Tyynenmeren divisoona
Anaheim Mighty Ducks
Kesällä kuultiin ikäviä, mutta odotettuja uutisia, kun vajaan parin kauden ajan Mighty Ducksin tappelijan roolissa pelannut Kevin Sawyer ilmoitti, että joutuu jättämään ainakin tämän kauden väliin ja mahdollisesti koko jääkiekkouransa olevan vaarassa. Syynä Sawyerin viime vuoden joulukuussa Brad Nortonille kärsimä tyrmäystappio ja siitä aiheutunut aivotärähdys, jonka jälkioireet jatkuvat edelleen.
 |
|
|
Anaheim haki ilmeisesti jonkin näköistä korvaajaa Sawyerille hankkimalla kesken viime kauden Lance Wardin Floridasta. Hän ei kuitenkaan ole ratkaisu minkään NHL-joukkueen ykköspoliisiksi, vaan kakkos-kolmostappelija, vastustajinaan muiden joukkueiden middle weightit, eli juuri sitä mitä Ward oli Floridassa. Edelleen näyttää kuitenkin siltä, että viime kauden pelillisen yllättäjäjoukkueen ”enforcerin” roolissa on runkosarjan alkaessa nimen omaan Lance Ward.
Viikonloppuna käydyn waiver draftin jälkeen Anaheimin tilanne näyttää ehkä hieman paremmalta, kun joukkueeseen hankittiin Phoenixissä ylimääräiseksi jäänyt Todd Simpson. Simpson tuli NHL:ään Calgaryn paidassa räväkästi kaudella 1995/96, jolloin hän kuudessa pelaamassaan ottelussa tappeli yhteensä neljä kertaa. Sen jälkeen Simpson on kuitenkin tasaantunut noin 5 - 10 kertaa kaudessa matsaavaksi puolustavaksi puolustajaksi, eikä näin ollen ole ratkaisu Mighty Ducksin tappelijaongelmaan.
Yksi mahdollisuus poliisiksi olisi kesällä NY Rangersin farmista, Hartford Wolf Packista (AHL) hankittu Garrett Burnett. Burnett on raskassarjalainen ja erittäin innokas tappelija, mutta ei taidoiltaan kuulu kaikkein parhaimpien joukkoon ja kaiken lisäksi minulle jäi hänestä lähtemättömän huono kuva, kun hän 90-luvun loppupuolella, AHL:n Kentucky Thoroughbladesissa pelatessaan aloitti joukkotappelun lyötyään raukkamaisen sucker punchin, kohteenaan legendaarinen Troy Crowder (silloin Hershey Bearsissa). Alkaneen joukkotappelun jälkeen lensivät suihkuun mm. Scott Parker ja Ville Nieminen. Joka tapauksessa Burnett olisi poliisin rooliin huomattavasti Wardia parempi vaihtoehto ja hän onkin tämän kauden harjoitusotteluissa osoittanut, että halukkuutta ainakin löytyy – mm. Floridaa ja San Josea vastaan Burnett lensi pihalle kolmannesta tappelustaan samassa ottelussa. On kuitenkin varsin todennäköistä, että Burnettin ura jatkuu edelleen AHL-tasolla, sillä miehen pelitaidot eivät taida riittää NHL:ään.
Hieman helpotusta Wardin ja Simpsonin urakkaan on luvassa ainakin Cam Seversonin suunnalta, mikäli tämä vain pääsee pelaamaan. Viime kaudella Severson tappeli 10 kertaa Cincinnatin paidassa pelaamassaan 71:ssä AHL-ottelussa.
Muutaman ottelun Anaheimin paidassa viime kaudella pelaamaan päässyt Mike Brown jäi kesällä vapaaksi agentiksi, eikä ole edelleenkään saanut uutta NHL-sopimuksta aikaiseksi. Brownin ura näyttääkin tällä hetkellä jämähtäneen paikoilleen.
Dallas Stars
Dallasissa tilanne on oikeastaan aivan yhtä hyvä, kuin mihin se keväällä jäi, eli joukkueen enforcer-tehtävät jakavat Aaron Downey ja John Erskine. Juuri 29 vuotta täyttänyttä Downey’a ei ole koskaan varattu NHL:ään ja vuoteen 2001 asti hän kiertelikin pääasiassa AHL-liigan joukkueita. Lähimpänä NHL-paikka oli 90-luvun lopulla Bostonin organisaatiossa, jossa Downey niitti mainetta innokkaana farmipoliisina. Providence Bruinsissa (AHL) pelatessaan hän keräsi mm. kahtena peräkkäisenä kautena, molempina yli 400 jäähyminuuttia. Ensimmäisen kunnon näyttömahdollisuuden hän sai vihdoin Chicago Blackhawksissa, jossa hän pelasi kaudella 2001/02 jo 36 runkosarjaottelua. Ja viime kaudella Dallasissa Downey osoitti lopullisesti mihin liigaan kuuluu, kun hän pääsi kaukaloon 43:ssa NHL-ottelussa ja tappeli yhdeksän kertaa. Downeyn yhden iskun tyrmäys Jesse Boulericesta oli yksi kauden kohokohdista ja kuuluu ehdottomasti koko liigan historian komeimpien tyrmäysten joukkoon.
