Brekke valmistui vuonna 1994 Western Michigan Universitysta luonnontieteiden kandidaatin paperit taskussaan. Opiskelun ohessa mies pelasi yliopistolätkää puolustajana National Collegiate Athletic Association-sarjassa(NCAA) ja tehtaili 54 pistettä 151 pelissä. Hän oli joukkueensa kapteeni ja sai CCHA:n parhaan puolustavan puolustujan palkinnon kauden 1993-94 päätteeksi. Nuorisomaajoukkueista Brekelle kertyi pelejä USA:n neljänneksi yltäneestä joukkueesta kaudelta 1991.
Quebec Nordiques varasi nuorukaisen samaisena vuonna ja tie vei AHL:ään, jossa Brekke pelasi kauden 1994-95 Cornwallissa Quebecin farmissa ja kauden 1995-96 Quebecin organisaation muutettua Coloradoon Daytonissa, jossa oli farmijoukkueen kapteeni.
Pelaajanura jäi siihen ja Brekke on keskittynyt valmentajan ja pelaajatarkkailijan hommiin. Nykyään mies on Cornellin yliopistojoukkueen kakkosvalmentaja.
NCAA elämänkouluna
Nyt Brekke on puhumassa asiasta tietämättömättömän toimittajan kanssa yliopistokiekosta räntäisessä Suomessa, jossa mies on tarkkailemassa suomalaispelaajia. Brekke kertoo tälle märkäkorvaiselle reportterille, että NCAA voisi olla hyvinkin vetovoimainen kohde eurooppalaiselle pelaajalle, joka haaveilee NHL-urasta.
- Luulen, että kokemus on se suurin vetonaula. Tämä yhdistettynä saatuun siviilikoulutukseen ja mahdollisuuteen totutella erinlaiseen elämäntyyliin. Jos tavoitteena on NHL, niin NCAA valmistaa pelaajaa siihen hyvin pelillisesti, sekä kulttuurillisesti. Elämistä USA:ssa voi harjoitella yliopistossakin, Brekke kertoo.
Kanadan juniorisarjat eivät Brekken mielestä kilpaile NCAA:n kanssa samoista pelaajista ja tämä heijastuu eittämättä tasoon.
- Kanadan juniorisarjoissa pelisi on pelattu, kun täytät 20-vuotta. Yhdysvaltojen puolella voit taas pelata yliopistokiekkoa viisi vuotta kauemmin. Sen takia NCAA:ssa tulet kohtaamaan vanhempia pelaajia, jotka ovat fyysisesti paljon kypsempiä. Fyysisyyden kannalta NCAA valmentaa sinua paremmin NHL:ään kuin junioriliigat, Brekke selittää.
NCAA:sta on tullut Pohjois-Amerikassa tärkein yliopistosarja. Se peittoaa mm. Kanadan ”pääyliopistosarjan” Canadien Interuniversity Sportstsin (CIS) pelaajatuotannossa, pelin tasossa ja tunnettavuudessa. Mitkä ovat NCAA:n vahvuudet CIS:iin nähden ja miten tähän pisteeseen ollaan päädytty, että yhdysvaltalainen kiekkosarja on noinkin parempi kuin jääkiekon emämaan Kanadan vastaava?
- Näkisin, että se vauhdin ja taidon yhdistelmä. Noissa osa-alueilla Kanadan sarja jää taakse. CIS on muutenkin rennompi sarja kuin yliopistokiekko ylipäänsä USA:ssa. Syynä tähän kait on se, että Kanadassa ei ole yliopistokiekossa mitään ikärajoja. Siellä voi olla vaikka 35-vuotiaita pelureita, jotka ovat parhaat päivät kiekkoilijoina jo nähneet, selittää Brekke.
Mutta minkätasoisen kiekkomiehen kannattaa harkita NCAA-kiekoilua? Siihen Brekke en osaa – tai halua – antaa yksiselitteistä vastausta.
- NCAA on aika kovatasoinen. Meidän joukkueessamme on yhdeksän NHL-varauksen omaavaa pelaajaa. Se on tosin aika kova määrä verrattuna muihin sarjan joukkueisiin, mutta me olemme onnistuneet houkuttelemaan paljon kovatasoisia pelaajia. Viime vuonna meidän joukkueestamme varattiin Washington Capitalsin ykköskierroksen varaus Sasha Pokulok sekä Dallasin kakkoskierroksen varaus Raymond Sawada ja Montreal seitsemännen kierroksen varaus Jon Gleed, mies kertoo.
Edes tarkentava kysymys, että voiko Mestiksen kolmosketjusta lähteä NCAA:han, saanut Brekken pokeria murtumaan.
- Jokainen yksilö on tietysti oma tapauksensa ja se riippuu mitä voit tuoda pyötään. Oletko hyvä hyökkäävä vai puolustava pelaaja tai hyvä alivoimantappaja vai mitä. Se todellakin riippuu siitä mitä he voivat tuoda joukkueeseen, Brekke pyörittelee.
Suomalaisesta näkökulmasta tuntuisi, että merkittävä osa yliopistokiekkoilijoista hakeutuu Euroopan eri sarjoihin Pohjois-Amerikan alasarjojen sijasta.
