Hulluuden ja nerouden raja on usein häilyvä, sanotaan.
Raimo Helmisen suojattien taival on ollut kerta kaikkiaan kiehtova tarina, ja vielä on kaksi peliä jäljellä. Alkulohkossa Suomi pelasi niin heikosti, että hirvitti. Sitten puolivälierässä Yhdysvaltoja vastaan liiteli kaukalossa Suomi, joka nojasi yhteistyön jääkiekon ja riittävissä määrin Meidän pelin periaatteisiin – niihin, jotka loistivat aiemmin poissaolollaan.
Kiehtovinta on kuitenkin se, mitä tapahtui katastrofaalisen Sveitsi-pelin ja Yhdysvallat-puolivälierän välissä.
Tämän tiedämme: Suomen pelaajat pitivät keskenäisen palaverin Sveitsi-taaperruksen jälkeen, ilman valmennuksen läsnäoloa. Jopa aloite palaverille tuli pelaajilta itseltään. Tämä ei ollut valmennuksen kikka.
Helminen on ihmisläheinen, humaani valmentaja, joka on kiinnostunut pelaajistaan ihmisinä. Ihmisläheisyys on tuttua suomalaisessa valmennuskulttuurissa, jota on ohjannut Erkka Westerlundin siipi. Siihen siipeen kuuluu myös Jukka Jalonen, jonka opissa Helminenkin on ollut ja joka on Helmistä sparrannut nuorten kisoissa.
Kun pelaajat oma-aloitteisesti parsivat pelin kasaan, on aivan saletti, että pelaajien sitoutuminen hommaan on enemmän kuin sata prosenttia.
Seuraa kutkuttava spekulointi. Tullaan siihen, onko Helminen niin nerokas valmentaja, että hän on vienyt tämän humaanin, pelaajien autonomiaa tukevan valmennuksen täysin uudelle tasolle.
Helminen valmentaa otteella, jossa hän vahvistaa alati pelaajiensa motivaatiota, toimijuutta ja vastuunottoa. Pedagogisissa ja didaktisissa valinnoissa korostuvat ne, joissa pelaajille ei anneta ylhäältä alas valmiita ratkaisuja vaan rohkaistaan oivaltamaan itse.
Keskustelut, avoin vuorovaikutus ja välittäminen ovat valmentamisen ytimessä – eivät käskyt ja ylhäältä johtaminen.
Jopa joukkuepelille annetaan hyvin löyhät raamit. Ennemmin tuetaan sitä, että pelaajat itse löytävät tarvittavat kehityskohteet ja ottavat vastuuta niiden toteuttamisesta. Tämä on jo, sanoisin, sellaista hyvin pitkälle vietyä ääriajattelua.
Kyllähän pelaajapalaveri kielii poikkeuksellisen vahvasta autonomisesta valmennusotteesta myös pelin valmentamisen osalta: peli junnasi alkulohkossa, joten pelaajat totesivat, että laitetaanpa se yhdessä tuumin toimimaan. Tämä vaatii toki vahvan, yhtenäisen identiteetin taustalle. Suomalaisilla pelaajilla onkin juurrettu syvälle selkäytimeen yhteistyön jääkiekko ja Meidän peli.
"Pelaajien peli!" voisi joku tokaista. Tavallaan, mutta taustalla, siellä syvällä on aika paljon muutakin.
Mikä on lopputulos? Kun pelaajat oma-aloitteisesti päättävät ja parsivat pelin kasaan, on aivan saletti, että pelaajien sitoutuminen hommaan on enemmän kuin sata prosenttia.
Ja valmennuksen tavoite, eli pelaajien toimijuuden, sitoutumisen ja vastuunoton vahvistaminen, on täyttynyt. Yleensä urheilija, joka kokee, että hänen psykologiset perustarpeensa, autonomia, pätevyys ja yhteenkuuluvuus, toteutuvat, on vahva ja motivoitunut urheilija, joka myös antaa itsestään parhaan irti.
Jos näin on, palaset loksahtelevat paikalleen: miksi Helminen nauttii niin vahvaa luottamusta, miksi alkulohkossa peli oli niin karmivaa eikä välitöntä kohennusta tapahtunut? Ja niin edelleen.
Toinen vaihtoehto tässä jupakassa on se, että Suomen valmennustiimi on koko turnauksen ajan ollut niin kuutamolla, että pelaajat olivat menettäneet luottamuksensa ja ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää keskenäinen kriisipalaveri.