Toinen joukkueen raskassarjalainen on nuori puolustaja John Erskinen, jonka hyvät esitykset olivat suurin syy siihen, että Sami Helenius kaupattiin viime kaudella Chicagoon ja tilalle tullut Lyle Odelein jatkaa uraansa nyt Florida Panthersissa. 23-vuotias Erskine on Dallasin oma varaus vuodelta 1998. Hän pelasi junnuna OHL-liigaa London Knightsissa, jossa tottakai tappeli, mutta myös osoitti, että osaa pelatakin. Siitä osoituksena Erskinelle vuonna 2000 myönnetty Max Kaminsky Trophy, joka annetaan GM:ien valitsemalle liigan parhaalle puolustajalle. Aikaisemmin saman palkinnon ovat voittaneet mm. Denis Potvin, Larry Murphy, Al MacInnis ja Chris Pronger. Erskinen otteet kolmena viime kautena Utah Grizzliesissä (AHL), sekä myös noin 50:ssä ottelussa Dallas Starsissa ovat osoittaneet, että miesten sarjassa Erskinen homma on kuitenkin nimen omaan joukkuekavereiden suojeleminen ja liigan kovanaamojen kanssa tappeleminen.
Muista Starsin pelaajista voi noin kymmenen tappelun kausisaldoa veikkailla light weight -sarjalaisille Brenden Morrow’lle ja viime vuonna ensiesiintymisensä NHL-jäillä tehneelle Steve Ottille. Niin ikään light weight Steve Gainey voi päästä samoihin lukemiin, mikäli pääsee pelaamaan.
Los Angeles Kings
Kings omistaa tällä hetkellä ehkäpä koko liigan parhaimman nuoren tappelijakaksikon: 1980-syntyneet Ryan Flinnin ja Kip Brennanin. Molemmat olivat aikoinaan erittäin kovia luita omissa juniorisarjoissaan - Brennan OHL:ssä ja Flinn QMJHL:ssä. Kavereiden tiet kohtasivat kesällä 1998, kun Los Angelesissa tiedettiin, että kovia tappelijoita tarvitaan tulevaisuudessakin, ja joukkue varasi Brennanin kierroksella neljä sekä Flinnin kierroksella viisi. Pari-kolme viimeistä vuotta he ovat pelanneet pääosin AHL:ssä, Kingsin farmijoukkueessa Manchester Monarchissa. Lisäksi molemmat ovat päässeet esiintymään 20-30:n ottelun verran NHL:ssäkin ja ovat ilman muuta osoittaneet, että kovuus riittää hyvin myös maailman parhaita jääkiekkotappelijoita vastaan. Sekä Flinn, että Brennan voivatkin parhaassa tapauksessa jopa molemmat tehdä tällä kaudella lopullisen läpimurtonsa ja tunkeutua kohti NHL:n TOP 10 –hanskaajien kovaa joukkoa.
Los Angelesin riveistä löytyy lisäksi viime kaudella ainakin minulle yllättäen NHL:n raskassarjalaisten joukkoon itsensä lyönyt Brad Norton. Edmonton Oilers varasi hänet jo kymmenen vuotta sitten, kesän 1993 entry draftin yhdeksännellä kierroksella. Ammattilaiskiekkoilun pariin Norton siirtyi kuitenkin vasta kaudella 1997/98, pelattuaan ensin vajaat neljä kautta USA:n yliopistosarjaa. NHL-debyyttinsä Norton teki vasta noin 26-vuotiaana kaudella 2001/02 Florida Panthersin paidassa ja viime kaudella Los Angelesissa hänen tililleen kertyi jo 53 ottelua ja 9 tappelua. Nortonin otteista toki huomaa, että vaikka potentiaalia löytyy, niin tappelukokemusta ja sen myötä itseluottamusta puuttuu sekä myös tasapainossa olisi parantamisen varaa.
Koko liigan light weight –luokan parhaimmistoa edustaa puolestaan viime kauden loppupuolella Detroit Red Wingsistä Kalifornian aurinkoon tullut Sean Avery. Myös ärsyttäjä Ian Laperriere ottaa pelityylinsä vuoksi noin 15 matsia per kausi. Hänelle ominaista on otella omiin hanskaustaitoihinsa nähden luokkaa liian kovien kavereiden kanssa ja se myös näkyy varsin useina hävittyinä tappeluina.
Phoenix Coyotes
Phoenix Coyotesin fyysisellä osastolla on viimeisen vuoden aikana tapahtunut melkoisesti liikehdistää. Pois ovat lähteneet Brad May ja farmipelaaja Martin Grenier Vancouveriin, Kelly Buchberger Pittsburghiin sekä Darcy Hordichuk Floridaan. Tilalle ovat tulleet Brad Ference Floridasta sekä Cale Hulse Nashvillestä.
