Muistatko vielä nuorina nukkuneet Derek Boogaardin, Wade Belakin, Todd Ewenin tai Rick Rypienin?
Entäpä peliuriensa jälkeisten ongelmien vuoksi otsikoihin nousseet Johan Franzenin tai Matt Johnsonin?
Nimilista aktiiviuran jälkeen eriasteisista terveysongelmista kärsineistä entisistä huippupelaajista on pitkä − lisää esimerkkejä voisi luetella vaikka kuinka monta.
Päihteitä, mielialaproblematiikkaa, päänsärkyä, huimausta. Muistikin pätkii, ja parisuhde kriisiytyy.
Koko oirekirjolle on olemassa yksi yhdistävä tekijä, joka on nykymenon jatkuessa tuleva muuttamaan jääkiekkoa.
Jääkiekon ja päänvammojen yhteydestä on keskusteltu viime vuosien aikana alati lisääntyvässä tahdissa modernin lääketieteen selvittäessä yhä tarkemmin kaukalossa päähän kohdistuneiden iskujen vaikutuksia psykofyysiseen kokonaisuuteen nimeltä jääkiekkoilija.
CTE ei ole enää vain hämärä kirjainyhdistelmä, joita lääketiede on jo ennestään pullollaan. Päähän kohdistuneiden iskujen jälkeen aivokudosta rappeuttava krooninen traumaattinen enkefalopatia on kasvanut koko lajia pelottavaksi möröksi.
Joe Murphyn tapaus korostaa karulla tavalla NHL:n alumnitoiminnan olevan pelkkää juhlapuheiden sanahelinää.
Tieteellisen tutkimuksen synteesi on päivänselvä. Jääkiekon luonnollisena osana pidetyt pääkontaktit ovat osaltaan heikentämässä keski-ikiänsä lähestyvien ex-kiekkoilijoiden psyykkistä hyvinvointia.
Jääkiekon, ja etenkin lajin vanhan liiton hokiäijien, on aika ottaa tiede vakavasti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta lajin on uudistuttava.
Toistuvat uutisoinnit lajin parissa tapahtuneista aivovammoista ovat yksilötragedian lisäksi myös koko lajille valtava imagotappio.
Harvassa ovat pian ne vanhemmat, jotka haluavat enää saattaa lapsiaan lainkaan tämän joskus niin jalon lajin pariin. En minä ainakaan haluaisi oman poikani pelaavan aikanaan jääkiekkoa. Valitkoon minkä tahansa muun lajin, mutta älköön tuhotko aivojaan kaukaloväkivallalla.
Tuorein esimerkki entisten kiekkoilijoiden surullisten elämänkohtaloiden listaan on entinen NHL:n ykkösvaraus ja Stanley Cup -voittaja Joe Murphy.
Murphyn tapaus tuli julkisuuteen kanadalaiskanava TSN:n kautta, jonka ansiokas dokumentti Murphyn kodittomuudesta avasi jälleen ainakin joitakin silmiä surkuttelemaan ex-kiekkotähden kohtaloa.
Yksi taho on kuitenkin ollut kovin hiljaa.
Murphyn entinen leikkikenttä, NHL, on jatkanut myös Murphyn tapauksessa jo aiemmin valitsemaansa linjaa.
NHL joko vaikenee täysin, tai sitten se kieltää kaiken. Se uhmaa tiedettä ja maalaisjärkeä ja yrittää epätoivon vimmassaan selitellä mustaa valkoiseksi.
Samalla se kuitenkin osoittaa vakavaa piittaamattomuutta sille satoja miljoonia dollareita hankkineiden entisten työntekijöidensä hyvinvointia kohtaan.
NHL jättää systemaattisesti entiset pelaajansa pärjäämään omillaan juuri silloin, kun he tarvitsisivat apua kaikkein eniten. Eikä entisen työnantajansa hylkäämillä poloisilla ole välttämättä mitään muutakaan tukiverkostoa, kuten Joe Murphyn tapaus karulla tavalla osoittaa.
Entisten pelaajien tukiverkosto ei toimi tosipaikan tullen lainkaan, ja NHL:n alumnitoiminta näyttää olevan oikeiden ongelmien uhatessa pelkkää juhlapuheiden sanahelinää.
Onneksi tuulensuunta on väkisinkin kääntymässä. Yleinen mielipide on vähitellen heilauttanut vaakakuppia uhrien puolelle.
Niinpä NHL ei yksinkertaisesti pysty enää pitkään piileskelemään poteroissaan, vaan pääsee vielä vastaamaan teoistaan ja valinnoistaan.
Joe Murphy lukuisine kohtalotovereineen on saava hyvityksensä. Eihän se tietenkään tuo takaisin aivovammahelvettiin lopullisesti kadonneita sieluja, mutta antaa toivoa muille.
