ensimmäinen kerta, kun Suhonen oli kenenkään mielestä suomalaisen kiekkosysteemin suojeluksessa.
Juuri Suhosen mielipiteitä olisi mielellään lukenut enemmänkin.
Suhonen on omissa kirjoissaan päässyt jakamaan enemmän näkemyksiään pelistä, pelaamisesta ja valmentamisesta. Pakarisen teos keskittyy kuitenkin kuvaamaan Suhosen elinkaarta. Vasta kirjan epilogissa Suhonen pääsee kunnolla ääneen filosofiastaan yhdessä Sara Heinämaan kanssa kirjoitetussa osiossa, joka on julkaistu aiemmin Kanava-lehdessä.
Suhonen ja Pakarinen ovat kirjoittaneet yhdessä aiemmin kirjat Markku Kanerva – Näin valmennat voittajia (Into Kustannus, 2020) sekä Pelaa omalla mailallasi (Auditorium, 2015). Alpo-kirjan lopussa käy myös ilmi, että Suhonen on itse ehdottanut Pakarista omaelämäkertansa kirjoittajaksi.
Koska Suhosesta on vuosikymmenten aikana kirjoitettu niin paljon ja laajasti, olisi teos kenties kuitenkin kaivannut puhtaasti ulkopuolelta tulevaa kirjoittajaa, jolla olisi ollut kyky haastaa ja pureutua kohteeseen hieman erilaisesta kulmasta käsin.
Nyt Alpo on tyylikkäästi taitettu ja ammattimaisesti kirjoitettu, mutta lopulta harmillisen konservatiivinen elämäkerta. Teksti on sujuvaa ja luvut erinomaisesti rytmitettyjä. Sisältö itsessään olisi kaivannut silti enemmän Suhosen kaltaista toisinajattelua ja räväkkyyttä.
Tällaisenaan se lienee melkoisen turvallinen ja takuuvarma isänpäivälahja. Kuka sen sitten näkee kehuna, ja kuka taas ei.