- Kyllä se noin on. Meilläkin oli viime vuonna pari valmistunutta kaveria, jotka lähtivät Eurooppaan. Tarkoituksena heillä oli kai harjaannuttaa taitojaan ympäristössä, jossa muut pelaajat ovat yleisesti ottaen taitavampia. Osa noista pelaajista on pienikokoisia ja iso kaukalo sopii heille, koska siellä pelintekemiseen ja hyökkäyspään luovuuteen on enemmän aikaa, Brekke vahvistaa.
Jos Eurooppa on houkutteleva kohde siirtyä ammattilaiskaukaloihin NCAA:sta, niin mikä AHL:ssä ja ECHL:ssä sitten on vikana yliopistopelaajan silmin?
- Suurin ero on ”grind”. AHL:ssä pelataan paljon enemmän pelejä ja he eivät ole tottuneet siihen. NCAA:ssa pelataan 35-40 peliä kaudessa ja AHL:ssä pelataan 82 pelin ohjelman mukaan. Se tarkoittaa kolmea tai neljää peliä viikossa sekä paljon fyysisempää taklausten värittämää peliä, Brekke sanoo suoraan silmiin katsoen.
Pygmit bailaa
Pienuuden ohella nämä NCAA-sarjan lilliputit ovat olleet melkein poikkeuksetta taitavia kiekonkäsittelijöitä ja hyviä luisteljoita. Brekken mukaan kyse ei ole siitä, että tuonkaltaisia pelaajia olisi kaikki NCAA-seurat pullollaan, vaan siitä että puolustavat puolustajat ja muut isokokoiset voimahyökkääjät eivät vain lähde Eurooppaan.
- En usko, että he pärjäisivät täällä. Tämä on kuitenkin aika taitavaa peliä täällä. Ei isokokoisten hitaitten peruspuolustajien kannata Eurooppaan lähteä. Täällä pelaamisen elinehto on hyvä luistelutaito, muuten täällä ei voi menestyä. Koolla ei tee mitään jos ei ehdi tilanteisiin mukaan. Sen takia heitä ei varmaan täällä nähdäkkään, Brekke kertoo.
Vaikka varaustilaisuudessa toki varataan pelaajia yliopistokiekosta, niin lukumäärällisesti heitä varataan kuitenkin melko vähän verrattuna muihin sarjoihin. Miksi yliopistokiekkoilijaa näin sorretaan?
- Ehkäpä koko on suuri selittävä tekijä. Ehkä ei uskota, että pienikokoiset NCAA pelurit pystyvät kestämään NHL:ään hakkaamiset ja fyysisen pelin pienessä kaukalossa.
Brekke puhui NCAA-pelaajien pienestä koosta, vaikka juuri kiisti sarjan koostuvan heistä. Myöntääkö Brekke siis, että NCAA:ssa pelaavat tavallista pienemmät jääkiekkoilijat?
Yliopistokiekoilijat profiloutuivat ainakin suomalaisen kiekkoyleisön silmiin pieninä, mutta taitavina ja hyvinä luitelijoina. Jeff Hamilton, David Schneider, Jason Guerriero, Cory Murphy ja jopa Brian Rafalski ovat toimineet tuon mielikuvan vahvistajina.
- Eivät he kaikki sen kokoisia ole. Se vaan riippuu tiettyjen joukkueiden rekrytointifilosofiasta. Meidän joukkueemme taitaa olla sarjan isoimpia. Pelaajiemme koko vaihtelee, sillä meillä on pelaajia, joiden pituus 197 senttiä ja yksi 170 senttinen. Se vähän riippuu, Brekke puolustautuu.
Kun puhutaan yliopistokiekosta, on mahdotonta olla puhumatta siellä pelaamisen toisesta puolesta - opiskelusta. Kun pelaaja varataan ja hän siirtyy ammattilaiskaukaloihin, niin usealta jää luvut kesken.
- Jotkut palaavat. Jos pelaaja solmii ammattilaissopimuksen toisena tai kolmantena vuotenaan, niin heillä on mahdollisuus palata ja viimeistellä opiskelunsa, Brekke sanoo ja jatkaa.
- Suurin osa ei koskaan palaa. He solmivat sopimuksen, joka takaa heille toimeentulon loppuiäkseen. He eivät enää tarvitse todistustaan saadakseen hyvinpalkattua työpaikkaa peliuransa jälkeenkään. Meilläkin on yksi poika joka ei ole valmistunut, David LeNeveu, joka Curtis Josephin kakkosvahti Phoenixissa ja kakkoskierroksen varaus. Hän pelasi meillä kaksi vuotta. Hän ei ole valmistunut, mutta aikoo kuulemma palata ja hoitaa opintonsa loppuun.
Brekke kiistää stereotypian, että yliopistourheilutähdillä olisi jotenkin erikseen räätälöidyt opinto-ohjelmat täynnä täytekursseja. Tämä käsitys on juurtunut suomalaisten mieliin kenties amerikkaisten teinielokuvien takia.
- Jos he eivät suorita opintojaan, niin heillä ei ole edustusoikeutta peleihin, Brekke vastaa yksituumaan.
Kun puheeksi tulee miehen pelaajatarkkailijan puuhat Suomessa, Brekke muuttuu vaivautuneen oloiseksi ja alkaa etsiä katsellaan pakotietä. Märkäkorvainen toimittaja saattaa olla noviisi collegekiekossa, mutta hän tietää milloin haastettelu on hyvä lopettaa.