Kurimukseen johtaneet syyt lähtivät liikkeelle 50-vuotisjuhlakauden jälkeisestä taloudellisesta katastrofista. Eräänlaiseksi operaatio kunnianpalautukseksi tarkoitetun kauden piti kääntää Tapparan kelkka jälleen menestyksen tielle. Jälkikäteen on helppo heristää sormea sille, että seurajohdossa haluttiin liian paljon, liian nopeasti ja samalla unohdettiin menestyksen vaatima pitkäjänteinen työ.
Lähes 250 000 euron tappiota ei voitu sivuuttaa pelkällä olankohautuksella. Tapparan oli pakko vetää vyötä tiukemmalle. Uudeksi päävalmentajaksi valittu noviisi Rauli Urama oli seuralle edullinen ratkaisu, sillä Urama oli jo aiemmin palkattu A-junioreiden valmentajaksi. Käytännössä miehen tehtävänkuva muuttui siis vain oletettua vaativammaksi.
Yleisesti Uraman kyky luotsata joukkuetta herätti paljon negatiivissävytteistä spekulaatiota, mutta edelliskauden kouliintuneet runkopelaajat ja muutama onnistunut täsmähankinta esimerkiksi Dale Clarken, Teemu Aallon ja Tommi Nikkilän muodossa antoivat Uramalle riittävät työkalut tehdä kaudesta onnistunut.
Vaikka kaudelle 2007-08 vyötä tiukennettiin taas pykälällä, Tappara pystyi siitä huolimatta jopa petraamaan suoritustaan. Pelaajahankinnat osuivat jälleen nappiin, ja toisaalta Uraman kokemus päävalmentaja oli kasvanut.
Taktiikka pettää
Näytti siltä, että Tappara oli löytänyt edullisen reseptin menestykseen: unohdetaan kokeneet ja kalliit päävalmentajaehdokkaat ja annetaan rohkeasti näyttöpaikka uudelle tulokkaalle, sekä härskisti vastuuta muissa joukkueissa pieneen rooliin jääneille pelaajille. Tässä kaavassa unohdettiin se tosiasia, että kun tällaisia riskejä otetaan kausi toisensa jälkeen, niin tilastollisesti taktiikka lyö sen toteuttajaa käsille ennemmin tai myöhemmin.
Todelliseksi profiilipelaajaksi ja joukkueen sytyttäjäksi hankittu Ville Nieminen on toistaiseksi vajonnut tavallisen rivipelaajan tasolle, ja hänen vanavedessään myös muu hyökkäyskalusto – kokeneet pelaajat etunenässä – on alisuorittanut varsinkin viimeisissä peleissä.
Kokonaan oma lukunsa on sitten Tapparan puolustuskalusto. Tämä osa-alue tiedettiin heikoksi jo ennen kauden alkua, mutta tuskin moni uskoi esitysten olevan näin hirveitä. Kaiken olennaisen kertoo se, että nyt ykköspakkiparissa pelaava Jussi Halme taisteli vielä viime kaudella hikisesti kolmosparissa jääajasta, joskin Halmeen kunniaksi on mainittava otteiden parantuminen viime kaudesta. Sen sijaan ylivoima-aikaa edelleen säännöllisesti saava Janne Grönvall voitaisiin valaa naftaliiniin.
Ja vaikka uuden päävalmentajan, Mikko Saarisen, kyvyistä luotsata joukkuetta läpi vaikeiden aikojen voidaan olla montaa mieltä, niin tosiasia on kuitenkin se, ettei Saarisella ole sellaisia työkaluja käytössään, jotka Urama sai ensimmäiselle kaudelleen päävalmentajana.
Pöyristyttävintä ehkä tässä koko touhussa lienee kuitenkin se, että useimmat kesällä tehdyistä pelaajahankinnoista ovat löytäneet itsensä joko vilttiketjusta tai sitten Mestiksestä. Seurajohdon puolustukseksi on toki sanottava, ettei kenellekään ole sellaista kristallipalloa, josta näkisi tulevaisuuteen.
Mutta jos pelkästään katsotaan Charlie Cookin, Miska Kangasniemen, Lasse Korhosen ja Matti Ahon tilastoja, niin kyllä pitäisi olla kenelle tahansa vähänkin jääkiekosta ymmärtävälle henkilölle selvää, että paljon pitää tapahtua, jotta kyseiset pelaajat nousisivat yhtäkkiä johtaviin rooleihin tai ratkaisemaan otteluita. Ja jos tämä ei ollut hankintojen lähtökohta, niin miksi pelaajat ylipäätään sitten hankittiin joukkueeseen?
Hallittu riski
Tapparan toiminnassa aletaan pikkuhiljaa lähestyä sitä pistettä, jossa voidaan perustellusti kysyä, onko järkeä lyödä tiukkoja taloudellisia rajoitteita pelaajahankintojen suhteen? Vaikka tarkoituksena ei ole lähteä mihinkään ostotalkoisiin, niin tuntuisi kuitenkin mielekkäämmältä maksaa palkkaa vaikka parille todelliselle profiilivahvistukselle, joiden rinnalla omat juniorit uskaltaisivat pelata rohkeasti, kuin usealle keskinkertaisuudelle tai jopa alisuorittajalle. Määrä ei korvaa laatua, kun kentällä pitäisi alkaa tekemään joukkueen suoritusta edistäviä ratkaisuja.
Seura näyttäisikin olevan menossa yhä kovempaa vauhtia kohti vanhaa pikkuseurojen linjaa: kun ei makseta paljon, niin ei voida paljon hävitäkään. Ainahan voidaan myös vedota pelaajamarkkinoiden tyhjyyteen, mutta tällöin seuran pitää olla vain aikaisemmin liikkeellä pelaajakartoituksessa ja ensikontaktien suorittamisessa.
Tällä mentaliteetilla voidaan joka tapauksessa hyvällä omallatunnolla haudata kaikki ajatukset kiekkobuumin luomisesta. Ihmisiä kun ei vain yksinkertaisesti kiinnosta tulla katsomaan joukkuetta, jonka otteista paistaa tuska, kurittomuus ja turhautuminen, ja joka oletusarvoltaan häviää ottelunsa. Toisaalta, eipä Tapparakaan ole tehnyt mitään mainitsemisen arvoisia muutoksia ottelutapahtumien viihtyvyyden lisäämiseksi, joilla saataisiin paikalle uusia katsojia ja sitä kautta lisää lippu- ja muita tuloja.
Tapparan kotisivuilla on jo vuosia ollut yhtenä päävalikon kohtana: ”Yrityksille”. Olisikin mielenkiintoista tietää, aikooko seura jossain hamassa tulevaisuudessa lanseerata sinne kohdan: ”Ihmisille”?
