Canucks oli kaudella 1997-1998 NHL:n kolmanneksi huonoin joukkue. Joukkue oli täynnä veteraaneja, joilla oli kaikilla yhteinen nimittäjä; liian suuri palkka pelimotivaatioon nähden. Canucksin silloiset pelaajat olivat nähneet paljon ja saaneet paljon, joten oikein kukaan ei halunnut pelata tulevaisuudelleen. Joukkue oli pahasti hajalla. Sen lähes ainoa positiivinen asia oli kesän 1998 alhainen varausnumero, josta seura toivoi saavansa itselleen tulevaisuutta.
Canucks otti ykkösvarauksenaan isokokoisen ja lupaavan puolustajan Bryan Allenin, jonka piti auttaa seuraa muutaman vuoden kuluttua. Alleniin uskottiin Canucks leirissä paljon, sillä joukkue ohitti Draftissa tarjolla olleista puolustajista mm. Vitaly Vishnevskyn, Robyn Regehrin, Martin Skoulan ja Jiri Fischerin. Allen kärsi varauksensa jälkeen kuitenkin lukuisista loukkaantumisista ja hänen kehityksensä hidastui. Nyt Allen on pysynyt kaksi viime kautta terveenä ja hän on kehittynyt näiden kausien aikana paljon. Tällä kaudella Allenilta odotetaan vihdoin - kuudennella NHL kaudellaan - lopullista pelipaikan vakiinnuttamista NHL:ssä pelaavaan kuusikkoon.
Saman vuoden (1998) kolmannella kierroksella Canucks huusi Jarkko Ruudun nimen. Ruutu on Allenia viisi vuotta vanhempi, joten häneltä odotettiin nopeampaa pelipaikan vakiinnuttamista. Ruutu pelasi ensimmäisen kautensa draftin jälkeen vielä HIFK:ssa, josta hän lähti vuonna 1999 Vancouveriin. Vakituista pelipaikkaa ei tullut ensimmäisellä kaudella ja tämän jälkeen hän on seilannut farmin ja NHL:n välillä. Kokonaisuutena Canucks on ollut kuitenkin Ruudun pelipanokseen tyytyväinen. Tällä kaudella odotetaan myös Ruudun vakiinnuttavan paikan NHL:ssä.
Vuoden 1999 varaustilaisuudessa Canucksin manageri Burke varasti shown. Hän teki pelaajakauppoja ja onnistui saamaan Canucksille Draftin toisen ja kolmannen varausvuoron. Nämä varausvuorot seura käytti ruotsalaisiin sensaatioveljeksiin Danien ja Henrik Sediniin. Sedinien piti olla joukkueen tulevaisuuden kaksi kirkkainta tähteä ja pelaajia, jotka nostavat Canucksin NHL:n hänniltä playoff joukkueeksi. Sedinit ovat pelanneet NHL:ssä nyt kaksi kautta, mutta edelleen heihin kohdistuu Canucks leirissä suuret odotukset. He pystyvät paljon parempaan, mitä heiltä on tähän mennessä nähty. Tällä kaudella olisi myös Sedinien näytettävä todellinen tasonsa.
Viime kausi
Canucks aloitti viime kautensa korkeista odotuksista huolimatta heikosti ja Burke oli pakotettu tekemään pelaajakauppoja heti kauden alussa. Ensimmäisenä saapui Vancouveriin kaupungin entinen suosikkipelaaja Trevor Linden. Lindenillä oli heti alusta saakka paljon annettavaa, mutta yksin hän ei pystynyt nostamaan vajoavaa laivaa pinnalle.
Burke päätti jatkaa valitsemallaan linjalla ja teki joulukuussa kaksi muutakin pelaajakauppaa. Ensin hän lähetti gooni Donald Brashearin Philadelphiaan, josta tuli taitava tsekki Jan Hlavac ja heti perään saatiin lukea, kuinka katsomosta pelejä seuranneet ja miljoonatilejä nostaneet Denis Pederson ja Drake Berehowsky olivat lähteneet Phoenixiin vaihdossa Trevor Letowskiin, Todd Warrineriin ja Tyler Bouckiin.
