Palataanpa aluksi ajassa taaksepäin uuden vuosituhannen alkuun, kyseinen päivämäärä oli tarkalleen 2.4.2000. Tuona alkukeväisenä iltana Jukurit oli juuri voittanut 4147 katsojan edessä ratkaisevan karsintaottelun SaPKoa vastaan ja noussut 1. divisioonaan. Kun väki pikkuhiljaa purkautui ulos jäähallista tulin miettineeksi juuri tapahtunutta. Tämä pieni tuntematon seura, Mikkelin Jukurit, oli juuri noussut maamme toiseksi korkeimmalle sarjaportaalle. Vain askeleen päähän suuresta ja mahtavasta liigasta, unelmasta. Tuolloin 16-vuotiaan jääkiekkofanin päähän tuli ajatus, entä jos sittenkin jonakin päivänä?
Seuraavan kesän tapahtumathan tiedämmekin hyvin. Suljettu SM-liiga merkitsi uuden ajanlaskun alkua suomalaisen jääkiekon historiassa. Tunnelmat divisioona... korjaan, mestispaikkakunnilla olivat ristiriitaisia. Vihamielisiäkin. Miksi näin? Miksi ovi temmattiin kiinni esimerkiksi Vaasan Sportin edestä, joka oli lähellä liiganousua jo parina keväänä? SM-liigan toiveet olivat korkealla, sillä nyt sarjasta tehtäisiin huippuluokan viihdettä tarjoava ammattilaisliiga. Mestiksen osaksi jäi nuorten pelaajien kehittäminen. Paperilla hieno tavoite, mutta seuraukset olivat ikävät. Vaasassa seuran talous sukelsi ja monilla perinteisillä divisioonapaikkakunnilla kiinnostus väheni.
Nälkä kasvaa syödessä
Mikkeli oli kuitenkin poikkeus Mestis-perheessä. Suljettu sarja ja mahdollisuus mestaruuteen synnyttivät kaupunkiin kiekkobuumin; Kalevankangas täyttyi katsojista ja finaalit nostattivat valtavan kiekkokuumeen. Sisimmässään allekirjoittanut haikaili liigakarsintojen perään. Kun keväällä 2003 Jukurit jälleen venyi mestaruuteen, tuntui voitto jo jotenkin turhauttavalta, vaikka hienolla tavalla se tulikin. Kolme mestaruutta, eikä silti asiaa mihinkään ylemmäs.
Muutenkin liiton mestaruudesta pelaaminen tuntuu rehdistä meiningistään (ja subjektiivisena mielipiteenä, myös paremmasta pelistään) huolimatta jotenkin valjulta ja keinotekoiselta. Toki mestaruusjuhlat ovat hieno tapahtuma, mutta jotakin jää puuttumaan. Nälkä on kasvanut syödessä. Sen huomaa, kun katsoo meininkiä Kuopiossa ja Vaasassa. Mikkelissä ja Kouvolassakin on aistittavissa odotus. Odotus siitä, että liigan portit aukeavat Mestis-seuroille.
Mestis-seurojen tyytyessä pelaamaan omaa sarjaansa suljettu liiga polki paikoillaan. Kuten valtakunnan lehdistössä on jo usein todettu, on liiga kaukana tavoitteistaan. Seurojen talousasiat eivät ole kohentuneet, pikemminkin päinvastoin. Pelin taso on pudonnut tähtipelaajien kaikotessa Ruotsiin ja Keski-Eurooppaan, NHL:ää unohtamatta. Yleisömäärät ovat pudonneet. Onneksi nyt näyttää siltä että asialle myös tehdään jotakin. Enää pitäisi vain löytää yksimielisyys siitä, mitä. Joukkuemäärä vaihtelee kymmenen ja neljäntoista välillä. Karsintasysteemistä ei kenelläkään tunnu olevan mitään hajua. Samoin vallitsee epätietoisuus siitä, tulisiko liiga avata pysyvästi vai vain sille yhdelle ja ainoalle onnekkaalle, kuka Mestiksen kirkkaimmat mitalit keväällä 2005 saa kaulaansa. Mutta onneksi jotakin sentään tehdään. Eteenpäin on menty!