Alkavalla kaudella päävastuu tappelemisesta on tutusti edelleen ”venäläisen karhun”, Andrei Nazarovin harteilla. Hän ei kuitenkaan missään nimessä kuulu liigan parhaimpiin tappelijoihin, vaikka tuleekin, muutaman viime vuoden aikana tutuksi käyneen tapansa mukaisesti, keräämään jälleen jopa pitkälti yli 20 fighting majoria, keikkuen sillä koko liigan ahkerimpien hanskaajien kärkijoukossa. 29-vuotias, alunperin San Jose Sharksin vuonna 1992 varaama Nazarov siirtyi Moskovan Dynamosta Pohjois-Amerikkaan jo 19-vuotiaana, eikä silloin ollut vielä tappelija, vaan ajautui rooliin vähitellen San Josen organisaatiossa viettämiensä vuosien aikana. Siitä lähtien suurikokoinen Nazarov on aina pelannut tappelijana, poislukien Calgaryn aika, jolloin Nazarov sai ainoastaan neljä tappelujäähyä Flames-paidassa pelaamissaan yli sadassa ottelussa. Bostonissa kaudella 2001/01 Nazarov sai jälleen poliisin roolin itselleen ja tappeli 27 kertaa 63 ottelussa ja sama rata jatkuu edelleen, nyt toisen täyden Coyotes-kauden alkaessa.
Aikoinaan WHL-junioriliigassa hyviä otteita esittänyt Brad Ference on ollut ainakin minulle pettymys tappelijana. Vaikka hän ottaneekin yli kymmenen matsia tälläkin kaudella, niin vastustajat ja tulokset ovat kuitenkin aivan eri luokkaa mitä häneltä odotettiin.
Myös marraskuussa 30 vuotta täyttävä Cale Hulse on ollut tappelufaneille pettymys koko NHL-uransa ajan. WHL- ja AHL-näyttöjen perusteella häneltä odotettiin huomattavasti enemmän, kuin mitä esimerkiksi, Hulselle valitettavan tyypillinen, miehen viime kausi Nashvillessä oli – kaksi tappelua 80:ssä ottelussa. Kuitenkin nimen omaan Hulsen ja Ferencen takia reilut kaksi kautta seurassa pelannut Todd Simpson jäi yllättäen suojaamatta waiver draftissa ja siirtyikin Anaheimiin.
Lisää rähinää ja kaaosta Phoenixin otteluihin tuo St. Louisista saapunut agitaattori Tyson Nash. Vaikka hän ei itse tappelekaan kuin noin viisi kertaa kaudessa, niin miehen otteet voivat poikia useampiakin nyrkkipeijaisia.
Tulevaisuus näyttää Phoenixin osalta valoisammalta, sillä viime vuodet WHL-juniorisarjan parhaan tappelijan tittelistä taistelleen Darren McLachlanin oikeudet siirtyivät keväällä Bostonista Phoenixiin ja alkavalla kaudella McLachlan mittaakin oman tasonsa aikuisten sarjassa AHL:n kovimpia tappelijoita vastaan. Kutsu ykkösmiehistöönkin voi jossain vaiheessa kuulua, mutta vakituista pelipaikkaa McLachlan ei vielä ota, varsinkin kun hänet tiputettiin Coyotesin training campilta farmiin Springfieldiin jo reilusti ennen harjoitusotteluiden alkamista.
San Jose Sharks
Läntisen konferenssin kilpavarustelun aloitti San Jose Sharks, jonka johtoporras otti joukkueen viime kauden tietynlaisesta fyysisestä alivoimasta opikseen ja seuraan hankittiin pitkästä aikaa varsinainen vastustajien pelote ja omien tähtien turva, eli Scott Parker. Tällä hetkellä 25-vuotias Parker hallitsi aikoinaan WHL-juniorisarjaa aivan kuten tahtoi, mutta NHL-vuodet Colorado Avalanchessa eivät sujuneet odotusten mukaisesti. Miehen viime kauden saldokin jäi ainoastaan 43:een pelattuun otteluun ja kahdeksaan käytyyn tappeluun.
San Josessa Parker tulee kuitenkin samaan enemmän vastuuta ja nyrkkihommiakin tulee varmasti riittämään, sillä viime kauden lopussa Bryan Marchmentin lähdön jälkeen joukkueen ahkerimman tappelijan tittelin jakoivat Brad Stuart ja Jim Fahey kolmen tappelun kausisaldoillaan. Mm. Stuart sai kokea liigan innokkaimman tappelijan, Columbuksen Jody Shelleyn käsittelyn, ja juuri tämän kaltaisten tapausten vuoksi herra nimeltään Scott Parker pelaa nyt haipaidassa.
Muistakin San Josen pelaajista tappelupotentiaalia kyllä löytyisi, mutta kaverit kuten Scott Thornton, Kyle McLaren ja Todd Harvey ovat pelillisesti liian arvokkaita hanskaamaan säännöllisesti, vaikka kaikki heistä pärjäisivät liigassa myös nyrkkiensä avulla. Kakkostappelijan rooliin onkin tyrkyllä viime kauden lopulla NHL-debyyttinsä tehnyt Rob Davison. Myös Pittsburghista noin puoli vuotta sitten tullut Wayne Primeau voi tiputtaa hanskansa.