Näillä kolmella pelaajakaupalla oli suuri merkitys Canucksin loistavaan kevääseen, jolloin joukkue nosti itsensä lähes toivottomasta tilanteesta playoffeihin saakka. Playoffien avausvastustaja oli lopulta mestaruuden vienyt Detroit Red Wings, jolle Canucks hävisi otteluvoitoin 2-4, vaikka voitti sarjan kaksi ensimmäistä peliä vieraissa. Canucks taisteli Wingsejä vastaan hyvin, mutta lopulta joukkueen kokemattomuus tiukassa paikassa tuhosi sen.
Mutta kevät toi paitsi paikan playoffeista toisena kautena peräkkäin, myös uuden NHL:n huippuketjun, West Coast Expressin. Sen muodostivat Brendan Morrison, Todd Bertuzzi ja Markus Näslund. Kolmikko koottiin tammikuun alussa New Jerseyta vastaan pelatussa ottelussa ja tämän jälkeen koko NHL pelkäsi tätä kolmikkoa. Ketju oli tämän vuoden selvästi paras ketju koko NHL:ssä ja tämän vuoksi ei ollut suurikaan yllätys, että Näslund sijoittui lopulta pistepörssin kakkoseksi pistein 40+50=90 ja Bertuzzi oli pörssin kolmas pistein 36+49=85.
Kesällä hiljaista
Hyvän kauden 2001-2002 jälkeen katseet kohdistuvat nyt kuitenkin jälleen tulevaan kauteen 2002-2003. Kesän aikana moni joukkue kasaa ensi kauden miehistöänsä tekemällä sopimuksia vapaiden agenttien kanssa. Toisin ovat kuitenkin asiat Canucks leirissä. Manageri Burke ei sijoita suuria summia kalliisiin vapaisiin agentteihin, vaan yrittää mielummin rakentaa joukkuettaan kärsivällisesti draftien ja pelaajasiirtojen kautta. Tämä linja onkin pitkällä tähtäimellä järkevämpi.
Burke kritisoi kesällä muutamia toimitusjohtajia, jotka "näyttävät viisailta pelkästään siksi, etä näillä on laittaa joka kesä paksu taalanippu pöytään ja hankkia vapaita agentteja." Näiden joukkueiden toimitusjohtajat ovat yleensä tehneet paljon virheitä perustyössään kuten drafteissa ja pelaajasiirroissa ja yrittävät aina kesällä paikata omia mokiaan vapailla agenteilla. Lähes ainoa asia, mikä näillä joukkueilla on kunnossa, on rahatilanne omistajan muiden bisnesten vuoksi. Usein nämä muut bisnekset ovat vielä aika kaukana kaukalosta.
Kesän lähtijöitä Vancouverista olivat Scott Lachance ja Andrew Cassels, jotka molemmat matkasivat Columbukseen. Myös sotaratsu Jason Strudwick (Chicago) kuului lähtijöiden listaan. Näistä Cassels ja Lachance olisivat olleet käyttökelpoisia pelaajia myös ensi kaudella. Sen sijaan Strudwickilla ei pelillisellä puolella enää viime kaudella paljon annettavaa ollut.
Canucksin kesän nimekkäin hankinta oli Sami Salon hankinta Ottawasta. Vaihdossa Kanadan pääkaupunkiin lähti sopimuksestaan riitelevä Peter Schaefer. Tämän lisäksi Canucks teki heinäkuun alkupuolella myös kolme pienempää hankintaa, kun se hankki Chicagon farmijoukkueen Norfolkin viime kauden kapteenin Nolan Baumgartnerin, Jaroslav Obsutin ja maalivahti Tyler Mossin. Baumgartner on pelannut lupaavasti harjoitusleirillä ja taistelee tosissaan NHL paikasta. Moss ja Obsut puolestaan aloittavat kautensa farmissa.
