Jääkiekon kärkimaana me suomalaiset ansaitsisimme vain parasta myös kiekkokirjallisuudessa.
Päädyin näihin ajatuksiin, kun kuuntelin tuoreen elämäkertakirjan Pekka Rautakalliosta ja halusin lisätietoa kirjassa mainituista käänteistä, kun Matti Hagmanilta riistettiin varakapteenius HIFK:ssa. Niinpä luin heti perään toimittaja Marko Lempisen Hagmanista kirjoittaman kirjan "Stadin kingi".
Tavallaan löysin hakemani tiedot ja opin Hagmanista ihmisenäkin pari uutta puolta, mutta kokonaisuutena kritiikitön fanipoikailu paistoi tympeästi läpi Lempisen kirjoituksesta.
Kun Hagman öykkäröi joukkuekavereitaan ja seurajohtoa kohtaan, sitä kuvataan vahvaksi johtajuudeksi – kun taas esimerkiksi Pentti Matikainen päävalmentajana yritti puuttua Hagmanin juomiseen ja omavaltaisuuteen, se olikin tähtipelaajan kohtuutonta nujertamista.
Kun Hagman öykkäröi joukkuekavereitaan ja seurajohtoa kohtaan, sitä kuvataan vahvaksi johtajuudeksi
Myös Hagmanin jatkuvasti kiihtyvä alkoholinkäyttö kuitataan lajiin kiinteästi kuuluvana käytöksenä, ongelmaa tai riippuvuutta ei mainita sanallakaan. Kirja on kirjoitettu Hagmanin vielä ollessa hengissä, joten erityistä hienotunteisuutta tosiasioiden kustannuksella ei olisi ollut tarpeen harjoittaa.
Lempinen on kirjoittanut myös Marko Jantusesta kirjan, jossa päihdekäyttöä ei peitellä. Miehet olivat tuttuja jo lapsuudesta, ja Jantunen on avoimuutensa vuoksi helppo haastateltava. Hagmanista kirjoittaessaan Lempinen tuntuu sen sijaan katsovan ylöspäin ja kirjoittavan nöyristellen juuri niin kuin Stadin kingi halusi.
Samasta kritiikittömyyden puutteesta johtuen tympäännyin Ari Mennanderin Teemu-kirjaan jo alkusivuilla, kun tekstissä annettiin aivan luontevasti ymmärtää, että Teemu Selänne olisi fanilta saamansa kirjan avulla pystynyt vaikuttamaan nuorimman lapsensa, Veera-tyttären, sukupuoleen.
Hagmanin ja Selänteen jälkeen suomalainen jääkiekko on kollektiivisesti saavuttanut suuria voittoja, mutta kotimainen kiekkokirjallisuus on jämähtänyt paikoilleen.
Huippuyksilöistä kirjoitetaan joko nöyrinä aristellen tai perusteettomasti jalustalle nostaen, kuten Noora Rätyä tuoreessa kirjassa – en ole kyseistä kirjaa vielä ehtinyt lukea, mutta otsikoiden ja somekeskusteluiden perusteella on syntynyt vaikutelma, että Rädyn sanomisia käytetään kritiikittä uutislähteinä.
Siinä missä kokeneet urheilutoimittajat ovat puuhastelleet – ainakin osin kustantamojen vaatimuksesta – kehnojen maailmanmestaruustarinoiden parissa, kirjoitti runoilija Linda Huhtinen kerrassaan erinomaisen kirjan tuomari Timo Favorinista ja nimenomaan vahvuuksiaan hyödyntäen.
Jukka Jalonen joukkueineen on tuonut suomalaiselle kiekkokansalle kaksi maailmanmestaruutta ja olympiakullan, lisäksi viime kesä tarjosi Suomelle kolme uutta Stanley Cup -voittajaa.
Toivottavasti sama huippusuorittaminen yltäisi lähiaikoina myös kirjallisuuden puolelle.
