Tiistain liigakierroksella pamahti jälleen. Kovia saivat kokea Tuukka Mäntylä ja Patrik Puistola. Kuten nämä kaksi, vakavia loukkaantumisia ja aivovammoja aiheuttavia tilanteita on erilaisia − sen suhteen, mikä juuri siinä hetkessä vaikuttaa tapahtumaan ja vamman vakavuuteen.
Laji ei näitä kaipaa. Tapaus nostatti jälleen keskustelua aiheesta, mutta todennäköisesti se laantuu taas todennäköisten pelikieltojen arvostelun jälkeen. Kunnes taas tärähtää.
Reaktiot ovat ymmärrettävästi voimakkaita. Halutaan kieltää avojäätaklaukset, halutaan kovempia ja ikuisia pelikieltoja, halutaan kieltää taklaukset kokonaan.
Vastareaktio voi olla kova: ei haluta lajista ringetteä tai kaukalopalloa, pompotellaan vastuuta taklanneen ja taklatun välillä.
Mikään näistä ei ole sellaisenaan kokonaan väärin tai tyhmää. Tervehdin ilolla etenkin sitä, että kokonaisuutena viriämässä on ajatusmaailmaa, jossa pelaajien terveys sekä itse pelaaminen koetaan enenevissä määrin tärkeämmäksi kuin taklaukset ja näyttävät jättipommit − niin viihdyttäviä ja herätteleviä kuin ne momentum-hetkellä pelissä ovatkin, silloin kun kukaan ei loukkaannu.
Uusimmista puheenvuoroista tahi kommenteista pidän paria yli muiden. Tommi Kerttula nosti Twitterissä keskusteluun pelimäärät ja niiden vaikutuksen havainnointikykyyn.
Erittäin tumma ja valitettava #liiga ilta. Keskustelu aina ryöpsähtää ja sitten laimenee. Retoriikka sama. Kunnes taas osuu. Pitäisikö puheet vaihtaa teoiksi. Konkreettinen teko olisi parantaa havainnointikykyä vähentämällä rasitusta eli Suomeksi pelimääriä.
— Tommi Kerttula (@TommiKerttula) December 3, 2019
Antti Pennanen tarkasteli viime viikolla pelikieltoja, taklauksia ja sääntöjä isompana kokonaisuutena. Esille nousivat kaikkien osapuolten vastuu ja kaukalon koko.
Molempien puheenvuorojen oivallus onkin se, että myös aivovammojen kohdalla kyseessä on paljon juuri taklaushetkeä, sitä edeltäneitä sekunteja sekä seuraamuksia − pelikieltoja ja kurinpitoa − suurempi kokonaisuus.
Kaikissa muutoksissa on kyse terveyden ohella pelistä. Pelin vieminen pelaavampaan suuntaan on keskeinen tapa vaikuttaa taklauksiin − vähän mutkan kautta vain.
Tältä pohjalta voidaan jo nyt nostaa esiin keinoja, jotka menevät ilmiön taakse. Näillä keinoilla Liiga karsisi päähän kohdistuneita taklauksia muuttamatta lajia liikaa.
Ensimmäinen on Kerttulan mainitsema pelimäärä. Väsymys heikentää havainnointikykyä ja vaikuttaa kaikkiin loukkaantumisiin. Kun tässä yhteydessä kuitenkin argumentoidaan seurojen tuloilla, joka on sinänsä mautonta, kun kyse on turvallisuudesta, niin vasta-argumentti valmiiksi. Pelaajien parantuva terveys, lisääntyvä harjoittelu ja sitä kautta laadukkaampi peli maksavat varmasti itsensä lajin tasossa takaisin. Säästyy vakuutusmaksuja, voidaan vaikka vähän korottaa niiden vähempien pelien lipunhintoja.
