Heinolalaiskasvatti Pekka Saittakari luuti puolustajan tontilla aina 32-vuotiaaksi asti. Pisteillä vasemmalta laukonut pakki ei juuri urallaan mässäillyt, vaan luotti peruspelaamiseen. HeKissä kolmosdivaria ja Suomi-sarjaa ensimmäiset aikuisten pelinsä pelannut puolustaja sai parikymppisenä kiinnostavan mahdollisuuden yhdistää opiskelu ja jääkiekko, kun hän pääsi sisään Michigan Tech-yliopistoon.
− Oli siinä tuuria mukana, kun pelasin silloin Jukurien A-junioreissa ja jossain turnauksessa oli ollut Michigan Techin äijä katsomassa hyvin menneitä pelejä. Sitten toiselta tai kolmannelta varapaikalta pääsin sisään, kun joku muu jätti menemättä. Sain mahdollisuuden, eikä tarvinnut koulusta maksaa mitään.
− Siihen aikaan NCAA oli erittäin kova sarja ja varmasti on vieläkin, itsellä ainakin kiirettä piti kaukalossa. Oli vähän Heinolan pojalla ihmettelemistä, kun pelissä saattoi olla 10 000 ihmistä katsomossa ja lentokoneella mentiin vieraspeleihin, Saittakari naurahtaa.
Noina kausina NCAA:ssa pelasi lukuisia tulevia huippunimiä, muun muassa Zach Parise, Thomas Vanek, Paul Stastny, Joe Pavelski ja Phil Kessel. Ikimuistoisimmat tarinat Saittakarille jäi kuitenkin hänen yliopistoajan huonekaveristaan, myöhemmin NHL-kovanaamana tunnetusta ja viimeisellä kaudellaan NHL:n All-Star -peliin äänestetystä John Scottista.
Jos kämppis joutuu yliopistoaikana linnaan, niin onhan se mieleenpainuva muisto
− John on erittäin värikäs kaveri ja hyvä äijä. Siinä tietysti nuorilla miehillä sattui ja tapahtui vuosien aikana, meillä oli muutaman kaverin ydinryhmä, jolla seikkailuja riitti. Voisi sanoa, että kuuluimme Johnin kanssa tuon ryhmän ytimeen. Jos kämppis joutuu yliopistoaikana linnaan, niin onhan se mieleenpainuva muisto sieltä, Saittakari muistelee hymyssä suin.
− Yksi baari-ilta meni meillä vähän pitkäksi, oltiin hävitty pelejä ja Johnilla sitten tuli vähän ylireagointia siinä yhteen tilanteeseen. Kaveri istui kolme kuukautta linnassa ja se juttu meni ihan vitsiksi, me vietiin sille kalteri- ja karhukoplapaidoissa lehtiä ja konsolipelejä sinne vankilaan. Se oli varmasti osittainen lähtölaukaus hänen uralleen, kun pelaajatarkkailijat näkivät, että tämä kaveri on tarpeeksi hullu, se pitää saada meille.
− John oli hyvä pelaaja, vaikkakin vähän raskasjalkainen nykykiekkoon. Mies oli paljon parempi pelaaja kuin miten hänestä yleensä puhutaan. Se tuli vähän vitsiksi se hänen All-Star -hommansa, mutta sehän teki sielläkin komeita maaleja. Koko se mediahuomio kääntyi hänen puolelleen, kun hän kirjoitti kirjan ja tekee podcastia sun muuta nykyään. Iso ja fiksu kaveri, erittäin hieno ihminen.
Fayetteville FireAntz
Neljän NCAA-kauden jälkeen Saittakari pelasi vielä kaksi kautta SPHL:n Fayetteville FireAntzissa, missä ensimmäisellä kaudella voitetun mestaruuden mies nostaa uransa kohokohtiin. Myös kommelluksia riitti tuollakin kaudella.
Tunnelma oli kuin olisi voittanut mestaruuden Lempäälän jäähallissa
- Muistan kun finaalisarjan ratkaisevassa ottelussa Jaksonvillessä Floridassa jäähallin jäädytyslaitteisto meni rikki, viimeiset kaksi erää ottelusta jouduttiin pelaamaan harjoitushallissa, johon yleisöä mahtui vain muutama kymmenen. Tunnelma oli kuin olisi voittanut mestaruuden Lempäälän jäähallissa, Saittakari naurahtaa.
