Tapparan piti olla betonimuuri.
Tapparan piti puolustaa, puolustaa, ansoittaa, kiekotella, palauttaa ja puolustaa.
Lauri Marjamäen Kärpät valmistautui kohtaamaan 0-5-trapin, joka kyykkää nopeisiin avaussyöttöihin, kääntöpeliin ja ylempää tehtyihin viivelähtöihin. Niin ajatteli myös koko jääkiekkokansa.
Miinus yksi.
Jukka Rautakorpi veti kanin hatusta. Tappara-valmentaja teki joukkueestaan kameleontin, joka pelaa yhtäkkiä pohjoisamerikkalaista flow-gorillakiekkoa. Ja kuten suuren hämmennyksen vallassa voidaan todeta, Tappara pelaa sitä säkenöivän hyvin.
Nopeasti, fyysisesti, kontrolloidusti. Kahdella päälle, vähät keskialueesta. Painetta ja rytmiä, omaa puolustusidentiteettiä silti kokonaan unohtamatta. Tämän ei pitänyt olla mahdollista.
Marjamäki oli Tampereella koirankoppiin ajettu puudeli. Kärpät joutui itselleen vieraaseen tilanteeseen. Joukkue tampattiin maahan karvaamalla.
Kärpät osoitti oman hyvyytensä tehohetkellä kolmannessa erässä, mutta lopputulos oli vääjäämätön. Ottelu oli 45 minuuttia yhden joukkueen show.
Pannukakkuiltaan lukeutuu muutakin: sytytyskipinän lahjoitus Pekka Jormakalle ja Olli Palolalle. Ivan Huml ja Juhamatti Aaltonen vastasivat vaeltelulla.
Rautakorpi on avannut eväslaukkunsa ja läväyttänyt vieteriukon Kärppien naamalle. Etu on Tapparalla, ja nuoren vastustajakoutsin seuraavista öistä tulee unettomia fläppitaulusulkeisia.
Uskomaton muodonmuutos. Ei paljoa italialaiselta jalkapallolta näyttänyt.