Suljetun sarjan perustelut ontuvat
Koko suljettu sarja vaikutti alusta alkaen vieraalta. Perusteluiksi sanottiin seurojen talouden vakauttaminen ja pelin tason nostaminen. Selväksi on käynyt, että kumpikin asia on mennyt enemmän tai vähemmän pieleen.
Erääksi perusteeksi suljetulle sarjalle on mainittu se, että Mestiksen ja SM-liigan välinen kuilu on liian suuri. Eipä ihme, että kuilu on kasvanut, sillä Mestiksessä vallitsevissa olosuhteissa on vaikea rakentaa pitkäjänteisesti liigatasoista organisaatiota. Ilman minkään näköisiä realistisia nousumahdollisuuksia liigajoukkuetta ei voi ”kasvattaa”. Liigakelpoiset pelaajat karkaavat heti paikkakunnalta, kun kutsu käy. Suurempien sponsoreiden kiinnostus on ollut pienehkön näkyvyyden takia vaisua. Paikallistasolla Mestis-seura voi olla hyvinkin suuri juttu, mutta suurempien tulojen saavuttamiseksi tarvittaisiin jo valtakunnallista näkyvyyttä.
Josko jotakin tapahtuisi?
Jatkoajan keskustelupalstallakin useat nimimerkit ovat todenneet, että jos liigaseurat pitävät Mestiksessä pelaavia kilpakumppaneitaan liigakelvottomina, suottahan sitä liigaa suljettuna pidetään, sillä eihän liigakelvoton joukkue voi nousta. Yksinkertaisuudessaan varsin nerokas ajatus. Mikä tämän estäisi?
Liiga saisi ainakin kertaheitolla lisää mielenkiintoa. Karsintapeikon välttäminen toisi aivan uudenlaista mielenkiintoa häntäpään peleihin. Yleisöäkin taistelu putoamista vastaan kiinnostaisi, joten osto- ja myyntitoiminnan harjoittamiselta voitaisiin välttyä. Mestiksessäkin yleisön mielenkiinto otteluita kohtaan kasvaisi varmasti nousun myötä.
Esimerkki voidaan hakea jalkapallosta, koska suomalaisen jääkiekkoskenen huipulta tällaista ei olla vuosiin nähty. Seurasin paikan päältä syksyllä 2001, kun FC Mikkeli vajosi Kakkoseen ja lopulta konkurssiin. Ottelun aikana tunteet vaihtelivat laidasta laitaan. Ensin kotijoukkueen johtaessa mielessä oli toivonpilkahdus: kyllä me säilymme! Ottelun lopulla kentällä ja kentän laidalla vallitsivat erilaiset tunnelmat: vierailija PP-70 juhli nousua ja FC Mikkeli sekä vähälukuiset katsojat olivat murheissaan. Tämä on sitä urheilun suurinta dramatiikkaa, taistelua elämästä ja kuolemasta.
Kaksi vuotta myöhemmin palelin jälleen hyisen kylmänä loppusyksyn iltana Urheilupuistossa. Tällä kertaa kyse oli nousutaistelusta, katsomossa ollut tunnelma oli aivan uudenlainen: alkukantaista iloa siitä, että tätä pientä seuraa viedään taas eteenpäin. Toiveita siitä, että jonakin vuonna nähtäisiin taas liigaa. Se Kalevankankaalla keväällä 2000 kokemani tunne oli jälleen läsnä.
SM-liigalla on kaikki edellytykset luoda itsestään jälleen sarja, jossa urheilullisuus ja raha ovat tasapainossa toistensa kanssa. On urheilullisesti mahdollista luoda avoin liiga, kunhan riittävästi tahtoa ja taitoa löytyy. Jokaisen seuran on hoidettava asiansa niin, että se pysyy toimintakelpoisena sarjatason vaihtuessa. Seurajohdon oikeilla toimenpiteillä ja järkevällä karsintajärjestelmällä tämä on saavutettavissa. Olkoon kyseessä sitten jonkinlainen takuuraha tai tarkat nousijalta vaadittavat kriteerit, kaikkia tyydyttävän ratkaisun täytyy olla olemassa. Ainakin minä jääkiekon ystävänä tähän haluan uskoa.