Keväällä 2000 IFK pudotti ennakkosuosikkina sarjaan lähteneen Tapparan mitä nöyryyttävimmällä tavalla. 2001 voitettiin hopeaa - se oli loppujen lopuksi ihan hieno kevät: Tapparan ensimmäinen finaalipaikka miesmuistiin, ja finaalitappion jälkeenkin hopea tuntui vielä voitetulta. Keväällä 2002 hävittiin finaalit, enkä varmasti ole ainoa kannattaja jonka tuo finaalisarja omituisine videon kelailuineen syöksi syvään masennukseen. Sen piti olla meidän keväämme.
Viime keväänä tuli hekumallinen mestaruus - kaikki muistavat miltä se tuntui, missä sitten olivatkaan. Itse olin Raksilassa, ja muistan hyvin Pirneksen maalin. Sen jälkeen aivot menivät oikosulkuun ja seuraava muistikuva on 5-10 minuuttia myöhemmin. Siltä väliltä muistan että halasin jotakuta selällään penkkien välissä onnesta itkevää miestä. Sitten olin kuulemma "puhunut" puhelimessakin pariin otteeseen. 15 vuotta on kuulkaa pitkä aika. Tunne oli sitäkin suurempi, kun muisti edelliset keväät, ja oli kuukauden seurannut pudotuspelejä suurin piirtein koko ajan tuhat tikaria vatsassa. Aina jos luuli pääsevänsä hetkeksi hengähtämään, iski Blues tai HPK seuraavana päivänä itsensä taas ottelusarjassa johtoon.
Tapparan joukkueen kohdalla on puhuttu paljon "mestaruuskrapulasta" - siitä, miten tämä kausi ei ole motivoinut kokeneita pelaajia entiseen tapaan. Ehkä pelillisen rämpimisen taustalla on jotain tuollaistakin, mutta entäpä me kannattajat sitten? Mestaruutta oli odotettu niin kauan, sitä tehtiin monta kautta ja lopulta niin äärimmäisen jännittävällä tavalla, että kun se lopulta irtosi, oli purkaus käsittämättömän raju. Monella kannattajalla paloi varmasti jonkinlainen pettymyssulake päästä pitkäksi aikaa. Itsestäni on tuntunut pitkin kautta siltä, että minut valeltiin Oulun yössä paksulla kerroksella teflonia, josta joukkueen vastoinkäymiset valuvat pois kuin vesi hanhen selästä.
Lyhyesti sanottuna: 6.4.2003 katosi peli-iltojen ajatusvalikoimasta pitkäksi aikaa se yli kymmenen vuotta jatkuvasti toistunut oleellinen kysymys: "Miks aina mulle?"
Raksilan teflon rapisee
Tuon seurauksena koko kuluva kausi on ollut vähän omituinen. Huolimatta siitä, että peli on kulkenut surkeammin kuin aikoihin ja merkkejä paremmasta on ollut ilmassa vain harvoin, ei olo ole ollut sillä normaalilla 90-lukulaisella tavalla ahdistunut. Ennen sunnuntaita tuntui ylipäätään vaikealta käsittää, että nyt ne elämän ja kuoleman pelit Tapparan osalta alkavat. Puhuttiinko todella siitä samasta asiasta jota oli neljänä keväänä odotettu kuin kuuta nousevaa - varsinkin viime vuonna, kun pelaajia ei runkosarja tuntunut kiinnostavan yhtään enempää kuin kannattajiakaan?
Sunnuntaina tämä asia muuttui. Vielä varsinaisella peliajalla päähuomio kiinnittyi siihen, miten varovaista ja heikkotasoista peli oli, ja miten ankeita virheitä kentällä tehtiin. Kun Tapparan paras maalintekopaikka koko ottelussa oli sitten hukattu noin ajassa 59.45, ja jatkoaika alkoi häämöttää, huomasin koko kauden jollain tavalla kadoksissa olleen tunteen alkavan pilkottaa. Lopullisesti se repesi esiin Ylösen iskettyä maalinsa Tapparan karseasta virheestä: kyllä, siellä teflonin alla oli paljas, armoton vitutus.
Koko kauden ajan tappiot olivat olleet "perskules, kun pääsivät jatkoajalla iskemään", ja "voi hitsi, kylläpä harmittaa kun Tappara pelaa noin saamattomasti". Sunnuntai-iltana ei ollut enää puolikkaita tunteita - Raksilan teflon oli selvästi kulunut pois. Ei sillä, kyllä sitä oli kauden aikana niin maan perusteellisesti pois hangattukin.
Tämä ei voi olla tässä!
En usko, että olen ainoa kannattaja joka on elänyt tämän kauden hieman vastaavalla tavalla. Miltäkö sitten tuntuu juuri nyt, kun Tappara on lähdössä elämän ja kuoleman otteluun Espooseen? Päällimmäinen tunne on kauhu. Vaikka järki on sanonut jo pitkään, että juuri tällä tavalla kausi saattaa hyvinkin loppua, ei henki ole suostunut sitä uskomaan. Nyt alkaa mennä perille: tiistain jälkeen Tapparan kausi voi olla ohi. Silloin on otettu puhtaasti lukua Calounitonta Bluesia vastaan jossain helkkarin säälikarkeloissa, ja hallitsevan mestarin viimeistä kotiottelua oli seuraamassa palttiarallaa kaksi ja puolituhatta innostunutta. Siis mitä? Ettäkö kausi olisi ohi täsmälleen sillä hetkellä, kun on oikeasti tunnetasolla havahtunut sitä seuraamaan? Eihän se voi olla totta!
Kiekkojumalat: antakaa meille armoa. Antakaa meille edes vielä viimeinen kotiottelumme, jotta voimme hyvittää sunnuntain ja antaa edes yleisön rakastamallemme seuralle. Jos tulee turpaan, niin sitten tulee, mutta pyydän - ei tällä tavalla.
Ja ennen kaikkea, Janne, Mike, Venu, Konna, Pomo ja kumppanit: lyökää ne hemmetin hanttailijat jään rakoon. Vaikka meitä kannattajia sarjan jatko suoraan sanottuna pelottaa, niin näyttäkää että Tappara ei pelkää ketään. Näyttäkää, ettei se intohimo ole mihinkään kadonnut, piditte sitä vain taitavasti piilossa!