Luoteinen divisioona
Calgary Flames
Calgary vastasi omalta osaltaan Läntisen Konferenssin fyysiseen kovenemiseen hankkimalla Krzysztof Oliwan Bostonista. Oliwan ongelmana on, kuten monen muunkin isokokoisen tappelijan, huono tasapaino. ”Puolalainen Vasara” ei olekaan viime vuosina pystynyt yhtä hyviin tuloksiin, kuin NHL-uransa alkuaikoina New Jersey Devilsissä, ja yhä useammin saa kuulla Oliwaa verrattavan mm. Chris Dingmaniin, Steve McKennaan ja Andrei Nazaroviin. Aivan viime kauden lopussa Bostonissa Oliwan otteissa oli kuitenkin nähtävissä jo pieniä parantumisen merkkejä ja miehen tilille kertyi jo muutamia hyviäkin voittoja. Tällä kaudella onkin mielenkiintoista seurata mihin suuntaan Oliwan kehitys on kulkemassa, kun hän pääsee aloittamaan kauden selvänä joukkueensa ykköstappelijana ja hommia tulee varmasti riittämään, kun samassa divisioonassa pelaavat mm. Georges Laraque, Peter Worrell, Matt Johnson ja Andrei Nazarov.
Muiden joukkueiden varsinaiset raskassarjalaiset Oliwa saa hoidella käytännössä yksikseen, sillä Flamesin muut nyrkkimiehet ovat enemmän tai vähemmän astetta kevyempää kaliiberia. Oliwan jälkeen seuraavaksi eniten tappeluita voi odottaa Steve Montadorilta, joka viime vuonna, varsinaisena tulokaskautenaan tilastoi lukemat 50 ottelua ja 9 tappelua.
Vielä viime kaudella Flamesin ykköstappelijana toimi joulukuussa jo 38-vuotta täyttävä veteraani Craig Berube. Hän jäi kuitenkin kesällä vapaaksi agentiksi, eikä valitettavasti tule enää jatkamaan upeaa uraansa. Beruben vuonna 1986 Philadelphia Flyersissa alkaneen NHL-uran saldoksi jää 1054 ottelua ja 3149 jäähyminuuttia. Kahden Flyers-visiitin lisäksi ”The Chief” pelasi kahteen eri otteeseen myös sekä Washingtonissa että Calgaryssa. Lisäksi Berube heitti noin 40:n pelin keikat Torontossa ja NY Islandersissa. Omalle ikäluokkalleni, eli 90-luvun alussa NHL-tappeluita seuraamaan alkaneille Berube on ehdottomasti yksi legendoista.
Colorado Avalanche
Scott Parkerin lähdön jälkeen Colorado Avalancheen jäi täytettäväksi Paul Kariyan ja Teemu Selänteen hankkimisen jälkeen entistä tärkeämmäksi tullut enforcerin rooli. Toki joukkueen listoilta löytyi jo ennestään parhaimmillaan jopa liigan TOP 5 -nyrkkimiesten joukkoon kuuluva Chris McAllister, mutta hänen viime kautensa oli surkea; ainoastaan 33 NHL-ottelua ja 3 tappelua. Niinpä seura hankkikin varsinaiseksi ykkös-fighterikseen Peter Worrellin Floridasta. Parempaa miestä siihen hommaan olisi tuskin ollut mahdollista saadakaan, sillä Worrell on todella suurikokoinen (198 cm, 102 kg) sekä hyvä ja halukas tappelija, ja nämä jos mitkä ovat tärkeitä ominaisuuksia mieheltä, jonka tehtävänä on turvata Forsbergin, Kariyan, Selänteen ja kumppaneiden työrauha.
Worrell teki ensiesiintymisensä NHL:ssä kaudella 1997/98 Floridan paidassa, jolloin hän takoi tilastoihinsa komeat 153 jäähyminuuttia 19:ssä ottelussa. Vaikka Worrell onkin aina ollut erittäin innokas heittämään hanskat jäähän, niin NHL-uransa alkuvuosinaan hän ei ollut tappelufanien keskuudessa kovinkaan arvostettu henkilö. Syynä oli, että Worrell matsasi usein pienempiään ja ennen kaikkea tappelijoina heikompia kavereita vastaan, jotka Worrell helposti päihitti. Se on kuitenkin mennyttä aikaa ja nykyään käytännössä kaikki tappeluita seuraavat rankkaavat Worrellin ilman muuta liigan TOP 5 –fighterien joukkoon. Mikäli vielä McAllister saa peliaikaa ja palaa tappelijana omalle tasolleen, niin Coloradolla on koossa koko liigan kovin heavy weight –parivaljakko.
