Dallas Starsin runkosarja alkoi tahmeatakin tahmeammin. Kaksi ensimmäistä kuukautta
joukkue
etsi itseään ja identiteettiään, yritti totuttautua uuteen kapteeniinsa sekä
heikentyneeseen
puolustukseensa. Modano, Zubov ja Turco, pelaajat, joiden oli tarkoitus olla
tukipilareita, olivat
varjoja itsestään. Joukkueen omistaja ja toimitusjohtaja joutuivat julkisesti
uhkailemaan joukkuetta
pelaajasiirroilla ennen kuin kurssi kääntyi joulukuun 12. päivä. Siitä runkosarjan
loppupuolelle
saakka Dallas oli yksi NHL:n kuumimpia ja tasaisimpia joukkueita. Aivan runkosarjan
lopussa
tapahtui jälleen repsahtaminen Turcon otettua typerä neljän ottelun pelikielto.
Stars hävisi kaikki
neljä peliä ja menetti paitsi kotiedun, myös mahdollisuutensa Pacific-divisioonan
voittoon.
Loistavaa kotisaldoa varjosti heikohko vieraskenttämenestys ja se saattaa käydä
kohtalokkaaksi
Coloradoa vastaan pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella.
Coloradon mestaruusjuna jyskytti aikataulussa aina helmikuun alkuun asti. Menoa
eivät haitanneet
kokematon ykkösmaalivahti eikä tähtihyökkääjien Peter Forsbergin ja Paul Kariyan
loukkantumiset. Mutta helmikuun alussa alkoi liuku alaspäin eikä meno ole vieläkään
pysähtynyt.
Käsittämättömien kotikämmäilyiden vuoksi meni jopa oman divisiooonan voitto -
konferenssista tai koko
liigasta puhumattakaan - sivu suun. Näin ensimmäisen kerran historiansa aikana
Avalanche
putosi konferenssin kärkikolmikon ulkopuolle, vaikka onnistuikin kerämään
runkosarjassa kapteeni
Joe Sakicin johdolla kelvolliset sata pistettä ja neljäkymmentä voittoa.
Terveystilanne
Runkosarjan lopulla tähtinuttuja vaivannut loukkaantumissuma on saatu purettua ja
pudotuspelit
päässevät alkamaan lähes parhaalla mahdollisella kokoonpanolla. Vain Scott Youngin
ja Jon
Klemmin pelaaminen on epävarmaa. Jere Lehtinen on kärsinyt pitkin kautta sitkeistä
selkäkivuista,
mutta palasi menestyksekkäästi ruotuun perussarjan viimeisessä ottelussa.
Veteraanipuolustaja
Teppo Nummisen kauden piti olla aortan laajentumisen johdosta jo ohi, mutta niin
vain diagnoosi
paljastuikin luultua lievemmäksi ja konkari pääsee pelaamaan pudotuspelit täydellä
höyryllä ja
metsästämään kauan kaivattua Stanley Cupia.
Onneksi Pierre Lacroix keräsi kevään aikana joukkueeseen muutamia ekstraveteraaneja,
sillä
varsinkin vasemmassa laidassa tilanne on huolestuttava. Loistavaa kautta pelannut
Alex Tanguay
on ollut loukkaantuneenan parisen kuukautta ja hänen pelaamisensa sarjan
avausottelussa on
kysymysmerkki. Tanguayn jälkeen vasemman laidan tehokkain mies mies - Paul Kariya -
loukkasi
nilkkansa runkosarjan viimeisessä ottelussa ja on sivussa ainakin ensimmäistä
pelistä. Avalanchen
onneksi pakiston johtohahmo Rob Blake pystyy pelaamaan sarjan alusta alkaen, sillä
ilman Blakea
puolustus on varsin kädetön. Kariyan lisäksi sivussa todennäköisesti tulevat olemaan
myös
selkävaivoista kärsivä Andrei Nikolishin ja nivusiaan poteva Kurt Sauer. Sauerin
puuttuminen ei
puolustusta juurikaan hötkäytä, mutta Nikolishin olisi tervetullut vahvistus Avalanchen
alivoimapelaamiseen..
Vahvuudet ja heikkoudet
Dallas Starsin vahvuus löytyy sen leveästä materiaalista. Hyökkäysvoimaa tuovat
Modano, Guerin,
Arnott, Lehtinen, Bure, Morrow ja uutta kevättä elävä Turgeon. Etenkin
Morrow-Arnott-Guerin
-ketju oli runkosarjassa tehokas ja kokonsa vuoksi vaikea pideltävä. Muista
pelaajista Stu Barnes ja
Shayne Corson yhdessä Rob DiMaion kanssa saattavat osoittautua kultaakin kalliimmiksi
räkämaalien iskijöiksi sekä vastustajien eliminoijiksi esim. alivoimalla.
Puolustuksessa Zubov ja
Numminen kantanevat ylivoimavastuuta Matvichukin ja Boucherin ottaessa kiinni
vastustajan
parhaita pelaajia. Marty Turcon maalivahtipeli on parhaimmillaan koko liigan eliittiä.
Heikkouksiakin löytyy. Liian usein Dallasin peli on nojannut liikaa Modanoon.
Eliminoi Modano ja
eliminoit Starsit, on osoittautunut hyväksi ohjeeksi vastustajille. Turcon
hermokontrolli on
tunnetusti Belfourin tai Hextallin luokkaa. Tyhmiä jäähyjä ja ylilyöntejä on
sattunut aivan liikaa.
Puolustuksessa on Hatcherin kokoinen aukko ja vaikka kuinka yrittäisi katsoa
sinivalkoisten lasien
läpi, ei Numminen ole pystynyt korvaamaan Sydoria.
