Tapasin Värityskirjan kiekkoasiantuntija Pikkaraisen Malmin jäähallilla. Kahvion termari oli tyhjä, mutta odotellessamme ja sumpin pihinää kuunnellessamme, katsoimme kaukalossa kiekkoa jahtaavia junioreita.
− Sähän voisit skrivaa siitä Johan Garpenlövin muistisairaudesta, Pikkarainen ehdotti.
Muistatteko, kun Suomessa syntyi pienoinen myrsky vesilasissa Jukka Jalosen jättäessä kovassa iskussa olleen Jussi Jokisen ulos Vancouverin olympiajoukkueesta? Johan Garpenlöv ei ilmeisesti muista.
Tai sitten Johan Garpenlöv ei ole ollut yhdestä niistä tuhannesta palaverista, jossa on puhuttu Lucas Raymondista. Tulokas Raymond on lyönyt tänä syksynä hurjat tehot pöytään Detroitin autokaupungissa. Ruotsissa on puhuttu jopa 19-vuotiaasta tähdestä sensaationa.
Ja Ruotsin maajoukkueen johto unohti laittaa miehen nimen listalle, jolla ovat Pekingin olympiapaikkaa tavoittelevien pelaajien nimet.
Ruotsin ja Suomen kulttuureissa on paljon yhtäläistä, mutta myös eroja. Suomalainen tapa puhua asioista on suorempi kuin ruotsalaisten. Jukka Jalonen saattaa siksi kyseenalaistaa Rasmus Ristolaisen paikan maajoukkueessa, vaikka hän taitojensa puolesta kuuluisi porukkaan. Sen sijaan Ruotsissa parhaimmillaan koko kansankoti vetäisi palkokasvit nenäänsä.
Ruotsalainen media ei ole ollut Garpenlövin unohduksesta moksiskaan. Rajan tällä puolen tällainen unohtelu olisi lööppikamaa. Syynä voi olla se, että mustan kullan luvatussa maassa on aika paljon isompi porukka, josta pelaajia valita. Yksi unohdus ei ole samanmoinen tikku takapuolessa kuin meillä.
Ruotsalainen keskustelukulttuuri on erilainen kuin meikäläinen. Ruotsissa on tärkeää, että meininki on kiva. Tylsillä jutuilla ei kannata turhaan pilata hyvää tunnelmaa. Suomessa asiat sanotaan suoraan tai suorempaa, Ruotsissa kierrellään. Suomalainen valmentaja haluaa hyökkääjän, ruotsalainen hyökkäämään kykenevän pelaajan.
Rasmus Ristolaisen kanssa asiat puhuttiin halki poikki ja pinoon. Lucas Raymondin kanssa ei.
Meillä suomalaisilla on tapana haukkua meitä suomalaisia. Oma Liigamme on meidän mielestä niin huono, että pelintaso on vastaa länsinaapurin vitosdivaria. Ruotsissa kaikki on paremmin. Siellä on ABBA, SHL ja USA:n ihme 1994. Meillä on Mamba, Liiga ja Unkari-peli.
Arvokisoissa Suomi on voittanut vain kolmesti, Ruotsi aika monesti. Yksin 2010-luvulla Hannu Hanhet ovat olleet kisojen onnekkaimpia kolme kertaa. Suomi on voittanut kolmesta kullastaan kaksi 2010-luvulla. Alle parikymppisetkin ovat täydentäneet vuosikymmenen mitalisaldoa kolmella.
Oikeasti meillä ei taida enää mennä niin huonosti, ei edes jääkiekossa. Se on kyllä menetys suomalaiselle penkkiurheilijalle. Me olemme mielensäpahoittajien luvattu maa. Liekö lukuisat hopeat syy sille, että olemme tutkimuksien mukaan maailman onnellisin kansa. Onnestamme 70 prosenttia johtuu hyvinvointivaltiosta, johtuuko loput prosentit urheilijoiden tuottamista pettymyksistä?
Viime vuosina olemme pärjänneet arvokisoissa hämmästyttävän hyvin sellaisillakin joukkueilla, jonka pelaajat ovat pääosin kotoisesta Liigastamme. Liigan Bobcatit ja Caterpillarit tiputtivat kruunupaitojen NHL-sikermän jokakeväisten MM-karkeloiden neljännesvälierissä vuonna 2019. Kevin Lankinen perusti koko kansan lukupiirin.
Nykyään meillä on oma peli. Sitä kutsutaan meidän peliksi. Lisäksi meillä on hyvät pelaajat sitä toteuttamaan. Lajissaan he ovat monella tapaa maailman parhaita, mutta yhdessä jutussa ihan hitokseen hyviä. Suomalaiset ovat maailman parhaita joukkuepelaajia. Siitä on syytä olla ylpeä.
Maailman parhaat joukkuepelaajat näyttivät sisuaan ensimmäisen kerran talvi- ja jatkosodissa. Itänaapurilla oli miesylivoima kautta linjan, mutta ihan hyvin pärjättiin. Sillä hopealla oli kultainen reunus.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Ai niin.
Pikkarainen soitti lauantaina Tampereen Nokialta. Hän kehui hallin jäästä kattoon. Mutta yksi asia vaivasi.
− Iso pitkä maksaa kolmanneksen lipun hinnasta.
Värityskirja on toimittelija Petri Lajusen ajankohtaisiin aiheisiin tarttuva pakina, joka julkaistaan yleensä sunnuntaisin.
