Vuoden 2004 World Cupin jälkeen menestys on vältellyt Suomen maajoukkuetta. Edelliset MM-kisat olivat todellinen pohjanoteeraus ja syksyn turnauksissa leijonamiehistö on pystynyt korkeintaan keskinkertaiseen suoritukseen. Voimasuhteet ovat olleet näissä turnauksissa tasapuoliset, sillä Suomen lisäksi muutkaan kiekkomaat eivät ole olleet liikkeellä parhailla kokoonpanoillaan.
Torinon olympiakisoja on hehkutettu useissa medioissa World Cupin toisintona. Eurooppalaisista liigapelaajista kasattu varamiehistö saa väistyä, kun Selänne, Koivu, Lehtinen ja muut kansainvälistä mainetta niittäneet huippunimet tulevat kuin kuolema ylhäältä. Kansan syvät rivit, kiekkopomot ja media odottavat NHL-pelaajia kuin sateentekijöitä, jotka tuovat autuuden ja pelastuksen Suomalaiselle jääkiekolle. Nyt meillä on taas huippujoukkue, joka niittää mainetta ja kunniaa!
Asiaan vihkiytymätön saattaa niellä väittämän pureskelematta, mutta riittääkö näin yksioikoinen kannanotto vakuuttamaan jääkiekon suurkuluttajan? Mikä on Leijonamiehistön tulostavoite ja onko Suomella todellisuudessa mahdollisuudet menestykseen?
Ongelma
Lukuun ottamatta Dallas Starsin suomalaispelaajia Torinoon valittu miehistö on ryhmä yksilöitä – toki loistavia sellaisia – mutta edelleen nimenomaan yksilöitä. Jääkiekko on kuitenkin joukkuepeli, jossa menestyksen perusedellytyksiin kuuluu paljon muutakin kuin maineikkaat nimet pelipaitojen selässä. Ovatko valinnoista vastaavat henkilöt huomioineet sellaiset osatekijät, kuten ajatusten kulkemisen ketjujen sisällä, henkilökemioiden toimivuuden joukkueessa ja ennen kaikkea yhteen pelaamisen merkityksen? Pelaajat ovat ehkä pitkälle roolitettu eri tehtäviin, mutta ovatko he todella sitoutuneita yhteisen päämäärän – voiton – saavuttamiseksi?
Vaikka NHL-pelaajat ovat ammattimiehinä kykeneviä sopeutumaan uusiin pelikavereihin ja vaihtuvaan ympäristöön, tulokset ja onnistumiset alkavat yleensä näkyä vasta useampien pelien jälkeen. World Cupin yhteydessä joukkue oli jo ehtinyt hitsautumaan yhteen alkusarjojen peleissä ennen todellisia koitoksia Pohjois-Amerikassa. Torinon tiiviin peliohjelman takia tällaiseen totutteluun ei ole mahdollisuutta, kun ensimmäiseen kahdeksaan päivään sisällytetään peräti kuusi ottelua.
NHL-pelaajista koostuvan joukkueen menestyminen Torinossa ei siis ole itsestäänselvyys, varsinkin kun muistetaan, että pelaajat saapuvat kisapaikalle vain päivää ennen ensimmäistä peliä. On syytä kysyä, ovatko NHL-pelaajat henkisesti paremmassa kunnossa kuin Euroopassa pelaavat kollegansa, joilla ei ole aikaerorasitetta? Ovatko Euroopassa pelaavat suomalaiset todella niin surkeita, että ryhmä runkosarjan uuvuttamia NHL-pelaajia, jotka kaiken lisäksi tulevat suurimmilta osin mantereen eri osista, pystyvät todellisuudessa haastamaan tasapäisesti muiden maiden joukkueet ja pelaamaan kisojen mitalisijoista?
Ihmetystä herättävät myös automaattiset valinnat sellaisten pelaajien kohdalla, jotka eivät selkeästi ole fyysisesti terveitä pelaamaan Torinossa tai henkisesti latautuneita olympiakoitokseen. Esimerkiksi Philadelphia Flyersin Sami Kapanen on kommenteissaan ollut kotiin jäämisen kannalla nilkka- ja olkapäävamman takia. On todella hyvä asia, että Kapanen sanoo asiat niin kuin ne ovat. Tauko NHL-peleistä ja vammojen parantelu ovat tärkeitä asioita uran jatkon kannalta. Toinen esimerkki on Nashville Predatorsin luottopuolustaja Kimmo Timonen, joka Helsingin Sanomien artikkelissa valitteli NHL-pelien määrää ja niiden tulevaa vaikutusta myös Torinon suorituksiin. Kommenteista jäi sellainen kuva, että hän pelaa Torinossa vain, koska kokee sen velvollisuudekseen.
Kummankin pelaajan perusteet ovat ymmärrettäviä ja ne voi hyväksyä varauksetta. Herää siis kysymys, miksi joukkueeseen ei valita ainoastaan sellaisia pelaajia, joilla on fyysiset ja psyykkiset edellytykset suoriutua tehtävästä parhaalla mahdollisella tavalla?
..ja ratkaisu?
