Olen pahoillani otsikosta. Se on kamala, mutta sanoivat tällaisen myyvän netissä. Mutta jos otsikko ärsyttää, niin siirry loppuun. Päätän pisteeseen.
Tavallinen tasamaan tallaaja on kokenut suuren muutoksen kolmen vuosikymmenen aikana. Silloin, kun minä synnyin, Jari Kurri pelasi jossain Edmontonissa, mutta siitä sai lukea vain lehdistä.
Oli vain 40 vuotta siitä, kun ukkini olivat sotineet sotansa ja vielä vähemmän siitä, kun Hexi Riihirannan mielestä hyvä vaihto kaukalossa oli sellainen, jossa ehti kopauttaa neukkua housuihin mailalla.
Silloin oli vähän erilaista olla suomalainen. Kaikilla oli karvahatut ja piti varoa, mitä sanoi, ettei sanonut mitä ajatteli. Oli kolme pyhää: Kekkonen, Neuvostoliitto ja YYA.
Kun vuosikymmen vaihtui ysäriksi, Berliinissä kaatui se muuri ja Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa, mietin miltä tuntuisi olla saksalainen.
Ne pelasivat 90 minuuttia jalkapalloa muita maita vastaan ja poistuivat kentältä voittajina.
Tuli lama. Esko Aho ja Iiro Viinanen säästivät kaikesta. Tavallisella virtasella ei ollut varaa kurriin ruokapöydässä, mutta Teemu Selänne ansaitsi miljoonia vetten takana maaleja iskemällä. Sitä vähän ihailtiin ja kadehdittiin. Se oli vähän omanlainen ja erilainen.
Suomi hävisi 1994 olympialaisissa välierissä kanadalaisille. Kanadalaiset voittivat finnjävelit vain hävitäkseen finaalissa ruotsalaisille. Corey Hirsch pääsi postimerkkiin Peter Forsbergin kanssa. Fobba ratkaisi olympiafinaalin maalilla, joita muut uskalsi kokeilla vain pihahöntsissä.
Silloin mietin, miltäköhän tuntuisi olla ruotsalainen.
Jukka Jalonenkin ilmeisesti mietti, sillä reilu kymmenen vuotta myöhemmin hän omi heiltä pelitavan ja alkoi kutsua sitä Meidän peliksi.
Vuonna 1995 Ville Peltonen teki kolme maalia MM-finaalissa. Siihen loppui lama, alkoi Nokian nousu ja Suomesta tuli lopullisesti länsimaa, vaikka maantieteellisesti jouduttiin tuijottamaan vieläkin Venäjän piikkilankaa.
Ysärin lopulla meillä oli maailman toiseksi paras Liiga. Maajoukkueturnauksissa painotettiin tätä toiseksi parasta. Se Suomi oli aika usein. Toiseksi paras joukkueista, jotka osallistuivat finaaleihin.
Finaaleissa suomalaisia kylvettivät vuoroin ruotsalaiset, tsekit ja kanadalaiset. Samaa trendiä ollaan jatkettu myös 2010-luvulla paitsi, että härmäläiset ovat antaneet karttukylpyjä ruotsalaisille ja kanadalaisille.
Mutta Suomi on tottunut melkein voittamaan. Toisessa maailmansodassa melkein voitettiin neukut. Siinä turnauksessa pelattiin niin hyvin, että neukkuja ärsytti pitkälle 1980-luvulle asti. Muualla maailmassa sitä aikaa kutsuttiin suomettumiseksi.
Tänään pelattiin finaali, jossa kasakka vei kaiken mitä irti sai. Tällä kertaa käteen jäi hopeaa.
Tällä vuosituhannella Suomi on ollut jääkiekossa niin hyvä, että nyt on muiden aika miettiä miltä tuntuu olla suomalainen.
Patrik Lainetta ihaillaan, mutta enää sitä ei pahansuovasti kadehdita. Nykyään saa olla omanlainensa.
Ne meistä, jotka ovat joskus käyneet Brahiksella saattavat tuntea Hartzin. Hän pelaa intohimoisesti ulkojääkiekkoa samassa vihreässä takissa varmaankin jo kolmatta vuosikymmentä. Hartzi on omanlaisensa pasilalainen originelli, mutta jääkiekko on hänelle sydämen asia.
Hartzi sanoi joskus, että voittaminen on paljon helpompaa silloin, kun sen on kerran jo tehnyt. Suomella meni sen oppimiseen kolme vuosikymmentä. Nykyään me osaamme voittaa, olympiakultaakin. Nyt meiltä ei puutu enää mitään.
Ja tähän tuli piste.
Värityskirja on toimittelija Petri Lajusen noin kerran viikossa ilmestyvä pakina.