Hyökkääjät
Canucks teki viime kaudella koko NHL:n eniten maaleja. Nuorelta joukkueelta tämä oli hieno saavutus ja antaa lisää toivoa myös tätä kautta kohtaan. Toisaalta vastakkaisia mielipiteitäkin on esitetty ja lähinnä ne koskevat Andrew Casselsin poislähtöä. Mutta merkitseekö joukkueen kakkosketjun loukkaantumisherkän pelaajan lähtö todellakin näin paljon? Miten ihmeessä Edmonton Oilers selvisi viime kaudesta ilman ykköstähteään Doug Weightia? Entä miten Los Angeles selvisi ilman ykköslaituriansa Luc Robitaillea? Entä Phoenix Coyotes? Joukkue "joutui" pelaamaan koko viime kauden ilman ykköstähtiään Jeremy Roenickia ja Keith Tkachukia ja pelasi parhaimman runkosarjansa 17.sta vuoteen!
Tai käännetään asia toisin päin. Miten todellinen tähti parantaa joukkuetta? Jagr, Roenick, Weight, Tkachuk, Mogilny... Pitkä lista todellisista tähtipelaajista, jotka eivät parantaneet merkittävästi uutta seuraansa. Miten siis Canucks voisi kärsiä kakkosketjun Casselsin lähdöstä, kun muut joukkueet eivät kärsineet viime kaudella edes ykkösketjun supertähden tai tähden lähdöstä? Casselsin puuttumisen merkitys onkin vahvinta paperilla. Kentällä, jossa pelit edelleen ratkaistaan, Canucksin kakkossentterin paikkaa kärkkyvät nälkäisinä nuoret lupaukset Henrik Sedin ja Harold Druken ja heillä on todellinen tarve näyttää ja laittaa kaikki peliin joka ilta.
Viime kaudella Canucksin tehot lepäsivät ykkösketjun Morrison - Näslund - Bertuzzi harteilla ehkä enemmän kuin millään muulla joukkueella. Sama kolmikko jatkaa myös ensi kaudella yhdessä, joten ykkösketjun vertailussa Canucks ei häviä muille. Kolmikko pelaa myös ylivoimat, joten niissäkään ei Canucksilla tule todennäköisesti olemaan suuria ongelmia. Ketjun pelaajista etenkin sentteri Morrisonilta on lupa odottaa vielä viime kautta parempaa kautta ja tämä tekee Canucksin tilanteen erittäin mielenkiintoiseksi. Muitakin läpimurron partaalla olevia pelaajia nimittäin löytyy.
Canucks odottaa lopullista läpimurtoa Henrik Sediniltä, Daniel Sedinilta, Artem Chubarovilta ja Harold Drukenilta. Myös Jarkko Ruutu pitää laskea tähän joukkoon mukaan, sillä mikäli Ruutu ei viimeistään nyt ala lunastaa vakituista pelipaikkaa, Canucks saattaa olla vaihtamassa häntä johonkin toiseen seuraan tämän kauden jälkeen. Edellä mainituista viidestä pelaajasta Sedinin kaksoset ovat pelaajia, joilla on edelleen mahdollisuudet NHL tähdiksi saakka.
Danielin viime kautta monet pitivät epäonnistuneena, mutta pitää kuitenkin muistaa, että hän teki 20 maalia pienellä jääajalla tulokaskaudellaan 2000-2001. Henrik oli puolestaan ensimmäisellä kaudellaan vielä melko näkymätön, mutta paransi peliään viime kaudella merkittävästi. Henrik oli joukkueen tärkeimpiä pelaajia etenkin keväällä ja playoffeissa. Juuri nämä vahvat playoff näytöt antavat paljon uskoa tulevaan, sillä ne kertovat, että hän on parhaimmillaan kovassa paikassa ja paineen alla.
Artem Chubarov nousi puolestaan viime kaudella hyvästä farmipelaajasta joukkueen energiaketjun (Chubarov - Cooke - Letowski) luotettavaksi puolustavaksi sentteriksi. Ensin hän syrjäytti huomattavasti kokeneemman Denis Pedersonin nelosketjun sentterin paikalta (Pederson treidattiin juuri Chubarovin onnistumisen vuoksi) ja tämän jälkeen hän sai ottelu ottelulta enemmän jääaikaa, nousten playoffeissa jopa kakkosketjuun Trevor Lindenin ja Jan Hlavacin keskelle saakka.
