Kun Montreal Canadiens tarjosi viime kauden Stanley Cup -karkeloissa viitteitä menestymisen elkeistä vuosien jälleenrakentamisen jälkeen, joukkueen GM Marc Bergevin ei epäröinyt painaa kaasua ennen uutta sesonkia. Hän alleviivasi teoillaan ja suorilla sanoillaankin, että kolme vuosikymmentä menestystä odotelleen organisaation on aika alkaa pärjäillä nyt.
Hartaasti keräillyt nuoret lupaukset olivat pudotuspelien perusteella kypsyneet vastuunkantajiksi, joten johtopäätös oli pistää pelimerkkejä tiskiin ja hankkia pelaajakaupasta lisää menestyksen eväitä. Tämän jälkeen kukaan Canadiensissä ei ole päässyt odotuksia karkuun.
Claude Julien sortui jo tällä tiellä, lupaavasta alusta huolimatta kokenut valmentaja ei saanut uusiutunutta joukkuetta pysymään odotusten kyydissä. Julien oli kadottanut otteensa, vähitellen katosi juoni koko joukkueelta. Hänet korvasi helmikuussa Dominique Ducharme. Tulokset eivät kohentuneet, mutta pukukopin painemittari on näyttänyt yhä tuhdimmin punaista viimeistään siirtotakarajan pelaajahankintojen jälkeen.
Ajatus oli kaunis kuin kommunismi
Manageri Bergevinin keskeinen ajatus joukkueen rakentamisessa perustui yhden peruspulman kiertämiseen. Canadiensilla ei ole pelejä omin ratkovia kirkkaimpia ykköskorin supertähtiä, vaan kalliit Carey Price ja Shea Weber ovat urakaarensa ja panos-tuotos -suhteensa osalta korkeintaan osa-aikaisia supertähtiä.
Bergevin ratkaisi tilanteen visioimalla voittamiseen kykenevän tasaisen laadukkaan neljän ketjun joukkueen – tämänkin hän sanoi julkisesti. Hyväjalkaisen "Habsin" piti jyrätä illasta toiseen tappavan tasaisella myllyllä, joka painaa peliä väkisin vastustajan päätyyn ja jauhaa tulosta.
Ajatus on kaunis kuin kommunismin idea – ja sen arkisempi toteutus on ollut nyky-NHL:ssä yhtä hankalaa kuin tehokas teollisuustuotanto Neuvostoliitossa. Samalla ihmiskoe miljonääreillä on tarjonnut kuluvan kauden kiehtovimman urheilullisen kokeilun.
Periaatteessa kaikki on Canadiensissa kohdallaan. On kaksi kokenutta maalivahtia, on tasainen ja jämäkkä puolustus sopivalla hyökkäysvoimalla, on peruslaadukkaita hyökkääjiä vähintään neljään ketjuun, pelipaikkakilpailua ja joustovaraa loukkaantumisten tullenkin piti riittää.
Kaukaloon hypätessä asetelma on kuitenkin muuttunut ongelmaksi.
Pohjoisessa divisioonassa ei ole jyrännyt väsymätön punavalkosininen painemylly. Canadiens oli kauden alussa liigan kärkeä useimmissa kiekollisen pelin kategorioissa. Joukkue loi paljon suoria hyökkäyksiä, se toi myös tulosta. Runkosarjan edetessä pelin laatu on hiipunut kaikilla mittareilla, paine on laskenut, jalka alkanut painaa. Hyökätessään Canadiens joutuu yrittämään maalintekoa työläistä kulmamyllyistä. Se on osoittautunut vahvuuden sijasta taakaksi, kun joukkueessa ei ole tiukkoina hetkinä tähtiä, joiden suoritusvarmuuden suuntaan kääntää katsetta.
Erikoista kyllä, tulivoimaakin on riittänyt: syksyn täysosumahankinnat Tyler Toffoli (26 maalia) ja Josh Anderson (17 maalia) ovat kahdestaan iskeneet noin kolmanneksen joukkueen osumista, Brendan Gallagher on ollut totutun tehokas ja puolustaja Jeff Petry näytti alkukaudesta tovin Norris-palkinnon voittajaehdokkaalta – muutkin ovat olleet ajoittain hyviä, mutta kokonaisuus ontuu. Gallagherin loukkaannuttua joukkueen kyky raapia pisteitä tasaisista taistoista on romahtanut.
Kuvaavasti Canadiens on pärjännyt mukavasti Oilersin ja Maple Leafsin kaltaisia avoimemmin hyökkääviä laatujoukkueita ja sekä tyyliltään samankaltaista Canucksia vastaan. Mutta kun vastassa on raakaan työntekoon ja oman maalinedustan kansoittamiseen pelinsä perustavia ryhmiä, Habs on ollut toistuvasti vaikeuksissa jopa Ottawa Senatorsin kanssa.
Yksinkertaisesti: tulosta ei tule tarpeeksi. Massasta ei nouse esiin joukkuetta reppuselkäänsä nappaavia yksilöitä.
Phillip Danault'n johtama entinen ykkösketju on pitkään ollut tasaviisikoin vuosia liigan laadukkaampia, mutta aseman kyseenalaistaminen nousevien nuorten saaman vastuun kautta ei ole tuonut rinnalle vastaavia tulosyksikköjä – ei edes Toffolin ja Andersonin maalien myötä. Voittavaa pelaamista on harvoin nähty kolmelta vitjalta samaan aikaan.
