Katsotaan ensimmäisenä Suomen ykkösmaalivahdin Kevin Lankisen tilastot:
neljä ottelua, neljä voittoa, 95,7-prosenttinen torjuntavarmuus ja päästettyjen maalien keskiarvo per ottelu tasan yksi.
Tilastot ovat erinomaiset, sitä ei käy kiistäminen. Otetaan kuitenkin tosiasiat huomioon. Lankisen ottelut ovat olleet Kanadaa, Slovakiaa, Tanskaa ja Ranskaa vastaan.
Kanada-taisto oli turnauksen ensimmäinen ottelu hiljattain yhteen kerääntyneiden vaahteranlehtien kanssa. Se joukkue vasta totutteli isompaan kaukaloon, eivätkä olleet valmiina leijonalauman valmiiseen pelaamiseen. Lopulta ottelun ratkaisi onnekas pomppu, jossa Arttu Ilomäki oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Sitten kisaisäntä. Slovakia sai ottelussa johdon itselleen, mutta tunaroi johtoasemansa jäähyilemällä ja löysäämällä otetta avauserän lopussa. Tasoituskin tuli – Lankisen ollessa makuullaan. Lopulta Suomi sai voittomaalin tilanteesta, jossa Slovakia luuli Leijonien saavan rangaistuksen.
Eli turnauksen kaksi ensimmäistä voittoa tulivat Onnettaren heittäessä kerrankin luun Suomen puolelle. Kuka tietää, miten lujaa käkättimeen olisi tullutkaan ilman Kaapo Kakon maalirikasta alkusoittoa.
Tanskaa ja Ranskaa vastaan Lankinen hoiti tonttinsa, mutta ei joutunut hirveästi venymään, vaan teki perusvarmat torjunnat. Leijonilla on vielä jäljellä alkulohkon viimeinen ottelu, siinä vastassa on Saksa, ja torjuntavastuun saattaa periaatteessa saada kuka vain edustuskolmikosta. Silti on jo selvää, että Lankinen on Suomen ykkösmaalivahti.
Lankisen todellinen mittapuu onkin puolivälierässä. Kuka ikinä siinä luisteleekin vastaan, Lankiselle tulee Töitä isolla T:llä.
Oli se sitten Sveitsi kahden karvauksen taktiikalla, Tšekki pajavasaranaan vastahyökkäykset vai Venäjä tai Ruotsi dominoivalla tyylillään, Leijonat lienee ottavana osapuolena. Silloin sinivalkoiset tarvitsevat suomalaisittain totutun varmaa maalivahtipelaamista. On paradoksaalista, että Lankisen loistavista tilastoista huolimatta ei ole mitään varmuutta, onko hän tehtävän vaatimalla tasolla.
