Tuoreimmassa Urheilulehdessä (2/2006) Sihvonen kirjoittaa laajasti suomalaisen juniorijääkiekkoilun tilasta ja siitä, mihin ollaan menossa. Hän kritisoi tasaisen peluuttamisen tuomaa romahdusta suomalaiseen pelaajatuotantoon ja on kritiikissään osittain oikeassa.
On totta ettei Suomi tuota huippupelaajia samassa tasaisessa tahdissa kuin Venäjä, Tshekki, Yhdysvallat tai Kanada. Johtuen siitä, että kansakuntamme on pieni. Sihvosen käyttämä aikajänne ikäluokasta 1984 ikäluokkaan 1987 kertoo vain osatotuuden. Taso on hiipunut, kuten Sihvonen toteaa, mutta onko tuo aikajänne riittävä johtopäätösten tekemiseen? Ovatko välissä olleet kaksi ikäluokkaa vain välivaihe, kärjistäen sanottuna uuden toimintamallin kasvukipuja?
Lapset ovat lapsia
Sihvonen perää suomalaiseen jääkiekkoiluun tilannetta, jossa parhaat pelaajat erotellaan nuorina muista ja heille tarjotaan mahdollisuus harjoitella jopa viidestä kuuteen kertaan viikossa ja lisäksi pelit päälle. Toisin sanoen paluuta vanhaan systeemiin.
Tässä keskustelussa unohdetaan kuitenkin se fakta, että nuorena monet lapset harrastavat monia eri lajeja. Mikäli nuori lapsi, sillä lapsestahan on edelleen kyse kun puhutaan 11-vuotiaista, pakotetaan tuossa iässä valitsemaan eri lajien kesken, hän saattaa tehdä virheellisen valinnan. Hän saattaa valita lajin, jossa sillä hetkellä on parhaat kaverit tai mukavin valmentaja. Tai hän saattaa valita lajin, jossa ehkä parhaiten viihtyy, mutta jossa hän ei ole lahjakas.
Erottelu eritasoisiin ryhmiin nuorella iällä on vaarallista. Sihvonen käyttää vertailukohtana taitoluistelua, jossa jo nuoret tytöt harjoittelevat hullun lailla. On kuitenkin hyvä muistaa näiden lajien ero. Taitoluistelussa maailman huiput ovat usein parikymppisiä, kun jääkiekossa voi edelleen pelata huipulla kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Lisäksi on kummallista vertailla yksilölajia joukkuelajiin.
Missä on valmentaja, joka pystyy sanomaan kymmenvuotiaasta pojasta, onko tämä lahjakas? Tai onko 12-vuotias kehityksensä siinä vaiheessa, että voidaan sanoa, ettei tämä tule nousemaan myöhemmällä iällä potentiaaliseksi pelaajaksi?
Mahdollisimman ison perusryhmän mukana pitäminen esimerkiksi D-nuoriin takaa sen, että ne pelaajat, jotka kehittyvät hieman hitaammin, pysyvät myös mukana muussa ikäluokassa ja ovat ehkä B-junioreissa valmiina astumaan esiin.
Sihvonen on oikeassa siinä, että vain tarpeeksi kovatasoiset ottelut kehittävät. Asiasta on Jatkoajassa kirjoitettu aiemminkin. Se ei kuitenkaan ole peluutuksen tai harjoittelumäärien vika, vaan systeemin vika. Jääkiekosta on tullut aluepolitiikkaa, laji jossa on pelistä viety kilpailu. Kaikkien seurojen on muka saatava pelata toisiaan vastaan, riippumatta siitä minkä tasoisia heidän joukkueensa ovat.
