Suomen heikkoutena on pidetty tähtien puuttumista. Samalla se on kuitenkin Suomen vahvin voimavara. Parikymppiset etukäteen rummutusta saaneet lapsitähdet tuntevat väkisinkin niskassaan ne sadat ja tuhannet silmäparit, jotka herkeämättä seuraavat tähtien jokaista liikettä. Paine saa taas samaiset tähdet helposti sortumaan liialliseen taitojensa esittelyyn ja suoranaiseen itsekkyyteen. Tavallaan hyvin ymmärrettävää, sillä omasta esilläoloajasta tinkiminen ja epäitsekäs joukkueelle pelaaminen saattaa hyvinkin laskea pelaajan julkisuusarvoa ja sitä kautta tulevassa sopimuksessa viivan alle jäävän summan suuruutta. On kuitenkin helpompi lähteä hakemaan rahakasta NHL-paperia itsekkääksi haukuttuna kisatähdistön jäsenenä kuin pukukopissa kiiteltynä lehdistön leimaana kisafloppina.
Suomen nuorilla pelaajilla ei edellä mainitun kaltaisia näyttöpaineita pitäisi juurikaan olla. Pelaajien on helpompi uhrata oma paikkansa valokeilassa joukkueen edun hyväksi.
Tsekki-ottelussa nähtiin hyvin selvästi, kuinka tärkeää hurmoksen löytyminen joukkueelle on. Puukätiset ihmiskuulat alkoivat kesyttää kiekkoa ihan eri tahtiin ja siniviivan perhoslingot alkoivat kiusata vastustajan maalivahtia tiukoilla vedoillaan. Vastaavaa tsemppiä ja taistelua tarvitaan jatkossakin kovia maita vastaan kisatessa. Yhtään vähempi ei riitä.
Hannu Aravirta ja Helsingin Jäähallin yleisö. Siinä kaksi elementtiä, joilla on yhtälössä iso osuutensa. Jäähallin yleisön on pystyttävä jatkopeleissä loihtimaan esiin sunnuntaina Rinkelinmäellä nähty tuki joukkueelle. Yhtään vähempi ei riitä. Aravirran on puolestaan pyrittävä pitämään joukkueensa tasapainoilemassa ohuella narulla, jolta lipeäminen johtaa helposti sunnuntaina nähdyn kaltaisiin, joukkueen suuriin vaikeuksiin ajaviin mustiin hetkin.
Tehtävä ei ole helppo, mutta se on mahdollinen. Joukkueen on ainakin käytettävä mahdollisuus, joka sillä selvästi on. Yhtään vähempi ei riitä.