Tuhdimpiin rooleihin aiemmin urallaan tottuneet pelaajat eivät ehkä sittenkään ole aivan kotonaan tasavahvassa kollektiivissa. NHL:n tähtisirkus toimii harvoin niin, että valokeilaa ja ylivoimaminuutteja jaetaan tasaisesti tai päivän kunnon pohjalta. Normaalisti joku jää mukisematta sivurooliin – tasajaossa taas jokainen kärsii vähän joukkueen edun nimissä.
Lopputulema on samanlainen pelillinen sekasotku kuin viime kauden Canadiens, joka herätti lupauksia vasta päästyään ilman omia ansioita pudotuspeleihin jalat raikkaina muutaman kuukauden tauolta. Nyt tammikuussa tulikuuman startin ottanut ryhmä rämpii niukasti pudotuspeliviivan yläpuolella. Odotetun kevätmenestyksen tiellä on oman laahustuksen vuoksi todennäköinen avauskierroksen kohtaaminen mestarisuosikki Maple Leafsin kanssa.
NHL:ssä on vaikeaa opetella aikuisten tavoille
Pelkistetyin Canadiensin pelillisistä ongelmasta löytyy keskikaistalta. Nick Suzukin ja Jesperi Kotkaniemen piti olla pudotuspelien pohjalta valmiita jopa johtamaan ykkös- ja kakkosnyrkkiä, ihannemaailmassa kokenut Danault olisi ominaisuuksiltaan täydellinen kolmosvitjan keskusmies. Nuorukaiset ovat ajoittain olleet hyviä kumpikin, joukkueen kannalta valitettavan harvoin samoihin aikoihin, saati riittävän usein.
Kaksikolle on kasattu vastuuta, mahdollisuuksia ja tietysti myös odotuksia. Vain tulos puuttuu: pisteistä elävän Suzukin tehot (12+21) ovat kohentuneet, mutta kärkihyökkääjältä vaadittava tasaisuus uupuu. Kotkaniemen lukematkaan (5+15) eivät edusta menestyvän NHL-joukkueen johtavien keskushyökkääjien tasoa.
Kotkaniemi on kiusallisen osuva esimerkki pulmista. Nuori porilainen kiistatta kehittynyt ja edistyneissä tilastoissa etenkin hänen puolustuspelaamisensa mittarit kielivät laadusta, Kotkaniemi ei fuskaa kiekottomassa pelissä. Kiekon kanssa hän saa johdettua peliä hyökkäysalueelle ja laukauksia tulee, mutta maaliodottamaa tai sen konkretisoitumista tulokseksi ei näy.
Tulos on yksinkertaisesti liian laiha pelaajalle, jolle on ollut tarjolla kakkossentterin tonttia, vakituisia ylivoimaminuutteja ja säännöllistä peliaikaa joukkueen kärkimiesten rinnalla.
Nuoret keskushyökkääjät – joita Canadiensin kokoonpanossa on ollut valtaosan kaudesta kolme – opettelevat vielä miesten pelien lainalaisuuksia. He kehittyvät, mutta opintietä riittää vielä pitkälti, eikä odotusten painolasti selässä nopeuta matkantekoa. Maailman parhaiden aikuisten miesten ammattilaisliiga on vaikea paikka opetella huipputason pelaamisen lainalaisuuksia.
Muut vakioroolissa pelaavat suomalaiset kuvastavat Canadiensin ongelmaa omalta osaltaan hyvin. Joel Armialle on ketjutovereiden ja saadun vastuun perusteella suunniteltu vankkaa tukiroolia tuloksentekoyksiköissä, mutta kausi on ollut hankala. Alkukauden aivovamma ja myöhempi koronasairastelu ovat vieneet terää, silti pistesaalis (7+7) on auttamatta turhan vaatimaton. Tämän lisäksi Armian peli on epätasapainossa hyökkäämisen ja puolustamisen tuottamien asioiden suhteen.
Artturi Lehkonen niittää joukkueen arvostusta raataen vastustajien kärkimiehiä pimentäen ja vahtien kokemattomien keskusmiestensä selustaa. Roolin ja kentällä usein kohdalle osuvat vastustajat huomioiden Lehkonen puolustaa tilastojen mukaan loistavasti – mutta hänkin on lopulta hyökkääjä, ja hyökkäyspäässä panos kollektiivin maalikekoon on jäänyt minimaaliseksi.
Ironisesti Canadiensin avainongelma saattaa olla se ratkaisu, jonka Bergevin jätti viime kauden jälkeen tekemättä. Hänellä oli käsissään mahdollisuus siirtää sydänongelmista kärsinyt Julien sivuun – varmasti tietoisena siitä, ettei tilanne valmennuksen ja pelaajien kesken ollut aivan ruusuinen. Lopulta valmentajaa vaihdettiin vasta kesken poikkeuksellisen hektisen kauden, eikä vahvasti uudistuneella ryhmällä ollut edes kunnon harjoitusleiriä alla.
Jos väliaikainen päävalmentaja Ducharme on oikea mies hommaan, hänen on ollut hyvin vaikeaa sitä osoittaa. Hänkin rämpii kohtuuttomien odotusten suossa rajallisin eväin. Jos Canadiens on itse asettujen odotusten mukaisesti rakennettu pärjäämään pudotuspeleissä, sekavan palapelin osien pitäisi löytää paikkansa nopeasti.