Olipa kerran kaksi teinipoikaa, joista toinen näki maanmiestensä yllättävän suuren ja mahtavan Neuvostoliiton Lake Placidin olympialaisissa 1980 ja sai kipinän lähteä tavoittelemaan NHL-unelmaansa. Sen Eddie Olczyk saavuttikin vain muutama vuosi myöhemmin. Toinen teinipoika puolestaan löysi isänsä viinakätkön ja huomasi alkoholin olevan vastaava unelma, vaikka myös Bob Probertista myöhemmin tulikin NHL-pelaaja.
Luin äskettäin samanaikaisesti Eddie Olczykin ja Bob Probertin elämäkertoja enkä voinut välttyä huomaamasta sekä tarinoiden samankaltaisuuksia että eroavaisuuksia.
Olczyk varattiin NHL:ään kolmantena pelaajana vuonna 1984, Probert vuotta myöhemmin kolmannella kierroksella. Molemmat pelasivat urallaan Chicago Blackhawksissa − ja jopa yhtä aikaa kausina 1998−2000. Olczyk oli tähtihyökkääjä, joka pelasi monta kautta vähintään piste per peli -tahdilla, ja Probertkin oli tappelijaksi tehokas.
Suurimmat erot näiden kahden saman aikakauden pelaajan kohdalla ovat kuitenkin asenteissa ja tavoissa toteuttaa uraansa. Probertista välittyy kuva, että jääkiekon pelaaminen oli ikään kuin väline, jolla hän pystyi paremmin toteuttamaan intohimoaan juhlia. Olczyk taas ei käyttänyt alkoholia, vaan sitoutui nimenomaan urheilulliseen kehitykseen.
Kirjojen avulla luotu kuva ei toki ole koko totuus, mutta se on näyteikkuna mystisen huippu-urheilijan elämään − ja kumpikin on ollut itse somistamassa omaansa.
Siinä missä Olczyk oli nöyrä ja pyyteetön, Probert oli röyhkeä ja itsekäs.
Olczyk esimerkiksi jäi Mike Keenanin alaisuudessa enimmäkseen kokoonpanon ulkopuolelle, mutta yhdysvaltalainen tyytyi rooliinsa ja pyrki parhaansa mukaan auttamaan joukkuettaan, vaikka ei päässyt pelaamaan. Probert puolestaan joutui päihdekäyttönsä vuoksi peli- ja maahantulokieltoihin, mutta koki itsensä uhriksi ja tulleensa väärinkohdelluksi.
Probert brändäsi itsensä kirjan nimeä − Tough guy − myöden kovikseksi, enkä toki olisi häntä halunnut nyrkkitappelussa kohdata. Kaukalossa Probert ei väistellyt fyysisiä yhteenottoja, mutta yksityiselämässä jatkuva päihdekäyttö, syrjähypyt ja muiden syyttely olivat välttämiskäyttäytymistä.
Vertailukohteena voi käyttää sotilaita, joiden on vaikea sopeutua arkeen ja traumamuistot piinaavat vielä vuosien jälkeenkin. Kovuuden voi ajatella olleen Probertille naamio, jonka hän puki päälleen pärjätäkseen työssään eikä osannut luopua imagostaan pelaamisen loputtuakaan.
Isänsä Probert menetti ollessaan 17-vuotias, mutta kirjassaan hän erikseen mainitsee juoneensa jo vuosia ennen tämän kuolemaa − eikä kokenut menestyksessä olleen mitään traumaattista.
Sympaattinen ja ihmisläheinen Olczyk puolestaan suhtautui omiin vastoinkäymisiinsä aivan toisella tavalla − hän ei katkeroitunut eikä syytellyt muita, vaan uskoi selviytyvänsä koettelemuksistaan. Olczyk ei ollut kaukalossakaan pehmeä pelaaja ja on jopa tapellut itsensä Probertin kanssa.
Rohkeus inhimillisten haasteiden kanssa kamppaillessa oli kuitenkin Olczykiltä sellaista kovuutta, jota Probertilta puuttui. Osuvasti Olczykin poika Nick kutsuikin isäänsä teräsmieheksi ja piti varmana, että tämä toipuu syövästään.
Sairastuttuaan Olczyk halusikin oman kokemuksensa perusteella auttaa muita ja kannustaa tutkimuksiin. Probert puolestaan ei koskaan tiedostanut olevansa avun tarpeessa − saati olisi kokenut olevansa esikuva.
Sen sijaan hänen läheisensä joutuivat huomauttamaan nimikirjoitusta pyytäville faneille, ettei Probert ole ihailun arvoinen − kommentti tosin liittyi ensisijaisesti kaukalon ulkopuoliseen käytökseen. Pelaajana Probert oli arvostettu ja muun muassa kommentaattorilegenda Don Cherry on kommentoinut, ettei kukaan lähtenyt kahville Probertin tappeluiden aikana.
Olemme jääkiekon seuraajina tottuneet ajattelemaan kovaa pelitapaa merkkinä myös inhimillisestä kovuudesta. Ottelutapahtumaa seuratessa ylipäänsä tulee harvoin mieleen ajatella pelaajia yksityishenkilöinä huolineen ja murheineen.
Siksi pelaajien, valmentajien ja muiden jääkiekon parissa työskentelevien henkilökuvat ovat tärkeitä näkökulman laajentamisessa. Siinä missä Probert ylläpitää harhaista ajatusta kovuudesta heikkouden kieltämisenä, onnistuu Olczyk omalla avoimuudellaan määrittelemään uudelleen koko kovuuden käsitteen jääkiekkokontekstissa.
Pioneerityö on tehty, joten esimerkiksi päävammoista kärsivät ex-pelaajat voisivat alkaa toteuttaa toisenlaista kovuutta.
