Leijonien pelaamista leimasi jatkuva sekavuus. Pelisuunnitelmaa vaihdettiin otteluiden välillä, joskus jopa niiden sisällä, aivan liian tiuhaan tahtiin. Pelaajat eivät pystyneet sisäistämään jatkuvia muutoksia.
Leijonien pelitapa ei ollut selkeää pystysuunnan jääkiekkoa eikä toisaalta kiekkokontrollijääkiekkoakaan. Ei se ollut puolustussumppua eikä Meidän peliä. Kysymys kuuluukin: mikä oli Leijonien pelitapa?
Huolestuttavaa Leijonien pelissä läpi turnauksen oli nimenomaan jatkuva muutos pelisuunnitelmassa. Selkeää punaista lankaa ei löytynyt.
Kaiken kaikkiaan Suomen peliotteissa haiskahti vahvasti kompromissi Kari Jalosen prosenttikiekon ja Lauri Marjamäen Meidän pelin välillä. Oltiin olevinaan kumpaakin, mutta lopulta ei oltu kunnolla kumpaakaan.
Tuloksellisesti Leijonien turnaus ei missään nimessä ollut katastrofi. Kuusi voittoa alkulohkossa on kova suoritus. Yksi ottelu käänsi kuitenkin koko turnauksen pettymykseksi.
Katse eteenpäin. Ensi kaudella Leijonien valmennus jatkaa samassa koostumuksessa. Ensi syksyyn mennessä Jalosen ja Marjamäen on löydettävä yhteinen päämäärä siitä, millaista jääkiekkoa Leijonat pelaa pitkäjänteisesti koko kauden.
Samanlaista kompromissijääkiekkoa ei kukaan halua enää syksyllä nähdä.