− Mestaruusjuhlissa oli niin hieno tunnelma, että tuntui kuin olisimme voittaneet jonkun Stanley Cupin. Oli paraatit ja kaikki järjestettynä. Tuohon aikaan SPHL ei ollut pelillisesti ainakaan Mestistä parempi sarja, mutta yleisöä riitti silti todella paljon, jopa useita tuhansia. Se kertoo paljon amerikkalaisesta urheilukulttuurista. Olisi upeaa nähdä Mestiksenkin ympärillä joskus vastaavia yleisömääriä.
Vaikka SPHL paikallista yleisöä kiinnostikin, ei se silti aivan Yhdysvaltain kärkiliigoja ollut. Olosuhteet olivat ajoittain vähintäänkin jännittävät. Kuten FireAntzin vieraspelimatkalla Orlandoon:
− Saavuimme pelipaikalle, yövyimme ja menimme aamujäille. Vahtimestari tuli sitten ajamaan meidät pois jäältä, kun vastustajamme Florida Seals oli mennyt konkurssiin. Oma GM:mme osti konkurssipesän ja bussiimme ison peräkärryn, johon hänen ohjeillaan otimme mukaan hallista kaiken mitä irti saimme, Saittakari muistelee.
Kotiinpaluu
Yhdysvaltain vuosien jälkeen koitti paluu Heinolaan. Miehen poissaollessa HeKi oli ehtinyt nousta Suomi-sarjasta Mestikseen ja vaihtaa nimensä takaisin Peliitoiksi.
− Viimeiset viisi kautta mentiin kausi kerrallaan, kun tein töitä tosi paljon siinä samalla kivihiileen liittyvässä ahtausyrityksessä. Aika vähän kävin joskus harjoituksissakaan, mutta olin kuitenkin hyvässä kunnossa ja pyrin käymään mahdollisimman usein. Silloin meillä oli vielä illalla jäät, kun nykyään ne on aamulla.
Töissä käynti pelaamisen ohessa on kuluttavaa ja aikaa vievää. Se vaati kaikilta asianosaisilta venymistä ja joustoa.
− Muistan kun kerran olin ollut hiiliproomun purussa Loviisassa koko yön, saimme lastin tyhjäksi lounasaikaa, jolloin päävalmentaja Janne Sinkkonen soitti. Niko Tuhkanen oli aamujäillä loukannut jalkansa, eikä meillä ollut kuin viisi puolustajaa, joten Sinkkonen pyysi minua illaksi kokoonpanoon. Ei muuta kuin lounaalle ja illaksi hallille Jokipoikien kaatoon.
Suurin osa muistakin tuon ajan Peliittojen pelaajista kävi päivätöissä pelaamisen ohella. Sarjassa oli hienoista jakautumista, kun osa joukkueista oli ammattilaisjoukkueita ja osa ei.
− Vaati meidän nipulta todellista venymistä, kun pelasimme ammattilaisjoukkueita vastaan. KooKoo, Jukurit ja Sport oli jo silloin ihan ammattilaisjoukkueita, tavallaan jos niitä vastaan lähdettiin pelaamaan, niin todennäköisempää oli hävitä kuin voittaa. Silti me usein pärjättiin aika hyvin niitä vastaan, ja hävittiin sitten taas ns. saman tason joukkueille.
2012-2013 jäi Saittakarin uran viimeiseksi kaudeksi, kun tilille merkittiin vielä kahdeksan ottelua. Loukkaantuminen kuitenkin päätti kauden ja Saittakari siirtyi toimiston puolelle.
− Olkapää meni rikki silloin viimeisellä kaudella. Esikoinen oli syntymässä keväällä, tiesin silloin, että se olisi viimeinen kausi joka tapauksessa. Kävin leikkauksessa, mutta olisi ollut motivaatiota pelata vielä se kausi loppuun jos olisi ehjänä pysynyt. Hienoa aikaa olivat Heinolan pelivuodet, hienoja miehiä paljon mukana, ja monen kanssa ollaan yhä päivittäin tekemisissä.