Middle weight –luokan vastustajista huolehtii jo kausina 1996/97 ja 1999/00 Toronton paidassa muutaman NHL-ottelun pelannut, mutta vasta viime kaudella Coloradossa varsinaisen läpimurtonsa tehnyt 26-vuotias D.J. Smith.
Avalanchen training campilla ja myös joukkueen riveissä harjoitusotteluissa nähtiin mielenkiintoinen kasvo, kun 33-vuotias veteraanitappelija Jim Cummins haki tosissaan pelipaikkaa joukkueesta try out -sopimuksella. Cummins ei pelannut viime kaudella ollenkaan ja edelliskaudellakin hän pelasi ainoastaan 12 NHL-ottelua (Anaheim ja NY Islanders) sekä 11 AHL-ottelua (Cincinnati). Mielenkiintoista nähdä saako Cummins vakuutettua Avs-johdon taidoistaan ja yllätettyä ainakin minut hankkimalla itselleen sopimuksen ainakin vielä yhdeksi NHL-kaudeksi.
Edmonton Oilers
Vasta syyskuun puolivälin tienoilla jatkosopimukseen nimen rustannut Georges Laraque jatkaa Edmonton Oilersin ja koko liigan ykköstappelijana. Laraque tulee keräämään kauden aikana tutusti saldokseen noin 15 tappelua ja todennäköisesti selviää jälleen tappioitta. Laraque’sta on vaikea löytää negatiivista sanottavaa. Yhtenä ”heikkoutena” voidaan kuitenkin pitää jonkinlaista tappeluhalukkuuden puutetta tietyissä tilanteissa. Laraquen viime kauden saldo, 14 fighting majoria, on kuitenkin tämän päivän NHL:ssä ihan hyvä määrä, vaikkakaan ei aivan ahkerimpien tappelijoiden tasoa.
Oilers-organisaatioon hankittiin kesällä vielä lisää kovuutta pääasiassa farmissa pelanneen Rocky Thompsonin muodossa. NHL-näyttöjä Thompson on antanut tähän mennessä urallaan 25:n runkosarjaottelun verran Calgaryn ja Floridan paidoissa ja muutamia pelejä uskon miehen pääsevän pelaamaan myös Edmontonin riveissä, vaikkakin aloittaa kauden farmissa, uudessa AHL-joukkueessa Toronto Roadrunnersissa. Thompson on tappelutyyliltään erittäin viihdyttävä ja oli tunnettu hanskaaja jo junioriaikoinaan, WHL:ssä pelatessaan.
Middle weight –osaston vastaava on 30-vuotias Scott Ferguson, joka on vähitellen viimeisten kolmen vuoden aikana lyönyt itsensä läpi Edmontonissa ja kehittynyt hieman yllättäen vakituiseksi NHL-pelaajaksi. Viime kaudella Ferguson pelasi Oilers-nutussa 78 ottelua, joissa tappeli 9 kertaa. Oilersin muita hanskahommiin pystyviä ovat etupäässä Steve Staios ja Ethan Moreau.
Minnesota Wild
Viime kaudella normaalista tasostaan hieman pudonnut ja muutaman yllätystappion kärsinyt Matt Johnson jatkaa edelleen Minnesota Wildin varsinaisena ykköspoliisina. Marraskuussa 28 vuotta täyttävä Johnson aloitti NHL-uransa Los Angelesissa kaudella 1994/95 kovat odotukset niskassaan. Hänestä ennustettiin jopa vakavasti otettavaa ehdokasta uudeksi raskaansarjanmestariksi, mutta todellisuus on ollut kuitenkin toisenlainen. Johnsonin suurin ongelma on edelleenkin huono tasapaino, jonka vuoksi Johnsonin tappelut ovat usein hätäisiä ja loppuvat ennen kuin ovat edes kunnolla alkaneetkaan. TOP 10 –tappelijaksi miehellä on toki edelleenkin täysin realistiset mahdollisuudet. Tappiot, kuten Johnsonin mm. Todd Fedorukille ja Reed Low’lle viime kaudella kärsimät, pitäisi miehen vain pystyä karsimaan pois.
Varsinaisia tappelutaitoja vertailtaessa Wildin kovin kaveri on puolustaja Brad Brown. Viime vuosina hänen tappelumääränsä ovat jääneet erinäisistä syistä johtuen varsin pieniksi ja tuoreita näyttöjä kaivattaisiin enemmän. NHL-uransa alkuaikoina Chicagon paidassa Brown kuitenkin tappeli paljon ja antoi näytöt osaamisestaan. Tällä kaudella etenkin Wild-fanien keskuudessa Brownin odotetaan saavan vakituisen pelipaikan puolustuksesta ja fighting major –määränkin nousevan ainakin yli kymmenen paremmalle puolelle.
Wildin palkkalistoilta löytyy myös jatkoaikalaistenkin keskuudessa hyvin tunnettu Derek Boogaard. Viime kauden tämä kerrostalon kokoinen aito gooni pelasi vielä ECHL-liigaa Louisianassa, mutta tällä kaudella hän voi päästä esittelemään voimiaan jopa muutamassa NHL-ottelussakin. Pääosa Boogaardin kaudesta tulee kuitenkin kulumaan AHL:ssä Houstonissa.
