Minulla on aina ollut hyvin kompleksinen suhtautuminen maineikkaaseen HIFK:n pukukoppikulttuuriin.
Omista lähtökohdistani katsottuna se, että IFK-ikoni Matti Hagmanin vierestä pukukoppipaikan saanut junnu saa yhteisistä vaatekoukuista vain pari ja johtava pelaaja hamstraa itselleen toistakymmentä, ei ole “oppirahojen maksua” – vaan työpaikkakiusaamista.
Erilaiset sakkokäytännöt ja junioreiden tehtäväksi määritelty kiekkojen kerääminen harjoitusten jälkeen ovat sitä – minkä tahansa – edustusjoukkueen tekemiseen opettelua, mutta esimerkiksi juuri Hagmaniin vahvasti henkilöityvä pitkien kalsareiden käyttökielto on puhdasveristä simputusta.
Eipä tykkipannaa ole ymmärtäneet kaikki helsinkiläiset seuralegendatkaan.
esimerkiksi Hagmaniin vahvasti henkilöityvä pitkien kalsareiden käyttökielto on puhdasveristä simputusta.
Uskon kyllä, kun esimerkiksi Marko Jantunen kehuu Hagmania mielettömän karismaattiseksi johtajaksi tai kun IFK-perheeseen jo synnytyslaitoksella elinkautistuomion saanut Ville Peltonen kehuu seuransa arvoja.
Pakko mainita sekin, että en ole koskaan käynyt HIFK:n pukukopissa, enkä ole tavannut esimerkiksi, joten mielikuvani ovat julkisuuteen annettujen viestien varassa. Lisäksi ihailen Hagmanin lajitaitoja yli taivaiden ja olen harmissani paitsi potentiaaliin nähden hänen vajaaksi jääneestä NHL-urasta ja erityisesti häviöstään kamppailussa alkoholiriippuvuutta vastaan.
Lajiyhteisön sisällä IFK:n pukukoppikulttuuri saa yleensä suitsutusta perinteikkyydestä ja tinkimättömyydestä – itse näen kolikon kääntöpuolena elitistisyyttä, ikärasismia ja vihan tai halveksunnan kaltaisia voimakkaan negatiivisia asenteita pääkaupunkiseudun ulkopuolisia kohtaan.
Niinpä oli kunnioitettavan rohkeaa ja röyhkeydessään virkistävää, kun 18-vuotias Joensuun Jokipoikien kasvatti Aleksanteri Kaskimäki linjaa Liigan Red Bull Combine -tapahtumassa “nuorentavansa niitä vanhoja jätkiä ja tuovansa omia juttuja koppiin”.
Samassa puheenvuorossa Kaskimäki kehuu joukkueen ilmapiiriä, eikä lyhyestä haastattelusta ole aistittavissa epäkunnioitusta kokeneempia pelaajia, kuten Ilari Melartia tai Teemu Tallbergia, kohtaan.
Kaskimäki kehuu joukkueen ilmapiiriä, eikä aistittavissa ole epäkunnioitusta kokeneempia pelaajia kohtaan
Enemmän tulkitsen kommentin toiveena saavuttaa tasa-arvoa nuorien ja kokeneempien pelaajien välille, mikä Hagmanin valtakaudella olisi ollut lähes jumalanpilkkaa – myöhempinäkäänn vuosikymmeninä edustusjoukkueeseen nousseet juniorit eivät ole uskaltaneet ottaa osaa keskusteluihin.
1980-luvulla Hagmanin lähdettyä kaudeksi Saksan pääsarjaan nousi uudeksi kapteeniksi kolmen NHL-kauden konkari Pekka Rautakallio, joka oli ensimmäinen Kehä III:n ulkopuolinen HIFK-kapteeni. Porilaislähtöinen puolustaja halusi kahdella kapteenina toimimallaan kaudella nimenomaan vähentää juopaa nuorukaisten ja konkareiden välillä, kuten hän oli NHL:ssä oppinut.
Esimerkiksi HIFK-taustaisen Tony Salmelaisen pitämässä Elämän Pelikirja -podcastissa on kiekkoilijavieraiden kanssa käyty keskustelua, kuinka pukukopissa on nuorten pelaajien CD-levyjä hävitetty tai rikottu.
Olen myös kuullut erään Pelaajayhdistyksessä vaikuttaneen pelaajan surkutelleen pukukoppien puheilmapiirin olevan nuoria pelaajia eristävää ja etäännyttävää.
Jääkiekkokulttuurin yleisestä vanhoillisuudesta kertoo riittävästi se, että uransa jo lopettaneen Ville Leinon valkoiset luistimet aiheuttivat aikoinaan haukkuryöpyn ja vielä muutama vuosi sitten ylitti uutiskynnyksen se, että maailmanmestarimaalivahti Kevin Lankinen lukee kirjoja.
Kaskimäki varattiin tänä kesänä kolmannella kierroksella St. Louis Bluesiin ja taitava keskushyökkääjä pelasi 17-vuotiaana U20 SM-sarjassa yli piste per peli -tahtia – Liigassakin syntyi avausmaali heti ensiottelussa.
Toivottavasti lupaavan hyökkääjän röyhkeys nähdään eduksi, kuten Hagmanin kohdalla, ettei toukohousua heitetä onnikan alle.
