Mielipide

Maple Leafs 2003-04 -huuto savuavien raunioiden keskeltä

NHL / Kolumni
Oliko kausi 2003-04 nykymuotoisen Toronto Maple Leafsin joutsenlaulu? Paljon riippuu myös koko NHL:n tulevasta suunnasta, mutta on todennäköistä, että Leafs joutuu vaihtamaan polkua, sillä tämä nykyinen on tallattu loppuun. Kovalla rahalla ostettu veteraaninippu ei koskaan ole mennyt tappiin asti, ja tuskin meneekään, sillä jopa itäisestä konferenssista on menossa joukkueita kohti valoisaa tulevaisuutta, eikä Torontolla ole nopeasti aseita vastata näiden joukkueiden haasteisiin.

Toronto Maple Leafsin kannattaminen on tällä hetkellä kovin turhauttavaa touhua. Joukkue on hyvä.
Se tekee vahvaa jälkeä runkosarjassa ja voittaa pudotuspeleissä Ottawan. Rahaa riittää joukkueen
vahvistamiseen ja kiekko on viihdyttävää. Mutta on muutakin. Joukkue ei ole tarpeeksi hyvä. Jo
monta vuotta se on jättänyt kulkematta avoimesta ovesta Stanley Cup-finaaliin. Nyt kun Tampa Bay
Lightning on kasvamassa dynastiaehdokkaaksi ja pelin tasossa itä on ottamassa länttä kiinni, voi
Maple Leafs pikku hiljaa haudata menestyshaaveet nykyrunkonsa kanssa.

tarkemmin

style="position: relative; top: -10px;">Maple Leafs mies mieheltä href="http://www.jatkoaika.com/nhl.php?joukkue=Toronto&sivu=kolumnit&id=2251"> [lue
lisää]

Viimeinen voimanponnistus olisi ehkä vielä tulossa ensi kaudella, mutta mahdollinen työsulku estänee
ne suunnitelmat. Nuori toimitusjohtaja John Ferguson onkin tienristeyksessä. Vieläkö yrittää kerran
Pat Quinnin joukkueella, vai joko on aika rakentaa Fergusonin Maple Leafs. Jälkimmäinen
vaihtoehto on joka tapauksessa toteutettava, joten mitä ripeämmin Ferguson tarttuu kaksin käsin
ruoriin, sen parempi. Maple Leafsin toimistossakin on nykyisin yksi vahva kyttääjä vähemmän, kun
Ken Dryden jättää Leafsit siirtyessään politiikkaan. Entinen huippumaalivahti tiedetään älykkääksi
mieheksi, mutta Dryden on saanut paljon vahinkoa aikaan itsepäisen luonteensa takia. Quinnin pää
on myös puuta, joten selvillä vesillä ei Fergie ole. Joka tapauksessa Leafsin perinteisesti riitaisa
organisaatio näyttää elävän rauhallisempaa vaihetta.

Maple Leafsin kulunutta kautta on turha käydä kovin tarkasti läpi. Joukkue ei ole mikään kehittyvä
nippu, joten on samantekevää muistella tuliko lokakuussa vierasvoittoputki tai tökkikö tammikuussa
ylivoima kotikaukalossa. Runkosarja meni hyvin, sata pistettä ylittyi, siinä se. Toronton
pudotuspelipaikka ei ollut missään vaiheessa uhattuna. Lause ei kerro ylimielisyydestä, vaan siitä,
että joukkueen kokemus, itseluottamus, materiaali ja valmennus ovat sitä luokkaa, että
pudotuspelipaikka tuli sormia napsauttaen.

Maaliskuussa joukkue vahvistui ja vanheni. Materiaalia oli kuuteen kentälliseen, ja vanha
kyynikkokin ehti ajatella, että tästähän voisi tullakin jotain. Ottawaa vastaan Toronto pelasikin
odotetun vahvasti, joukkueesta löytyi ratkaisijoita laajalla rintamalla ja Ottawan hyökkäys pysyi
kurissa ja nuhteessa. Toisella kierroksella vastaan tuli kuitenkin Maple Leafsin sukulaissielu
Philadelphia Flyers. Flyers on Ken Hitchcokin näköinen versio muutaman vuoden takaisesta Leafsista
vieläkin leveämmällä materiaalilla. Flyers on kokenut, ylimielinen, voimakas eikä kaihda liikkumista
pimeällä puolella. Eli ne aseet, jotka Torontolla oli Ottawaa vastaan, eivät tehonneet Flyersiin. Koska
Flyers pudotti Toronton jo viime kaudella, on selvää, että Philly on vienyt Toronton aseman. Maple
Leafsin on löydettävä uusia aseita, uusi suunnitelma. Ei ole järkeä olla kakkos-Flyers.