Urallaan tasan sata NHL-runkosarjaottelua pelannut Jeremy Stevenson jatkaa myös joukkueessa. Hän on edellä esiteltyä kolmikkoa astetta heikompi tappelija, mutta pystyy kyllä tarvittaessa vastaamaan raskassarjalaistenkin haasteisiin.
Vancouver Canucks
Joukkueen fyysisen osaston tilanne muuttui aika paljon vielä aivan kauden kynnyksellä, kun suojaamatta jätetty Darren Langdon vaihtoi odotetusti maisemaa waiver-draftissa, ja yht’äkkiä Vancouverin tilanne vaikuttaakin varsin heikolta. Organisaatiosta löytyy toki Phoenixistä tullut suurikokoinen (196 cm, 105 kg) Martin Grenier, mutta hänen uransa tulee todennäköisesti jatkumaan edelleen pääasiassa AHL-tasolla. Voi tietenkin olla, että Langdonin lähtö muutti Grenierin tilannetta paljonkin, mutta se nähdään vasta kauden kuluessa, kun tiedetään mitkä Vancouverin suunnitelmat Grenierin suhteen lopulta ovat.
Viime kaudella Phoenixistä jo toiselle reissulleen Vancouveriin pysähtynyt Brad May on mielenkiintoinen tapaus. Marraskuussa 32 vuotta täyttävä May oli todella hyvä – vaikkakin välillä likaisia otteita esittävä – tappelija 90-luvulla Buffalossa pelatessaan. Sen jälkeen Mayn ura on kulkenut alaspäin. Aivan kauden lopussa nähtiin kuitenkin piristymisen merkkejä, kun May tappeli kaksi kertaa Canucks-paidassa pelaamassaan kolmessa runkosarjaottelussa. Lisäksi pudotuspeleissä May otti hyvin yhteen Minnesotan Matt Johnsonin kanssa.
Mainittujen lisäksi myös 23-vuotiaalta puolustajalta Bryan Allenilta lentävät hanskat jäähän tasaisin väliajoin – viime kaudella 7 tappelua 48:ssa ottelussa. Tottakai täytyy mainita myös Jarkko Ruutu, jolta voi odottaa viidestä kymmeneen tappelua, mikäli vain pääsee pelaamaan koko kauden.
Lisäksi farmista löytyy viime kaudella QMJHL:n jäähyennätyksen, uskomattomat 653 PIM takonut Marc-Andre Roy. On mielenkiintoista seurata minkälaiset ovat parikymppisen Royn otteet tällä kaudella AHL:ssä.
Keskinen divisioona
Chicago Blackhawks
Kaikkien aikojen tappelijan, Bob Probertin lopetettua uransa kauden 2001/02 jälkeen, jäi ykköstappelijan tehtävä Chicagossa innokkaan ja kaikkensa peliin laittavan, mutta varsin pienikokoisen Ryan VandenBusschen harteille. 30-vuotias VandenBussche on toki jo uransa aikana Rangers- ja Blackhawks-paidoissa kerennyt osoittamaan, että nyrkeistä löytyy iskuvoimaa, mutta siitä huolimatta häntä on hankala kuvitella NHL-joukkueen vastuulliseksi enforceriksi. Parhaimmillaan VandenBussche olisi juuri siinä roolissa, jossa hän Probertin aikaisessa Chicagossa pelasi, eli varsinaisen raskassarjalaisen jälkeen, joukkueen kakkostappelijana.
Mikäli Blackhawksiin ei enää lisävoimia hankita, niin apuja ”Vandylle” on syytä odotella viime kaudella positiivisesti yllättäneeltä Jason Strudwickilta, sekä noin vuosi sitten NHL-debyyttinsä tehneeltä Shawn Thorntonilta. Alunperin Toronton varaama Thornton on pelannut viimeiset kuusi kautta, aivan viime kauden alkua lukuun ottamatta, AHL-liigaa St. John’s Maple Leafsin ja Norfolk Admiralsin riveissä, noin 300:n jäähyminuutin kausikeskiarvolla. Hän on myös tapellut paljon ja on kohonnut AHL:ssä arvostetuksi fighteriksi. Omat odotukseni Thorntonin suhteen ovatkin paljon suuremmat, mitä hän vuosi sitten muutamassa NHL-pelissään esitti. Toki hän on vasta 24-vuotias, joten aikaa odotusten lunastamiseen on vielä runsaasti
Light weight –luokkaan Chicagolla on heittää Calgary Flamesista joukkueeseen saapunut Scott Nichol. Hän on kevytsarjalainen, sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä kokoa Nicholilta löytyy ainoastaan 173 cm ja 77 kg. Tahtoa ja sisua irtoaa rahkeista sitäkin enemmän ja luvassa on taklauksia, ryminää ja noin kymmenen tappelua. Myös Mark Bell voi silloin tällöin intoutua tanssahtelemaan.
