Suomen naisten jääkiekkomaajoukkueen ympärillä kuhisee.
Käsi ylös, ketkä ovat yllättyneitä.
Muutaman vuoden takaisten kotikisojen hurmos ja dramaattinen loppuottelu ovat likimain ainoat positiiviset mielikuvat Naisleijonien viime vuosilta.
Iltapäivälehdet ovat seuranneet häkellyttävällä intensiteetillä Noora Rädyn ja Pasi Mustosen äkkiväärää henkilökemiaa. Pekingin olympialaisten alla ei paikoin muusta puhuttukaan. Sittemmin, varsinkin Räty on lisännyt tasaisesti pökköä pesään. Viimeisin järeä halko, toimittaja Marika Lehdon kirjoittama Rädyn elämäkerta Leijonakuningatar (WSOY 2022), roihuaa hyvää vauhtia ja kipinöi ympärilleen.
Kirjan kantavana antagonistina kulkee Mustonen, joka esiintyy sivuilla useimmin etunimellään. Rädyn ja Pasin keskinäinen kitka ja riippuvuus saisivat Shakespearen kääntymään haudassaan silkasta kateudesta.
Sinällään vetävän teoksen loppupuolella Räty kertoo, kuinka 16 suomalaispelaajaa nostivat Pekingin kisojen alla hiljaisen metakan, ilmoittamalla anonyymisti pelaajayhdistyksen kautta Jääkiekkoliitolle, kokeneensa epäasiallista kohtelua valmentaja Mustosen taholta. Ajankuvan mukaisesti tarkentaen, ettei kyse ole seksuaalisesta häirinnästä.
Valmentajan naama ja metodit ketuttavat osaa pelaajista. Ei pitäisi olla etusivun uutinen.
Naisleijonien ympärillä on puitu kiusaamista ja kesken kisojen on kipaistu häissä. Yksi häkkäri purnaa epäsuorasti somen välityksellä, kun toinen taas on valjastanut valtakunnan median oman agendansa äänitorveksi. Valmennusjohdon taannoiset selitykset pelaavien ja kotiin jäävien maalivahtien rooleista olympialaisissa ovat edelleen käypää sketsiviihdettä.
Tulipalon jatkuessa ja uusien pesäkkeiden ilmetessä alkaa mieleen hivuttautua ajatus, ettei naisten maajoukkuekiekon turbulenssin ytimessä ole niinkään johtoporras kuin ennemmin pelaajien keskuuteen syntynyt voimakas oppositio.
Tuota oppositiota johtaa, ainakin näennäisesti, leijonakuningatar Räty.
On luonnollisesti tärkeää, että esiin nousevat epäkohdat ja syytökset syynätään läpi huolellisesti. Kenties se tuo kaivattua selkeyttä. Tällä hetkellä koko konkkaronkan viestintää leimaa arvoituksellisuus, jota on vaikea nähdä enää tahattomana. Vihjauksia lentelee, paikoin vakaviakin, mutta konkretiaa ei tihku sen enempää.
Draaman koukuttavuus on omiaan toimimaan jo oppimateriaalina taidekorkeakouluissa.
Naisleijonat osaavat murahdella sävyllä, joka synnyttää kerta toisensa jälkeen palstatilaa. Hähmäiset ulostulot, sekä pelaajien että valmennuksen osalta, jättävät kuitenkin kuvan, että selvyyden sijaan halutaan luoda kaaosta.
Moisen viljelylle on yleensä omat tarkoitusperänsä.
Valitettavasti salamyhkäinen viestinnällinen sekoilu somen ja median välityksellä sataa ulostesateena erityisesti niiden nuorten tyttöjen suuntaan, joiden unelmien siivittämistä niin usein naiskiekkoilun meriiteillä perustellaan.
Kuka haluaa unelmoida urasta maajoukkueessa, jossa kaikilla on vähän paha olla?
