Jatkoajan toimittajat listasivat World Cupin tähän mennessä karvaimmat pettymykset ja suurimmat epäonnistujat.
1. Yhdysvaltojen räpellys
Juha Oinonen: Yksiselitteisesti kisojen suurin pettymys. Pohjoisamerikkalainen yleisö ja tapahtumanjärjestäjätkin olisivat varmasti toivoneet vuoden 1996 World Cupin finaalin uusintaa. Yhdysvalloista ei kuitenkaan tässä turnauksessa ollut minkäänlaiseksi haastajaksi.
Amerikkalaisten rämpimisen suurimmat syyt olivat päävalmentaja John Tortorellan korostetun suoraviivainen ja aggressiiivinen pelitapa sekä pelaajavalinnoissa syrjäytetyt taitavammat yksilöt. Ainakin Phil Kessel ja Justin Faulk olisivat heittämällä tehneet joukkueesta kiekollisena vaarallisemman.
Sami Koljonen: Joukkue oli täynnä työteliäitä kahdensuunnan pelaajia, mutta silti joukkue satsasi koko ajan railakkaaseen hyökkäyspeliin, joka lipesi usein ylihyökkäämiseksi. Ei siis kovin suuri ihme, että resepti ei toiminut, kun raaka-aineet olivat väärät. Ajattelin, että Yhdysvallat etenisi ainakin välieriin kaikesta huolimatta, mutta niin ei käynyt, vaan tuloksena oli jäädä nollan pisteen kerhoon Leijonien seuraksi.
2. Viihdyttävän Pohjois-Amerikan jääminen alkulohkoon
Koljonen: Turnauksen viihdyttävin, mielenkiintoisin ja vauhdikkain joukkue oli varmasti kaikkien mielestä Pohjois-Amerikka, joten oli suuri harmi, ettei joukkuetta nähty enempää kuin kolmea ottelua.
Joukkue oli todella lähellä jatkopaikkaa. Venäjän vahva muutaman minuutin jakso toisessa erässä riitti voittoon, ja Ruotsi nipisti Pohjois-Amerikkaa vastaan ottelun jatkoajalle, mikä varmisti Tre Kronorin paikan välierissä. Pelillisesti olisi varmasti pystynyt taistelemaan välierissä myös finaalipaikasta.
Oinonen: Pohjois-Amerikka näytti parhaimmillaan 2010-luvun versiolta punakoneesta. Niin taitavasti ja sulavasti pohjoisamerikkalaiset löysivät toisensa jäällä. Leikittelevän hyökkäävästi pelannut joukkue oli erilaisen virkistävä kokonaisuus tiiviisti puolustavien pelikirjajoukkueiden rinnalla.
Jo pelkästään joukkueen ykkösketjun Auston Matthews-Connor McDavid-Mark Scheifele vuoksi olisi toivonut nuorten tähtien jatkoonpääsyä. Kaikki kunnia Kanadan ja Ruotsin kaltaisille kokonaisvaltaisen hyvää kiekkoa pelaaville joukkueille, mutta Pohjois-Amerikan iloisia veijareita oli huomattavasti mielenkiintoisempi katsella.
3. Suomen jumbosija
Oinonen: Leijonilta on totuttu odottamaan menestystä, ja erityisesti NHL-pelaajien turnaukset ovat Suomelta sujuneet hyvin. World Cupissa Suomi kuitenkin romahti täysin. "Nousujohteinen turnaus" on samanarvoinen hokema kuin suomalaisen jalkapalloilun kohdalla "Eteenpäin on menty".
On totta, että Leijonat paransi peliään kahteen viimeiseen otteluun, mutta yksi tehty maali kolmessa ottelussa on aika vahva mittari joukkueen tasosta. Finaalipaikasta haaveilu oli ehkä ylioptimistista, mutta nähtyä parempaan olisi ilman muuta pitänyt pystyä.
Koljonen: Suomen jääminen alkulohkoon oli materiaaliinkin suhteutettuna aivan odotettua, mutta aivan näin huonoa tulosta harva osasi odottaa. Suomi ei ollut Ruotsia ja Venäjää vastaan huono, ei todellakaan. Pienellä onnella joukkue olisi taistellut jopa jatkopaikasta, jos jokin kiekko olisi sattunut menemään sisään.
Kliseisesti voi kuitenkin toki todeta, onni pitää ansaita. Suomi ei sitä ansainnut ja nolla pistettä ja maalia oli kieltämättä suuri pettymys.
4. Steven Stamkosin osumatarkkuus
Koljonen: Stamkos tunnetaan kovana maalitykkinä, mutta World Cupissa ruuti on ollut märkää. Paikkoja Stamkosille oli ollut jo useampaankiin osumaan. Mies itse on vakuutellut haastatteluissa turnauksen aikana, että ei ole turhautunut tilanteesta, mutta puheista huolimatta maalipaikoissa näkyy puristamista.
Oinonen: Stamkos on turnauksen ahkerimpia laukojia, joten yrityksen puutteesta tehottomuus ei ole kiinni. Yllä mainittu puristaminen alkaa olla jo niin itsestäänselvää, että sen kieltäminen haastatteluissa lipsahtaa naurettavan puolelle.
Kanadalla on toki niin leveä ja laadukas materiaali, että ilman Stamkosin osumiakin vaahteralehdet pystyvät voittamaan. Lightning-hyökkääjän itsensä kannalta tilanne lähenee huolestuttavaa. NHL-kauteen on ikävä lähteä World Cupin kokoinen apina selässä.
5. John Gibsonin haparointi
Oinonen: Pohjois-Amerikka hallitsi Ruotsi-ottelua mielin määrin ja johti kahdella maalilla, kunnes Gibson hörppäsi Filip Forsbergin laukauksen helposti taakseen. Gibson pomputteli kiekkoa läpi ottelun, ja Pohjois-Amerikan momentum oli joka tapauksessa menetetty.
Ei ole maalivahdille helppo tilanne tulla yllättäen varamiehen tontilta torjumaan, mutta esimerkiksi Ruotsin Jakob Markström hoiti omalla vuorollaan homman huomattavasti paremmin.
Koljonen: Gibson kieltämättä haparoi ottelussa, mutta ei Pohjois-Amerikan puolustuskaan aina ihan toivottua apua vahdilleen antanut. Ei joukkueen ykkösvahti Matt Murraykaan välttämättä olisi tilannetta pelastanut. Suomi ei Murrayta testannut, ja Venäjää vastaan Pittsburgh-vahti päästi reilussa puolessatoista erässä neljä maalia taakseen ennen maalivahdin vaihtoa.
Se on joka tapauksessa totta, että Pohjois-Amerikan maalivahtipelin olisi pitänyt olla parempaa yleisesti.