Columbus Blue Jackets
Columbus Blue Jacketsin Jody Shelley on tälläkin kaudella yksi suosituimmista ehdokkaista sekä fighting major- että jäähytilaston voittajaksi. Shelley on nyt pelannut kaksi täyttä NHL-kautta ja tapellut molempina lähes 30 kertaa. Samanlaisia lukemia on odotettavissa tänäkin vuonna. Kun tähän vielä lisätään avoin tappelutyyli, niin koossa on ominaisuudet, jotka tekevät 27-vuotiaasta Shelleystä tappelufanille yhden liigan tämän hetken mielenkiintoisimmista pelaajista.
Shelleyn kohdalla NHL:n laajenemisesta 30:een joukkueeseen oli todellakin hyötyä, sillä vuoteen 2000 asti Flames-organisaatiossa ollessaan Shelley vietti suurimman osan ajastaan farmin farmissa ECHL:ssä, Johnstown Chiefsin joukkueessa. Blue Jacketsin riveissä ensimmäistä kautta lukuun ottamatta aika on kulunut käytännössä kokonaan ylhäällä NHL:ssä, eikä Shelley ole joutunut pelaamaan enää peliäkään ECHL:ssä.
Viime kaudella debytoinut pienikokoinen David Ling kuuluu ehdottomasti liigan parhaimpien kevyen luokan tappelijoiden joukkoon. Toivottavasti 175-senttinen ja 84-kiloinen Ling jatkaa nyt siitä mihin viime kaudella jäi, kun tappeli tammikuun farmista kutsun jälkeen Columbuksen paidassa pelaamassaan 35:ssä ottelussa yhteensä kymmenen kertaa.
Columbus Blue Jacketsissä viime kaudella vihdoin ja viimein kunnolla tappelemaan intoutunut Jamie Allison vaihtoi kesällä maisemaa Nashvilleen ja vei mukanaan noin kymmenen tappelua kaudessa. Nyt Shelleylle ja Lingille apujaan tarjoavat kovat puolustajat Luke Richardson ja Jean-Luc Grand-Pierre, pieni hyökkääjä Tyler Wright sekä myös jostain syystä viime kaudella tappelemaan alkanut Sean Pronger, joka harjoitusotteluissakin otti jo yhteen Pittsburghin Reid Simpsonin kanssa.
Detroit Red Wings
Red Wings jatkaa tuttua linjaansa, eikä ole vieläkään hankkinut varsinaista heavy weight –tappelijaa riveihinsä. Tuttu mies Darren McCarty solmi kesällä jatkosopimuksen ja aloittaa näin ollen jo yhdennentoista kautensa Red Wingsissä ja samalla NHL:ssä. McCarty toimii tarvittaessa joukkueen poliisina ja matsaa muiden joukkueiden kovanaamojen kanssa, mutta varsinaisesta enforcerista ei voida kuitenkaan puhua. Ensinnäkin McCartyn tappelumäärä on alhainen, korkeintaan vain noin kymmenen matsia per kausi, ja toiseksi vastustajien taso ei ole sieltä kovimmasta päästä.
McCartyn jälkeen seuraavaksi eniten fighting majoreita istuvat todennäköisesti 34-vuotias power forward Brendan Shanahan, sekä kesällä Dallasista siirtynyt Derian Hatcher. Molemmat ovat kuitenkin sen verran tärkeitä pelaajina, että jo yli viisi tappelua kaudessa ylittää odotukseni kyseisten herrojen suhteen.
Red Wings –organisaation puhtain tappelija on viime vuodet farmissa Grand Rapidsissa pelannut 23-vuotias Ryan Barnes. Hän on melko pienikokoinen, mutta on aina innokkaasti tappelemassa ketä vastaan tahansa. Barnesilla on mm. hallussaan OHL-junioriliigan yhden kauden jäähyennätys – 399 PIM. Viime vuonna AHL:ssä hän tappeli 17 kertaa ja tämän kauden NHL:n pre season –ottelussa Dallas Starsia vastaan Barnes tiputti hanskansa Aaron Downeyn kanssa.
Nashville Predators
Nashville vahvisti kesän aikana fyysistä osastoaan huomattavasti hankkimalla tuoreen Stanley Cup –mestarin Jim McKenzien New Jerseystä. Kaudesta 1989/90 NHL:ssä pelanneen tappelijalegendan viime kausi oli epätavallisen huono, kun McKenzien tilille kertyi yllättävän vähän voittoja, eikä vasuri heilunut muutenkaan enää vanhaan, totuttuun tyyliin.
Jo uransa ensimmäisistä, Hartford Whalersin riveissä viettämistään vuosista lähtien ”Jimmy Mac” on aina tunnettu koko liigan reiluimpana tappelijana, joka aina lopettaa lyömisen kun vastustaja kaatuu tai jää muuten alakynteen. Sillä tyylillään hän on saavuttanut monen tappelufanin - kuten myös minun - suuren arvostuksen.