Kun ajatellaan Toronton lähitulevaisuutta, on hyvä ottaa esiin tapaus Steve Yzerman. Ennen kuin
Detroit voitti Stanley Cupin 1997 ja 1998, Yzerman oli hyvin pitkälle samassa tilanteessa kuin
Leafs-kapteeni Mats Sundin nyt. Hyvä pelaaja, mutta loppumetreillä jokin oli aina pielessä.
Yzermanin ei pitänyt kasvaa koskaan voittajaksi, mutta nyt lähes vuosikymmenen jälkeen
nelikymppinen Yzerman on jääkiekkofanien keskuudessa puolijumalan asemassa. Kun Stevie Y vei
joukkueensa Stanley Cupiin, oli miehellä jo hyvät adjutantit. Vaikka joukkue oli Yzermanin otteessa,
ei Stevie ollut yksin vastuussa joukkueen pelistä, kuten 1980-luvulla ja 90-luvun alussa. Ennen
kaikkea Yzermanilla oli Sergei Fedorov.

Kysmys kuuluukin, saadaanko Sundinista yzerman, ja kuka on Sundinin fedorov. Sundinilla on vielä
viisi hyvää vuotta jäljellä jääkiekkoilijana, mutta on selvä, että hän tarvitsee apuja. Joe Nieuwendyk ei
ole vastaus, eikä se ole Ron Franciskaan. Toronto Maple Leafsin johtotähti ei myöskään tule
koskaan olemaan Nik Antropov. Vaikka Matt Stajan ylittäisi kaikki odotukset, hän ei taida Sundinin
aikana ehtiä kasvaa tarpeeksi kovaksi. Kannattaa muistaa, että NHL:n nuoret johtajat Patrick
Marleau ja Jarome Iginla ovat jo noin 25-vuotiaita, ja Marleaullakin on vielä matkaa jäljellä. Tapaus
Joe Thornton jo sanoo, että johtajaksi kasvaminen ei ole helppoa. Kun valmiin superpelaajan
ostaminen on liki mahdotonta, on myönnettävä, että tämäkin tie on Toronton osalta ummessa.
Joukkue ei tule saamaan seuraavan viiden vuoden aikana Todellista Superhyökkääjää, joka veisi
joukkuetta eteenpäin. Maple Leafsista ei siis ole uudeksi Detroitiksi.

On jäljellä käytännössä kolme tietä, New Jerseyn tie, Calgaryn tie tai Ottawan/Atlantan tie. New
Jerseyn tie vie enemmän kuin viisi vuotta. Maple Leafsin farmi- ja scouttausjärjestelmässä on vakavia
puutteita, eikä edes Lou Lamoriello saisi aineksista dynastiaa kasaan viidessä vuodessa. Torontossa
taas kukaan ei saa kymmentä vuotta aikaa rakentaa joukkuetta. Siksi myös Atlantan esimerkin
seuraaminen on epätodennäköistä. Thrashers on pelannut NHL-liigaa viisi vuotta ja tarvitsee ainakin
viisi lisää Stanley Cupiin. Ottawa on hyvä esimerkki siitä, miten Atlantankin käyttämä nuoriin
satsaaminen käytännössä pitää toteuttaa, mutta Ottawassakin on 12 vuotta tehty kovaa työtä, ja vielä
puuttuu kulmapala palapelistä.

Toimitusjohtaja Ferguson tarvitsisi menestystä viidessä vuodessa, joten pelottavasti näyttää siltä, että
Toronto ei poikkea uraltaan. Dallas Stars voitti Stanley Cupin ostamalla kokeneen huippujoukkueen,
ja voi olla, että Fergusonin hermot eivät kestä luopumista tästä suunnitelmassa. Se vaihtoehto, joka
nopeaan menestykseen on olemassa, on nimittäin lottoa, se on Calgaryn tie. Sitä samaa ovat
toteuttaneet Anaheim, Buffalo ja jopa Carolina, eli etsitään jostain tulikuuma maalivahti ja
puhalletaan joukkueeseen mahtava tsemppi. Anaheim, Buffalo ja Carolina tosin hävisivät Stanley
Cup-finaalin...