Entä jos maajoukkueen runko varamiehineen valittaisiin riittävän aikaisin vapaaehtoisista, motivoituneista ja tavoitteiseen sitoutuneista SM-liigapelaajista? Entä jos näille pelaajille varattaisiin riittävästi aikaa yhteisharjoituksiin ja leirityksiin ja jatkettaisiin heidän muokkaamistaan yhdeksi tiiviiksi ryhmäksi? Entä jos pelaajavalinnoissa otettaisiin huomioon kaikki osa-alueet aina henkilökohtaisista ominaisuuksista joukkueen sisällä mahdollisesti tapahtuviin ristiriitoihin ja tilannetta tarkkailtaisiin jatkuvasti?
Nykyisessä muodossaan SM-liiga ei tietenkään salli tällaisia aikataulu-uhrauksia. Tämä asia voitaisiin kompensoida muuttamalla SM-liigan otteluohjelmaa väljemmäksi. Samalla annettaisiin liigajoukkueille muutamia hieman pidempiä palautus-, harjoitus- ja valmistumisjaksoja tuleviin peleihin. Eri asia tietysti on, olisivatko kaikki osapuolet valmiita sitoutumaan tähän ja – erityisesti – miten taloudellinen tilanne sallisi näin radikaalin muutoksen?
Positiivinen asia tässä mallissa olisi jatkuva kilpailu pelipaikoista, jolla vältettäisiin pelaajien tuudittautuminen hyvän olon tunteeseen joukkueen sisällä. Ne, joiden motivaatio ei riittäisi tähän toimintaan, lähetettäisiin takaisin liigajoukkueisiinsa. Pelko perseessä motivoi tehokkaasti maksimaaliseen suoritukseen kentällä. Lisäksi leijonaryhmää voisi vahvistaa muutamilla täsmähankinnoilla NHL:stä.
Tällä metodilla kasatussa joukkueessa olisi myös mahdollista käyttää hyväksi liigajoukkueissa muodostuneita tutkapareja ja luoda uusia. Todennäköisesti myös merkkausvirheet ja ajatuskatkot kentällisten sisällä vähenisivät merkittävästi. Lisäksi on vaikea uskoa, että henkisen kantin kestäminen tiukoissa peleissä olisi ongelma. Sen verran kokeita pelaajia SM-liigasta kuitenkin löytyy.
Lopuksi
On syytä muistaa, että maajoukkueeseen liittyy lukuisia eri osatekijöitä, eivätkä asiat aina ole yksinkertaisia. Tässä mielessä tämä kirjoitus tarjoaa vain varsin yksipuolisen näkökulman asioihin. Eräs näistä tärkeimmistä tekijöistä, johon en puutu sen syvällisemmin, on päävalmentaja, joka nauttii varauksetta pelaajien luottamusta ja kunnioitusta. Tähän tehtävään tarvitaan voimakas auktoriteetti, joka kykenee taltuttamaan joskus isolla egolla pelaavien NHL-miesten omat pelisuunnitelmat. Onko Erkka Westerlund tällainen henkilö, siitä jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä.
Kirjoituksessa mainittuihin epäkohtiin vedoten on kuitenkin mahdollista, että puhtaasti SM-liigapelaajista kasattu joukkue pystyisi haastamaan vähintään tasapäisesti NHL-miesten ryhmän, jos joukkueessa olisi korkea työmoraali yhdistettynä vahvaan yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Toki tasoerot NHL:n ja SM-liigan välillä ovat merkittäviä, mutta jos pelaajat pystyisivät punakonemaisiin kiekonsiirtoihin, NHL-pelaajien olisi vaikeaa rikkoa ja blokata peliä.
Tällä kaudella vastaavantyyppisiä joukkueiden nousuja on nähty SM-liigassa ainakin kolme kappaletta. Alkukaudesta JYP tuli puun takaa varsin nimettömällä ryhmällä piesten joukkueen toisensa jälkeen ja on edelleen vaarallinen yhdistelmä taitoa ja tahtoa. Toinen yllättäjä on ollut Porin Ässät, joka on pystynyt säilyttämään tasonsa erinomaisesti aiempiin kausiin verrattuna.
Tällä hetkellä nosteessa näyttää olevan Pelicans, joka on saanut otteisiinsa uutta puhtia valmentajavaihdosten myötä. Sitä vastoin Jokereiden rämpiminen ja Bluesin ailahtelevat otteet osoittavat kiistatta, että raha ei ratkaise ongelmia joukkueen kasaamisessa. Pelaajia voidaan kyllä ostaa, mutta todellista joukkuetta ei voi rakentaa pelkkien nimien varaan.
Loppujen lopuksi kysymys on kuitenkin siitä, halutaanko Suomelle menestystä arvokisoissa? Mikäli tämä on ehdoton päämäärä, olisi syytä tarkistaa SM-liigan aikatauluja sekä pelaajavalintojen kriteerejä ja miettiä radikaaleja muutoksia sen sijaan, että hakataan jatkuvasti päätä seinään kangistumalla jo totuttuihin ja huonoksi havaittuihin kaavoihin.
