Suomen Sveitsi-ottelun ja aiempien pelien hyökkäyksellä oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Lukuunottamatta ensimmäistä mustaa kymmenminuuttista Leijonat hallitsi ottelua juurikin hyökkäämisensä ansiosta pitäen sveitsiläispakkeja ajoittain pilkkanaan.
Hedelmällinen, juonikas ja sitkeä hyökkääminen yhdessä maalivahti Harri Säterin panoksen kanssa toivat Suomelle mielettömän tärkeät kaksi pistettä.
Leijonalauma oli ainoastaan avauserän ensimmäisellä puoliskolla selkeästi pulassa, sillä joukkueen otteita leimasi jo aiemmin turnauksessa nähty haparointi kiekollisessä pelissä. Kun Suomi sai pikkumustan napsumaan lavasta toiseen, alkoi Sveitsin maalivahti Leonardo Genonille tulla hiki kypärään.
Hyökkäysten käynnistämisessä Suomen pakeilla oli suuri rooli, sillä esimerkiksi Julius Honka kuskasi onnistuneesti useampaan kertaan kiekon siniviivalle saakka, josta seurauksena oli pidempi hyökkäyspäänpaine. Sveitsi joutui tekemään samaa, kuin Kanadaakin vastaan, eli vain heittämään kiekkoa omista pois.
Jos vaahteralehtipaitoja sveitsiläispakit pystyivät ahdistamaan ja paineistamaan, niin Suomea vastaan puolustajat olivat tässä vaikeuksissa. Leijonien hyökkääjät, etenkin syöttökoneena toiminut Sebastian Aho ja tilanteita päättänyt Mikko Rantanen, pyörittivät Sveitsin puolustajat toisinaan niin solmuun, että he tuskin ovat vieläkään löytäneet ulos hallista.
Suomen hyökkäyksessä perusasiat olivat nyt kunnossa paremmin kuin kertaakaan aiemmin. Aggressiivinen iskeminen vastustajan puolustajiin sekä kiekkovarmuus olivat nappisyöttöjen lisäksi ne seikat, jotka johtivat kolmeen tärkeään maaliin.
Puolustuspelistä löytyi kiekkovarmuutta tärkeillä hetkillä
Vaikka alussa puolustajat pudottautuivat usein liian alas Sveitsin hyökätessä, oli peräpäässä silti koko ottelun ajan rauhallinen ja vankka tekemisen meininki. Sveitsin ensimmäisessä maalissa pakkipari antoi vastustajan hyökkääjille liikaa tilaa tulle lähelle Joonas Korpisaloa, ja ampua kiekon reppuun.
Ottelun alun hermostuneisuudesta kertoi myös se, että puolustajien avaukset napsuivat aivan liian aikaisessa vaiheessa hyökkääjien lapoihin. Avaussyöttö oli annettu usein jo oman siniviivan päällä.
Toiseen erään hermoilu katosi, ja puolustajat ottivat jopa kiekollista roolia hyökkäyksiinlähdöissä. Arka ja pelokas siirtely loisti poissaolollaan. Muutamaan otteeseen Sveitsin hyökkääjät, Denis Hollenstein etunenässä, pääsivät puikkaamaan puolustuksen selustaan kiekollisten suoritusten seurauksena.
Sveitsi löi ottelun edetessä myös kovempaa päätypainetta Leijonien alueelle, mikä aiheutti puolustajille kaksinkamppailutappioita ja kiekonmenetyksiä oman maalin takana. Suomi selvisi tilanteista usein tuplaamalla vastustajan pelaajia omillaan.
Isokokoisella Joonas Järvisellä oli hankala ilta, sillä hän oli monessa kaksinkamppailussa sen verran myöhässä, että joutui rikkojan rooliin − jäähyjenkin arvoisesti. Kerran Järviseltä hukkui oma mies maalilta, ja sveitsiläisistä Vincent Praplan pääsi nokikkain Säterin kanssa.
Suomen pelatessa alivoimaa joukkueen purkutyöskentely oli paikoin aivan onnetonta, eivätkä kiekot meinanneet millään päätyä sveitsiläislapojen ulottumattomiin. Monet avaukset napsahtivat vastustajan viivamiehen hyppysiin.
Puolustus toimi kuitenkin tärkeillä hetkillä moitteetta, ja hyökkääjät tukivat tilanteita muodostaen ehjiä viisikkopuolustuksen muodostelmia. Leijonien puolustuspelillinen esitys oli sellainen, jolla pieniä yksityiskohtia hiomalla voidaan pärjätä isommillekin kiekkomaille − esimerkiksi Kanadalle.