Yksi aikakausi tuli päätökseensä perjantaina, kun Liiga-kausi 2019−20 julistettiin koronaviruspandemian takia päättyneeksi. Koko uransa SaiPaa edustanut ja 13 kaudella joukkueen kapteenina toiminut Ville Koho, 38, päätti 19 kautta pitkän ammattilaisuransa. Liigan runkosarjaotteluita keltamustissa kertyi vyölle 853 kappaletta. Se on äärimmäisen harvinainen saavutus.
Kohon lopettaessa uransa vain yksi pelaaja on tahkonnut Liigan runkosarjassa enemmän otteluita yhden seuran ainoan paidassa kuin hän. Tämä pelaaja on Tappara-legenda Janne Ojanen. Lähimpänä kärkikolmikkoon kiilaamista ovat määritelmän täyttävistä aktiivipelaajista JYPin Juha-Pekka Hytönen, 38, ja Ossi Louhivaara, 36.
Kaikki vain eivät voi tulla Espoosta.
Paikallisuus ja siteet ympäröivään maakuntaan ovat pienten ja keskisuurten Liiga-seurojen suurin arvo – jos siis ilmiselvää urheilullisen menestyksen tavoittelua ei nyt huomioida. Jos paikallisesti omaleimainen identiteetti pääsee himmenemään tunnistamattomaksi, yleisö vieraantuu seutukunnan kiekkoylpeydestä ja joukkue kadottaa yhteytensä seuran traditioon. Kaikki vain eivät voi tulla Espoosta.
Riski vajota juurettomuuteen on suurin vähäväkisillä seuduilla, joiden Liiga-seuran juniorityö ei ole priimakunnossa. Ville Kohon vääjäämätön poistuma SaiPasta sysää sputnikit pahemman kerran tämän kuilun partaalle, kun lisäksi hallihuhuissa lappeenrantalaissyntyistä Anssi Löfmania viedään muihin maisemiin.
Paikallisidentiteetin ja seurojen narratiivin kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että lupaavia omia kasvatteja kyetään sitouttamaan kasvattajaseuroihinsa pidemmiksi ajoiksi. Kun rinnassa komeileva logo merkitsee jo äidinmaidon perusteella muutakin kuin kuukausipalkan maksavaa tahoa, on seuran hyvinvointi aivan eri tavalla sydämen asia. Tällaisia seuratradition vaalijoita tarvitaan kipeästi vielä tulevaisuudessakin; urheilu kun elää tarinoista.
Kohon, Hytösen ja Louhivaaran jälkeenkin on kuitenkin elämää. Ilveksen Eemeli Suomi, Tapparan Otto Rauhala ja HPK:n Petteri Nikkilä ovat erinomaisia esimerkkejä nykypäivän seurauskollisuudesta. Sopimusten taitekohdissa kaikille kolmelle olisi varmasti ollut kysyntää muualla, mutta valinta on syystä tai toisesta kohdistunut aina kasvattajaseuran sopimustarjoukseen.
On totta kai selvää, että Kohon ja Hytösen kaltaiset tarinat ovat etenkin tulevaisuudessa harvinaistakin harvinaisempi mauste. Jääkiekkoammattilaiset ovat kuitenkin eräänlaisia yksityisyrittäjiä, joiden agentit metsästävät päämiehilleen kehittävintä, optimaalisinta tai rahakkainta diiliä kaiken aikaa.
Riski vajota juurettomuuteen on suurin vähäväkisillä seuduilla.
Ei siitä sovi syyttää ketään, tietenkään. Urheilu-ura ei kestä ikuisesti, joten ei auta kuin takoa, kun rauta on kuuma – tai ylisummaan olemassa.
Saimaan Pallo ei kuitenkaan ole enää Saimaan Pallo, jos pelurien ainoa aiempi kosketuspinta Saimaaseen on kaverin mökiltä lapsuudesta tai Holiday Clubin mainoksesta. Mikkelin Jukurit ei ole enää Mikkelin Jukurit, jos puolet kopista nostaa epäuskoisina kulmiaan paikallisen A-juniorin sanoessa miä.
Paikallisuus ja juurevuus, jostain kotoisin oleminen, ovat arvoja sinänsä joka ikiselle urheiluseuralle. Seurauskolliset urheilijat ovat näiden arvojen vaalimisessa kultaakin arvokkaampia.
Sen vuoksi villekohoja ja petterinikkilöitä tarvitaan vastakin.