Henrik Sedinissä ja Artem Chubarovissa Canucksilla on kaksi nuorta tulevaisuuden keskushyökkääjää, jotka tulevat saamaan ensi kaudella jälleen enemmän vastuuta. Kun tämän kaksikon lisäksi vielä ykkösketjun sentterillä Brendan Morrisonilla on ikänsä puolesta vielä yli 10 vuotta huipulla, niin Canucksin sentteritilanne näyttää - etenkin tulevaisuuden kannalta - pitkästä aikaa erittäin hyvältä.
Canucksin laitahyökkääjätarjonta näyttää ehkä kuitenkin vielä sentteritilannetta paremmalta. Ykkösketjun Bertuzzi ja Näslund ovat NHL:n ehdotonta hyökkääjäeliittiä, nelosen Cooke on yksi NHL:n parhaista ärsyttäjistä ja taklaavassa roolissaan suorastaan loistava, Trevor Linden on yksi liigan parhaista johtajista ja taistelijoista ja Trent Klatt on Lindenin tasoinen taistelija ja yksi liigan parhaista karvaajista. Näiden viiden lisäksi vielä Daniel Sedinillä ja Jan Hlavacilla on edellytyksiä paljon viime kautta parempaan ja Trevor Letowski on etenkin alivoimapelaajana hyvä. Nuori gooni Mike Brown on lajissaan nuorena tappelijalupauksena myös yksi NHL:n parhaista.
Kokonaisuutena joukkueen hyökkäys on nopea, taistelutahtoinen, nuori ja offensiivinen. Suurimmalla osalla hyökkääjistä parhaat vuodet ovat vasta edessä. Joukkueen ainoat yli kolmikymppiset hyökkääjät ovat Trevor Linden, 32, ja Trent Klatt, 31. Canucksin maalintekovastuu lankeaa erityisesti Todd Bertuzzin ja Markus Näslundin harteille, mutta myös Brendan Morrisonilla, Jan Hlavacilla ja Daniel Sedinillä on mahdollisuudet tehdä 20 - 30 maalia. Näiden viiden lisäksi vielä Henrik Sedinillä ja Trevor Lindenillä on mahdollisuudet onnistuessaan tehdä 40 - 50 pistettä.
Canucksilta puuttuvat hyökkäyksestä todelliset goonit, sillä ainoa tähän virkaan sopiva hyökkääjä olisi Mike Brown, mutta hänen peliaikansa on kortilla. Toisaalta Canucksin peli lähti kulkemaan viime kaudella siitä paivämäärästä kun joukkueen ainoa todellinen gooni, Donald Brashear siirtyi Philadelphiaan. Joukkue ei puhdasta goonia välttämättä kaipaakaan, sillä pelkästään hyökkäyksestä löytyy fyysisyyttä kaikista kentistä; Cooke, Bertuzzi, Klatt, Linden, Ruutu, Brown...
Puolustajat
Canucksin puolustus on hyökkäyksen tapaan nuori, isokokoinen, offensiivinen ja koko ajan kehittyvä. Puolustuksen luottomiehet ovat Mattias Öhlund ja Ed Jovanovski. Heidän tasostaan kertoo paljon se tosiasia, että molemmat olivat viime kaudella NHL:n puolustajien kymmenen parhaan joukossa (Norris äänestys). Öhlund ja Jovanovski pelaavat ottelusta toiseen yli 25 minuuttia, eli Canucksilla on oikeastaan aina koko ottelun ajan yksi liigan parhaista puolustajista jäällä.