McKenzie on, tappelijoille niin yleiseen tapaan, kiertänyt urallaan läpi jo lähes kymmenen NHL-seuraa: Hartford, Dallas, Pittsburgh, Winnipeg/Phoenix, Anaheim, Washington, New Jersey ja nyt siis Nashville, mutta ei ole kauden 1990/91 Springfield Indiansissa (AHL) pelaamiensa 24:n ottelun jälkeen joutunut kertaakaan passitetuksi farmiin, vaikka hän ei ennen viime kautta (saldo: 12 pts) ollut kertaakaan urallaan yltänyt yli kymmeneen pisteeseen kaudessa. Jo se osoittaa, että McKenzie on erittäin arvostettu pelikavereiden, kuten myös joukkueiden johtohenkilöiden keskuudessa. Toivottavasti McKenzien ura saa uuden sysäyksen Nashvillessä ja kauden jälkeisessä tappelijarankingissä hän kohoaa jälleen lähelle TOP 10:ntä.
Toista varsinaista heavy weight –tappelijaa ei joukkueesta löydy, mutta hyvä joukko nyrkkimiehiä kuitenkin. Tällaisia ovat juniorista asti Pohjois-Amerikassa pelannut nuori tshekkipuolustaja Tomas Kloucek, NY Islandersin organisaatiosta siirtynyt Ray Schultz, viime kaudella AHL:ssä kahdeksan kertaa hanskansa hukannut Kloucekin maanmies Robert Schnabel, vapaana agenttina aivan vasta joukkueeseen liittynyt Jamie Allison sekä nuorempana enemmänkin tapellut pienikokoinen Scott Walker.
Harjoitusotteluissa Ottawan riveissä paljon hanskannut Wade Brookbank siirtyi waiver-draftissa Nashvilleen, jossa hän alkavalla kaudella voi päästä jopa pelaamaan muutaman NHL-ottelun. Viime kaudella Brookbank pelasi Binghampton Senatorsissa ainoastaan kahdeksan ottelua, kunnes polvi hajosi ja miehen kausi päättyi siihen.
St. Louis Blues
Joukkueen varsinaisena poliisina jatkaa kesällä jatkosopimuksen tehnyt Reed Low. Hänen kulunut vuotensa ei sujunut aivan niin hyvin, mitä odotettiin hyvän edelliskauden jälkeen. Tappeluita Low’lle kertyi tosin jälleen mukavasti – tasan kaksikymmentä. On mielenkiintoista nähdä jatkuuko vanhojen kiistakumppaneiden, St. Louisin ja Detroitin, viime keväänä uudelleen leimahtanut sota tälläkin kaudella. Uskoisin, että esimerkiksi kaksi kertaa maaliskuun lopussa tapelleiden Low’n ja Darren McCartyn välille jäi vielä selvittämättömiäkin asioita.
St.Louisin joukkueesta löytyy muutenkin ihan kivasti kovuutta. Kesällä NHL:n parhaana tulokkaana Calder Trophylla palkittu Barret Jackman tykkää tappelemisesta, mutta viime kauden yhdeksän fighting majorin määrä voi tällä kaudella silti hieman laskea, sillä miestä tarvitaan nimen omaan kentän puolella. Jamal Mayers ja Bryce Salvador voivat molemmat päästä kymmeneen tappelujäähyyn.
Viime kaudella NHL-debyyttinsä tehnyt Matt Walker osaa myös tapella ja lisäksi rosterista löytyy paluun joukkueeseen tehnyt 36-vuotias veteraanipuolustaja Murray Baron, sekä hyökkäyspäästä noin viisi kertaa kaudessa nyrkkejään heiluttelevat Scott Mellanby ja Dallas Drake. Niin ikään noin viiden tappelun mies, ärsyttäjä Tyson Nash siirtyi Phoenixiin, mutta hänen tilalleen ovat ehdolla ainakin Mike Danton (viime kaudella kolme tappelua 17 ottelussa New Jerseyssä) sekä Igor Valeev (viime kaudella 10 tappelua 72:ssa ottelussa Worcesterissa, AHL:ssä).
Pääosin farmissa aikansa tulevat viettämään kovanyrkkiset Brett Scheffelmaier ja Steve McLaren. Farmilegenda McLaren on jo 28-vuotias, eikä tule koskaan saamaan pelipaikkaa NHL:stä, kokonaan puuttuvien pelillisten taitojensa takia. Sen sijaan Scheffelmaier on vasta 22-vuotias ja esitti hyviä otteita viime vuonna, ensimmäisellä ammattilaiskaudellaan Worcesterissa. Hänellä voi tulevaisuudessa olla sanansa sanottavana myös NHL-ympyröissä.
Training campilla hyviä otteita esittänyt vasta 19-vuotias D.J. King on jo palautettu junnujoukkueeseensa, WHL:n Lethbridgeen, mutta hänestä tullaan kuulemaan vielä tulevaisuudessa, aivan varmasti.
Lopuksi lähtee vielä Jukka Suutarille kiitokset rakentavista kommenteista.