Tosi fanilla olisi kärsivällisyyttä odottaa vaikka kymmenenkin vuottaa joukkueen rakentamista.
Mikäs sen hauskempaa, kuin seurata omien poikien kasvamista tähtirooliin ja joukkueen nousua
pohjamudista huipulle. Tätä hauskuutta ei Toronto tarjoa. Maple Leaf-fani ei seuraa joukkueen
kehitymistä, vaan hänellä on kannatettavanaan valmis paketti, joka ei suo tyydytystä, jos joukkue ei
mene loppuun asti. Maple Leafs-fanin elämä on ahdistusta, siellä pieniä iloja ei ole. Kaikki tähtää
yhteen isoon juttuun, ja sitä juttua ei ehkä koskaan tule. Viimeksi SE tuli 1967.

Toronto ei ole aikoihin ollut normaali NHL-organisaatio, sillä se oli pitkään Harold Ballardin
mielivallan omistuksessa ja sen jälkeen joukkuetta on kahdesti rakennettu ykkössentterin ympärille
isolla rahalla ja nopeasti. Doug Gilmour experience ei toiminut loppuun asti, ja sen takia joukkue
kävikin 1990-luvun puolivälissä kellarikerroksessa. Sieltä se kangettiin Quinnin ja rahan avulla
nykyiseen semimenestyjän asemaan. Kummassakin tapauksessa käännös oli hurja. Gilmourin tulo
keväällä 1992 muutti Toronton kurssin kerralla. Quinn teki saman valmentajana. Mike Murphyn
alaisuudessa Maple Leafs jäi 69 pisteeseen kaudella 1997-98, seuraavalla kaudella Quinn vei saman
joukkueen komesti idän finaaliin.

Torontossa on rahaa ja joukkue on tärkeä kaupungille. Siksi sitä ei tulla päästämään tahallaan
kellariin, vaikka se saattaisi olla kestävin tapa hankkia Stanley Cup. Mikäli tuleva työehtosopimus on
yhtään samanlainen kuin nykyinen, tulee Maple Leafs edelleen ostamaan kokeneita free
agent-pelaajia. Sellainen toimintatapa hautaa lupaukset elävältä, varsinkin kun joukkueella ei ole
Detroitin kaltaista turvaverkkoa, eli hyvää scouttausta ja työrauhaa.

Tällainen kolumni on siksi arvoton, että kukaan ei pääse John Fergusonin pään sisään, eikä kukaan
tiedä mitä lukee työehtosopimuksessa kun NHL jatkuu, jos jatkuu. Ensi toukokuussa työympäristö
voi olla aivan toisenlainen, tai sitten ei. Viimeiset kaksi kevättä on nähty tsempillä menestykseen
meneviä joukkueita. Jos trendi jatkuu, on supertähtien aika ohi, ja jääkiekon pitää sopeutua
tilanteeseen, elää lajin vahvuuksilla. Maple Leafs on kuitenkin siinä mielessä oudossa tilanteessa, että
se tarvitsee tähtipelaajia. Jotkut sanovat, että New York Rangers on laskenut, että tähtipelaajien
hankinta takaa varmemmat tulot kuin menestysjoukkueen rakentaminen, joka sisältää aina riskinsä.
Torontossa asiat ovat hiukan samoin, sillä fanit vaativat hyviä pelaajia.

Yhteenvedoksi on sanottava tämä: Torontossa pitää nyt vakavasti pohtia mikä on joukkueen suunta.
Organisaatiota on syytetty siitä, että se keskittyy liikaa voiton tuottamiseen eikä ole Cupin perässä,
mutta pari viime kautta satsaukset ovat olleet valtavia ja epäonnistuneita. Muutkaan siirtorajan
rohmut eivät ole onnistuneet, maltillinen vahvistuminen on tuonut menestystä. Toronto on
laiminlyönyt tulevaisuutensa jahdatessaan Stanley Cupia, ja epäonnistumisen hinta saattaa olla se,
että Leafs on uusi Penguins tai Blackhawks. Sekin olisi parempi kuin olla uusi Rangers.

» Lähetä palautetta toimitukselle