Kun kirjan nimi on “Orjakauppias”, aiheena on 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alkupuoliskon tšekkitähdet Liigassa ja kirjan alkusivujen Saate lukumatkalle -luku oli kuin toimintaelokuvan käsikirjoituksesta, nousivat toiveet poikkeuksellisesta lukukokemuksesta.
Kiekkoagentti Kimmo Auran tarinan ja Otakar Janeckýn sekä Dárius Rusnákin kaltaisten huippupelaajien hankinnoista kertovan kirjan nimi paljastui vahvasti itseironiseksi – alun kaltainen seikkailukertomus taas jäi ainoaksi laatuaan.
Tarinoita kirjassa toki riittää, ja mehukkain niistä liittyi Dominik Hašekin suunniteltuun Liiga-siirtoon. Kattavat tarinat Tšekkoslovakiasta Suomeen houkutelluista tähdistä ovat kirjan toimivinta ydintä, mutta samalla sisältö rajaa kohderyhmää.
Nykynuorille Janeckýn ja Rusnákin nimet tuskin toimivat houkuttimena kirjaostoksille.
Tarinoiden aarreaitta
Pelaaja-agentin työnkuvasta ei juuri ole kirjoitettu, ja Auran ura tšekkien ja slovakkien “orjakauppiaana” rautaesiripun takaa Suomeen lie lähes uniikki. Auran agenttia edeltäneet tehtävät jääkiekon parissa olivat myös mielenkiintoista luettavaa.
Yhtä paljon kuin Aurasta, kirja kertoo myös työn kautta tutuksi tulleista pelaajista, valmentajista ja muista kiekkovaikuttajista. Kirjaan haastateltujen ihmisten määrä – ja yhtä lailla myös laatu – on hengästyttävä. Tekstiä täydentää lisäksi yhtä kattava kuvitus useilta vuosikymmeniltä.
Tarinoiden keskiössä ovat Auran Suomeen eri sarjatasoille hankkimat kymmenet huippuvahvistukset, mutta onnistuneita syrjähtelyjä tehdään myös länsinaapuriin ja Pohjois-Amerikkaan.
Haastatellut pelaajat ja muut kiekkoihmiset onneksi käyttivät myös värikynää, sillä kirjan edetessä kohdehenkilön muistelot sopimusneuvotteluista alkoivat olla kaavamaisia.
Kirjan raflaava aloitus oli mielestäni harhaanjohtava suhteessa myöhempään sisältöön. Todellinen sisältö ei suoranaisesti ollut pettymys, mutta ristiriita herättää ajatuksen, että jostain syystä eeppisimmistä kokemuksista ei haluttu kuin hieman raottaa mystisyyden verhoa.
Epätasainen panostus
Haastatteluiden ja “mini-henkilökuvien” laajuus on kirjassa aivan ylivertaista. Suht hiljattain kehuin KalPan 80-luvun väriläiskästä Brent Sapergiasta kirjoitetun kirjan monipuolista skaalaa erilaisista kiekkokentän ihmisistä.
“Orjakauppias” kuitenkin ylittää tämänkin suorituksen. Aasinsillat eivät ehkä jokaisen luvun kohdalla olleet vedenpitäviä, mutta mielenkiintoa tällaiset pikkuseikat eivät vähentäneet. Kirja tarjoaa 1980- ja 1990-lukujen liigakiekkoa nähneille maistuvaa evästä nostalgianälkään ja nuoremmille sukupolville mahdollisuuden sivistää itseään.
Harmittavasti kieliasu ei pääse sisällön kanssa lähellekään samaa tasoa. Kirjoitusvirheitä oli huomiotaherättävän paljon, tšekkipelaajien nimien kirjoitusasussa oli vaihtelua ja paikannimiä oli kirjoitettu kieliopin vastaisesti.
Puhekielisyys toimi mainiosti esimerkiksi Arto Javanaisen sitaatissa, mutta asiatekstissä ei. Oikolukuun panostamalla lopputulos olisi ollut merkittävästi ammattimaisempi. Tällaisenaan kokonaisuudesta jäi raakileen jälkimaku.
Kiitettävän omaperäinen aihe
Kiekkokirjallisuuden isoimpia kompastuskiviä on juuttuminen turhan tuttuihin lokeroihin.
Henkilökuvia tehdään menestyneistä pelaajista ja valmentajista sekä suomalaisena erityispiirteenä peliuran ulkopuolisilla teoilla kyseenalaista mainetta hankkineista yksilöistä – lisäksi omat teoksensa saavat vuoden 2019 kaltaisen yllätysmaailmanmestaruuden kaltaiset ilmiöt.
Suurelle yleisölle käytännön tuntematon pelaaja-agentti on kirjan aiheena riskialtis, mutta sisältö on saatu mielenkiintoiseksi laajentamalla näkökulmaa Auran vaiheista pelaajiin, jotka hän neuvotteli siirtymään Suomeen.
Nämä pelaajat ovat tuttuja nimiä tietyn sukupolven kiekkofaneille, ja näiden tarinoiden saaminen samoihin kansiin on omanlaisensa kulttuuriteko.
Lähimpänä vertailukohtana tulee mieleen muutaman vuoden takainen kirja Ilveksen legendaarisesta huoltajasta Lasse Laukkasesta, mutta “Orjakauppias” ei ole sidottu yhteen seuraan eikä edes yhteen sarjaan.
Kimmo Aura (2024): Orjakauppias. Mistake media. 263s.