Tarina on tuttu. Kiekkokansan sydämiin sensaatiomaisella TPS:n pudottamisella noussut Kiekko-Espoo vaihtoi kesän 1998 aikana nimensä Bluesiksi. Tapiolaan rakennettiin uusi areena ja joukkue muutti parin kilometrin matkan Matinkylän kerrostalolähiöstä Tapiolan avarille niityille. Vain väri säilyi.
Identiteetti rakennettiin uudelleen ja suurimmaksi itseisarvoksi muodostui vauhtisokeuden mahdollistamat hulppeat pelaajahankinnat. Talous ja realismi olivat toissijaista, kun Otakar Janeckyn ja Jan Calounin kaltaisia miljoonaratsuja naarattiin Espooseen. Lopulta talous oli kuralla, eikä menestystäkään tullut laisinkaan.
Asialle oli tehtävä jotain.
Urheilupuolelle palkattiin johtajiksi henkilöitä, joilla oli taipumusta realismiin ja kaukokatseisuuteen. Talouspuolelle hankittiin talouden ja säästäväisyyden ammattilaisia. Blues Hockey Oy:n ja Tapiolan Areenan omistavan halliyhtiön talous rupesi toipumaan ja tappiot pienenemään, hyvin hitaasti mutta varmasti.
Raimo Summasen into hankkia kallispalkkaisia pelureita Bluesiin johti erimielisyyksiin ja Summasen poistumiseen, kun organisaation taloutta pelastavat miehet laittoivat ex-maajoukkueluotsille hanttiin. Talouden elvyttäminen ei kuitenkaan tapahtunut urheilullisen menestyksen kustannuksella. Päinvastoin, pienemmän budjetin mukana tuli myös uusi urheilullinen identiteetti, espoolaisuus, joka osaltaan johti keväällä 2007 Bluesin historian parhaaseen urheilulliseen tulokseen.
Kun espoolaisseura tammikuussa 2007 ilmoitti, ettei se käytä Kari Heikkilän sopimuksen kolmannen vuoden optiota, selkeni kuvio entisestään. Blues säästi rahaa palkkaamalla valmennustiimiin mieluummin 30-vuotiaan menestyneen ja nousevan A-juniorivalmentajan, kuin jatkamalla meriittiensä arvoisella palkalla valmentaneen mestarivalmentaja Heikkilän sopimusta.
Mediassa ja kiekkokansan syvien rivien keskuudessa ryhdyttiin puhumaan Bluesin säästökuurista.
Vaikka Bluesin budjetti ja sitä myöten taloudellinen panostus ja tappiot kutistuvatkin, on säästökuuri silti sana, joka ei sovi missään nimessä yhteen alkavan kauden Bluesin kanssa.
Joukkueesta toki poistui Heikkilän lisäksi kallispalkkaisia pelaajia kuten Kent Manderville, Ladislav Kohn, Jari Tolsa, Markku Hurme ja Tuomas Eskelinen, mutta sitä vastoin Blues hankki tilalle muun muassa Rami Alangon, Stefan Öhmanin ja Dale Clarken, joista kahden viimeisimmän kaksivuotiset sopimukset kertovat aivan jostain muusta kuin säästökuurista.
Siitä huolimatta säästökuuri on sana, joka on iskostunut keskusteluihin puhuttaessa nyky-Bluesista. Menestyvässä Espoon kaupungissa se ei vastoin loogisuutta olekaan tabu, häpeän aihe, vaan päinvastoin positiivinen ilmentymä. Säästökuuri on silti suurta liioittelua. Toimitusjohtaja Tom Kivimäen mukaan Blues on pienentämässä budjettia viidenneksellä, joka ei espoolaisseuran budjetissa ole missään nimessä nälänhätään johtava pienennys.
Säästökuuri-termin voi nähdä tekosyynä menestymättömyydelle, mutta kaikkien onneksi Blues ei ainakaan toistaiseksi ole sitä selityksenä käyttänyt. Mikäli näin käy, on kyseessä yhtä nolo yritys kuin aikaisemmin ympäri SM-liigaa tutuksi tulleet tekosyyt kuten kolmen vuoden projekti tai missio ei ikinä.
Bluesin talous on vankasti matkalla kohti oikeaa suuntaa. Budjetti ja taloudelliset tappiot pienentyvät kavennetuilla kuluilla ja toimintamalleja ammattilaisten toimesta parantamalla. Vaikka säästökuurilla espoolaiset eivät olekaan, pääsee Blues nykyisellä tahdilla muutaman vuoden kuluessa taloudellisesti kannattavalle tasolle - tasolle, jolla sen olisi pitänyt olla jo kauan aikaa sitten.