Tieto lisää tuskaa. Katsottuani Bob Probertista kertovan dokumentin ja luettuani tämän elämäkerran ”Tough guy − my life on the edge” on mielikuvani huippu-urheilijasta taantunut kuvaan päihdeongelmaisesta surkimuksesta − tuska on toki turhan voimakas sana tässä yhteydessä, mutta yhtä kaikki olisin mieluusti pitänyt jo 90-luvulla omaksumani mielikuvat.
Dokumentti on tehty vuosia Probertin kuoleman jälkeen, ja se perustuu kirjaan, jota Probert ehti olla tekemässä ennen kuolemaansa vuonna 2010. Siksi onkin hämmentävää, kuinka vastuuttoman, itsekkään ja suomeksi sanottuna kusipäisen kuvan Probert haluaa itsestään jakaa.
Varsinkin kun hän erikseen mainitsee halunneensa kertoa tarinansa omalla tavallaan, etteivät ulkopuoliset pääse sitä sotkemaan.
Ristiriitainen persoona
Tehokkaimmalla NHL-kaudellaan Probert teki 29 maalia ja 62 pistettä − samalla kaudella kertyi myös yhden kauden jäähyennätys 398 minuuttia. Isokokoinen kanadalaishyökkääjä oli tappelijana pelätty ja kunnioitettu sekä muihin kovanyrkkeihin verrattuna hän oli myös poikkeuksellisen tehokas ja pääsikin parhaalla kaudellaan jopa tähdistöotteluun.
Ajatus poikkeusyksilöstä välittyy kaikesta muustakin Probertin tekemisestä.
Kun Detroit Red Wingsiä edustanut hyökkääjä rikkoi lakia ajamalla päihtyneenä tai joukkueen sääntöjä juhlimalla peliä edeltävän yön alkoholin ja kokaiinin voimalla, vika ei ollut itsessä vaan jutun kirjoittaneessa toimittajassa tai pidätyksen tehneessä poliisissa. Päihdehoidoissa Probert kävi pystyäkseen jatkamaan pelaamista, ei raitistuakseen.
on hämmentävää, kuinka vastuuttoman, itsekkään ja suomeksi sanottuna kusipäisen kuvan Probert haluaa itsestään jakaa.
Ristiriitaisuus ei rajoittunut edes vapaa-aikaan. Probert kuvaa puolustavansa kanssapelaajiansa tappelemalla, mutta toisaalta suorastaan ylpeilee sillä, että Dave Semenkon ura ei kestänyt enää kauaa Probertin käsittelyn jäljiltä.
Epätasainen teos
Dokumentista poiketen kirjassa ei mainita Probertin CTE-epäilyä ollenkaan − Probert itse kyllä epäilee sairastavansa muun muassa AIDSia. Perheenjäsenet jäävät kirjassa kaiken kaikkiaan statistin rooliin. Inhimillisin kuva Probertista kuitenkin syntyy joko tämän puhuessa perheestään tai perheenjäsenten harvoissa puheenvuoroissa.
Probertilla oli apunaan tarinansa kirjoittamisessa ansioitunut kirjailija Kirstie McLellan Day, joka oli tekemässä myös Theo Fleuryn kehuttua elämäkertaa. Siksi kirjan lopputulos tuntuu erityisen oudolta. Probertilla on toki oikeus kertoa itsestään juuri haluamansa asiat, mutta kokeneen elämäkertakirjoittajan odottaisi jo kustantajan puolesta luomaan hallitumpaa kokonaisuutta.
Kirjassa on kuitenkin myös paljon hyvää.
Erityisesti pidin tehokeinosta, jolla luvun tai kappaleen viimeisellä lauseella luotiin suuri painoarvo. Yksittäisillä lauseilla Probert kommentoi esimerkiksi vaimonsa keskenmenoa, kaksostensa syntymää tai helpotusta siitä, että hänen vanhaa numeroaan 24 käytti Red Wingsissä Chris Chelios eikä ”joku eurooppalainen”.
Probertin itsekkyys ja aiheeton uhriutuminen on kuitenkin haastavaa luettavaa, ja kirja tekikin mieli jättää kesken monta kertaa.
Kirjalla on toisaalta hyvin kaunis ja proosallinen lopetus sekä dramaattinen alku, jossa Probertin viimeiset hetket käydään läpi vaimon näkökulmasta. Probertilla on myös aidosti fiksuja ja toimivia ajatuksia, mutta nämä jäävät typeryyksien joukossa taka-alalle.
Tympeä lukukokemus
Probert oli poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että hänen kirjaansa oli vaikea lukea loppuun. Jatkuva päihdekäytöllä rehentely alkoi jopa ahdistaa. Mainittakoon, että olen työskennellyt väkivaltarikoksista tuomittujen päihdeongelmaisten ja sodan tai kidutuksen myötä traumatisoituneiden parissa, joten en koe helpolla hätkähtäväni.
Probertin itsekkyys ja aiheeton uhriutuminen on kuitenkin haastavaa luettavaa, ja kirja tekikin mieli jättää kesken monta kertaa.
Ei ole vaikea edes korona-aikana keksiä parempaa tekemistä kuin kahlata läpi itsesäälisen juopon tilitystä kokemistaan vääryyksistä, jotka hän oli lähtökohtaisesti itse aiheuttanut ja olisi koska tahansa pystynyt luomaan itselleen paremman lopputuloksen.
Bob Probert oli tappelijaksi poikkeuksellisen etevä ja tehokas hyökkääjä ja ansaitsee tulla muistetuksi urheilullisista ansiostaan eikä huonosti toteutetuista henkilökuvistaan.
”Tough guy – my life on the edge” ei ole saatavissa kotimaisista kirjakaupoista, mutta sen saa tilattua Suomeen esimerkiksi Amazonista.
Kirstie McLellan Day ja Bob Probert (2010): Tough guy − my life on the edge. Triumph books. 253s.