Terveenä ollessaan Avalanchen hyökkääjistö on liigan ehdotonta eliittiä. On kaksi
supertaitavaa
sentteriä, tuulennopeita taitolaitureita ja pari kovapäistä maalille rynnijääkin.
Mutta Tanguayn ja
Kariyan puuttuminen ja Peter Forsbergin puolikuntoisuus rampauttavat hyökkäyksen
taitopuolen
lähes yksijalkaiseksi. Vaikka Matthew Barnaby, Chris Gratton ja Steve Konowalchuk
ovat aivan
hyviä pelaajia, niin ei heitä parhaalla tahdollakaan voi sanoa pehmeäkätisiksi
taitopelaajiksi. Mutta
Avalanchen onneksi pudotuspeleissä ei lasketa tyylipisteitä, vaan Konowalchukin
maalin edestä
iskemä räkämaali on aivan yhtä merkityksellinen kuin Kariyan läpiajosta tyylittelemä
rystynosto.
Avalanchen suurin heikkous löytyy penkin takaa ja luksusaitiosta. Päävalmentaja Tony
Granato
tietää työpaikkansa olevan vaakalaudalla ja saa varmasti potkut, jollei joukkue
selviydy vähintään
konferenssin finaaliin. Mahdollisesti vain Stanley Cupin voittaminen pelastaa
ex-pelaajan
valmentajauran, sillä mitään suuria taktisia oivalluksia tai pelaajien
motivointikeinoja hän ei ole
viimeisen reilun vuoden aikana esittänyt. Vaikkei valmentaja pystykkään tekemään
yhtään maalia
tai torjumaan yhtään kiekkoa, niin ainakin hänen pitää luoda ryhmään hyvä
joukkuehenki ja saada
yhtä hyvin roolipelaajat kuin tähtipelaajatkin antamaan kaikkensa. Ja tässä
tehtävässä jatkuvaa
vaihtorulettia pyörittänyt Granato loppukaudesta epäonnistui.
Tosin päävalmentajan puolustukseksi on sanottava että toimitusjohtaja Pierre Lacroix
on osaltaan
vaikeuttanut ryhmän yhteenhiomista. Viimeisten kuukausien aikana pelaajia on tullut
ja mennyt
jatkuvalla syötöllä, kun taidosta ja nuoruudesta on luovuttu ja tilalle on saatu
kovuutta, kokoa ja
kokemusta. Periaatteessa tehdyt kaupat ovat olleet suoraan kuin toimitusjohtajille
tarkoitetusta
"Miten kokoan menestyvän pudotuspelijoukkueen" - ohjekirjasesta, mutta ikävä kyllä
jääkiekossa -
tai sen paremmin muussakaan reaalimaailmassa - teoriat toimivat käytännössä
täydellisesti.
Ratkaisupelaajat
Turco vs. Aebischer -vastakkainasettelu on myös mielenkiintoinen.
Pudotuspelikokemuksen nimiin
vannovat uskovat Turcon vievän voiton, mutta ei Turcollakaan ole kuin yksi voitettu
pudotuspeliottelusarja. Tulikuuma Aebischer on aivan riittävän hyvä maalivahti
tylsyttämään koko
Dallasin hyökkäyksen. Turcolta vaaditaan Vezina-tason suorituksia, jotta Foppa,
Sakic ja Hejduk
tulee pysäytetyksi.
Guerin oli 34 maalillaan ja 69 pisteellään Dallasin paras pistemies runkosarjassa ja
kantoi
joukkuetta selässään pitkin vuotta. Arnottin ja Morrow'n rinnalla mies oli paha
pideltävä. Samaan
tulisi yltää pudotuspeleissäkin, jotta Stars porskuttaisi toiselle kierrokselle.
Pierre Turgeon alkoi
heräämään jääkaudestaan ja muodosti hyvän kolmosketjun pelatessaan Barnesin ja
Youngin kanssa.
Mike Modanon heräämistä on odotettu koko kauden, turhaan. Kapteenin paineet ja
taloussotkut
saisivat jo olla taakse jäätyä elämää. Samalla Mo toisi varmasti eloa heikohkosti
menneeseen
Lehtisen kauteen, jota tosin loukkaantumisetkin ovat varjostaneet. Modanon -21
plus/miinus
-sarakkeessa tuntuu uskomattomalta, kun pari kautta sitten puhuttiin jopa Selke
Trophysta.
Avalanchen hyökkäyksestä puhuttaessa esiin voidaan nostaa maailman parhaana hyökkääjänä
pidetty Peter Forsberg tai viime kaudella maalikuninkuuden voittanut Milan Hejduk.
Mutta
todellisuudessa Coloradon hyökkäyksen sielu on Joe Sakic. Jälleen kerran ryhmän
menestys
joukueen kapteenin käsiisä, aivan kuten se oli vuonna 1996 ja 2001.
Ja puolustuksen tärkein mies ei ole Rob Blake, vaan todellinen "heart-and-soul"-mies
Adam Foote.
Foote tullaan heittämään jäälle Bill Guerinia vastaan aina kun se vaan on
mahdollista ja tämä
kaksinkamppailu on maalivahtien taiston lisäksi sarjan mielenkiintoisinta antia.
Kiinnostavaa on myös seurata kahta "köyhän miehen" voimahyökkääjää ja ärsyttäjää eli
Starsien Brendan Morrowia ja Avsien Matthew Barnabyä. Kummallakaan ei ole hirveästi
taitoa eikä
kokoa, mutta sitäkin enemmän asennetta ja tahtoa. Pudotuspelipelaajia parhaimmillaan.