Edelliseen liittyen myös harjoittelun sisältö vaikuttaa jaksamiseen. Tämä muun muassa Pennasen ja Sami Kapasen nostama seikka. Koko kauden jaksamiseen tähtäävä treenaaminen pelikohtaisten huippujen sijaan, vaativien suoritteiden tekeminen myös pelin loppupuolella, väsyneenä. Kikka kuin kikka onnistuu freesinä, pudotuspelin jatkoajalla se on vaativampaa, jos kunto ei kestä.
Kaukalon koon pienentämisestä puhumisen voi todella lopettaa, jos mietitään turvallisuutta ja pelin laatua. Pienempi kaukalo ei vaikuta ainoastaan aivotärähdyksiin, vaan kaikkiin pienemmässä tilassa tuleviin loukkaantumisiin. Pelin laatuun taas vaikuttaa estäminen. Kamppailu on hienoa, mutta suuntaa muuttava kiilaaminen hidastaa peliä, ja leikkaaminen rikkoo lisäksi polvia ja päitä.
Tämä − kuten huomaatte − ei olisi siis sääntökirjan muutos jo kiellettyyn päähän taklaamiseen tai taklauksiin, vaan muuttaisi tiukemman estämistulkinnan kautta peliä siihen suuntaan, että riskejä lisäävät suunnanmuutokset vähenisivät kaukalossa. NHL:ssä estämisjäähyä on jo muutettu, valittaako joku pelin siellä heikentyneen?
Kaikissa muutoksissa on kyse terveyden ohella pelistä. Pelin vieminen pelaavampaan suuntaan on keskeinen tapa vaikuttaa taklauksiin − vähän mutkan kautta vain.
Lopuksi tulee tietysti asennemaailmaan vaikuttaminen. Tässä kohdin on tärkeää, että kaikki peliin tehtävät muutokset viedään läpi näkyvästi niin Liigan, Mestiksen kuin Jääkiekkoliiton ja kaikkien seurojenkin toiminnassa. Vähän taannoisen Kunnioita peliä -ohjelman tavoin, mutta vielä näkyvämmin.
Mikä sitten on median vastuu? Itsekin jääkiekkojuttuja kirjoittavana on peiliin katsoessa sanottava, että juuri asennemaailmaan on mahdollista vaikuttaa.
Näyttävistä taklauksista ja ulosajoista uutisointi on osa vähänkään lukijamääristä kiinnostunutta mediaa. Vaarallinen tilanne on uutisarvoltaan usein tavallisen runkosarjapelin keskeisin ja lukijoita kiinnostavin tapahtuma. Lukijan on oikeus tietää, että laji vaarantaa osallistujiensa terveyden, vaikka riski onkin tietoinen ja osa palkanmaksun mahdollistavaa viehätystä.
Pelkillä taklauksilla herkuttelun aika lienee kuitenkin ohi. Median rooli tappelujen ja taklausten hienouden hehkuttajana on syytä ottaa kriittiseen tarkasteluun.
Tässäkin asiaa voidaan lähestyä toista kautta. Kun itse pelistä ja muista sisällöistä kertominen on tarpeeksi havainnoivaa, terävää ja sivistävää, on journalismi perusteltu. Taklausten sekä tappelujen merkitys lukijoille ja medialla itselleen vähenisi ihan omalla kovalla työllä. Niistä ei silloinkaan tarvitse jättää kertomatta, mutta niiden painoarvo hienon pelin rinnalla olisi vähäisempi.
Kaikki jääkiekon ympärillä voivat vaikuttaa. Yhteiskunnan tasolla keskustelu rikoksista on ymmärretty laajentaa pelkistä tuomioiden pituuksista väittelystä myös ajalle ennen kuin rikos tapahtuu. Puhutaan asioista, jotka vähentävät ihmisten todennäköisyyttä syyllistyä rikokseen. Rikosseuraamuslaitoksen tavoitekin on turvallisuuden parantamisen ohella vähentää tuomittujen riskiä syyllistyä uusiin rikoksiin. Nyt on jääkiekon vuoro.