Peluutuksen järjettömyys
Allekirjoittanut on Sihvosen kanssa osittain samaa mieltä pakollisesta tasapäistämisestä. Jääkiekkoliiton sarjoissa on käytössä malleja, jossa pelaajat ennen ottelua merkitään ketjuihin. Pelipaitaan pitää olla merkittynä missä ketjussa kukin pelaa, eikä ketjukoostumuksia ei saa muuttaa kuin merkitsemällä ne erätauolla pöytäkirjaan. Lisäksi on peluutettava aina siten, että ykkösketjut pelaavat vastakkain, kakkosketjut vastakkain ja niin edelleen.
On oikein, että liitto pyrkii vähentämään sitä, että joukkueista vain kaksi ensimmäistä ketjua pelaa paljon, mutta väkisin moiseen malliin vääntämällä menetetään osa pelistä. Eivät lapsetkaan ole tyhmiä, jos heille asian selittää. Yksittäisen pelin häviäminen ei kaada maailmaa, jos se tarkoittaa, että pelaajat kehittyvät ja voivat paremmin auttaa joukkuetta ratkaisupeleissä.
Määrä vai laatu?
Puhutaan jääkiekossa ja missä tahansa urheilussa perustavaa laatua olevista kysymyksistä. Korvaako määrä laadun? Onko nuorelle parempi harjoitella viisi tai kuusi kertaa viikossa tehottomasti vai kaksi tai kolme kertaa viikossa laadukkaasti?
Suomalaisen juniorikiekkoilun suurin ongelma ei ole peluutuksessa, tasapäistämisessä, harjoittelumäärissä tai edes aluepolitiikassa, vaan valmentajissa. Suomesta puuttuvat täysin juniorivalmentajat.
Juniorijoukkueiden penkin päässä näkee liian usein valmentajia, jotka pyrkivät vain edistämään omaa uraansa. Valmentajan menestystä mitataan sillä, miten hyvin hän on junioreiden kanssa pärjännyt. Hyvä menestys C:ssä poikii paikan B:hen ja sitä kautta A:han ja ehkä SM-liigaan. Se ruokkii tapaa, jossa valmentaja unohtaa juniorivalmennuksen tärkeimmän tehtävän: pelaajien kehittämisen. Siinä vaiheessa kun pelaajia pitäisi rohkaista pelaamaan ja tekemään ratkaisuja - niitä asioita, jotka erottavat hyvät pelaajat keskivertopelaajista - moni valmentaja harjoituksissa puhaltaa pilliin ja huutaa: "Päädyn kautta!"
Sen sijaan, että yritetään väkisin tyrkyttää suuria harjoittelumääriä lapsille, tulisi ennen kaikkea kiinnittää huomiota siihen miten harjoitellaan ja mitä harjoitellaan. Ja pyrkiä luomaan juniorivalmentajien ammattikunta, joka tekee elämäntyönsä valmentamalla junioreita ja saavat siitä arvostusta. Niitä henkilöitä, jotka täydellisesti ymmärtävät jääkiekon pelaamisen lainalaisuudet ja osaavat vielä opettaa sitä. Lähtien siitä peruskysymyksestä: kuinka tehdään maali. Heidän menestyksensä mittari eivät ole mestaruudet vaan eteenpäin päässeet juniorit.
Kyse on myös rahasta. Kun esimerkiksi pääkaupunkiseudulla puhutaan viidestä tai kuudesta harjoittelukerrasta per viikko, puhutaan myös isoista summista. Onko kaikilla varaa siihen? Revitäänkö rahat vanhempien selkänahasta, ja kuinka monelle se osoittautuu mahdottomaksi? Jääkiekko yrittää jo nyt päästä eroon kalliin lajin maineesta, eikä tällainen kehitys taaksepäin ainakaan tilannetta paranna.
Annetaan lasten olla lapsia ja ryhdytään rakentamaan huippu-urheilijoita sitten, kun perusasiat ovat kunnossa.
Keskustelu jatkukoon.
Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys Petteri Sihvosen henkilöä kohtaan, tämä on ainoastaan eriävä mielipide. Tämän artikkelin kirjoittaja ei halua millään tasolla osallistua toimittajien väliseen nokitteluun.