Öhlundin ja Jovanovskin jälkeen puolustuksen taso laskee nimellisesti varsin paljon, sillä joukkueen kolmos- ja nelospakkeina pelaavat Brent Sopel ja Sami Salo. Näistä Sopel pelasi loistavan kevään ja oli tammikuussa koko NHL:n tehokkain puolustaja. Hänen tehonsa eivät jatkuneet kauden loppuun samalla tasolla kuin tammikuussa, mutta peliaikaa hyvin peliä lukeva ja kahteen suuntaan pelaava Sopel keräsi paljon. Hän nousi viimeisten 30 runkosarjapelin aikana Canucks puolustuksen kolmanneksi eniten pelaavaksi pakiksi (ohi Scott Lachancen) ja piti paikkansa joukkueen kolmospakkina myös playoffeissa. Suuri kysymys juuri tällä hetkellä onkin; Onko Sopelista tulossa Canucks puolustuksen uusi tähtipakki, vai oliko hurja kevät vain sattuman satoa ja uran tähtihetkeksi jäänyt muisto?
Öhlundin, Jovanovskin, Sopelin ja Salon jälkeen Canucks puolustuksen hierarkiassa seuraava paikka kuuluu joukkueen nestorille Murray Baronille, 35. Baron on edellä mainittuun nelikkoon verrattuna selkeästi puolustava, fyysinen pakki, joka ei ole koskaan mässäillyt tehopisteillä, eikä häikäissyt taidoilla. Joukkuekaverit arvostavat kuitenkin isokokoista ja vahvaa Baronia varsin korkealle, sillä hän pelaa oman pään tunnollisesti ja uhrautuu joukkueen puolesta. Baronin kanssa samankaltainen (joskin huomattavasti lahjakkaampi)puolustaja on nuori Bryan Allen, jolla on kaikki mahdollisuudet kehittyä Canucks puolustuksen Mike Rathjeksi.
Nämä kuusi puolustajaa (Jovanovski, Öhlund, Sopel, Salo, Baron ja Allen) ovat vahvoilla pelaavaksi kuusikoksi, mutta training campilta saattaa löytyä kuitenkin yksi villi kortti, nimittäin Nolan Baumgartner. Baumgartner on esittänyt harjoitusotteluissa todella lupaavia otteita ja mikään suuri ihme ei olisi, mikäli hän veisi Allenin pelipaikan ja veisi Allenilta mahdollisuuden ottaa viimein se puuttuva iso askel. Askel NHL puolustajaksi.
Maalivahdit
Vancouver on maalivahtiensa kanssa siinä mielessä ihanteellisessa asemassa, että näillä pitäisi olla parhaat vuotensa vasta edessä. Ykkösmaalivahti Dan Cloutier teki viime kaudella - ensimmäisellä kokonaisella kaudella Canucksin ykkösmaalivahtina - organisaation ennätyksen nollapelien määrässä ja pelasi loppukauden - kun joukkueen oli pakko voittaa jokainen peli - erittäin hyvin. Cloutier tosin petti pahasti playoffeissa, mutta tämä menee enemmän kokemattomuuden piikkiin. Hänellä on erittäin kova ja vahva kilpailijaluonne ja tämän vuoksi on helppo uskoa, että hän pääsee playoff pettymyksen ohi. Mikäli ei jostain kumman syystä pääse, Canucks on kiinnostunut kokeneesta Byron Dafoesta tai mikäli käy niin, että joku toinen joukkue tekee Dafoen kanssa sopimuksen, niin Brian Burke hankkii Canucksille uuden maalivahdin pelaajakaupoilla. Kakkonen Peter Skudra esitti hyviä otteita kun Cloutier oli tammikuussa loukkaantuneena ja hän on kelvollinen kakkosmaalivahti.
Erikoistilanteet
Viime kaudella Canucksin ylivoima oli NHL:n neljänneksi tehokkainta ja alivoima 15:sta parasta. Tällä kaudella ylivoiman pitäisi olla (ainakin paperilla) viime kauden tasoista, sillä ainoa poislähtijä kahdesta ylivoimaviisikosta oli Andrew Cassels ja hänet tuli korvaamaan kovalaukauksinen Sami Salo. Alivoimaan oman lisäpanoksensa tuovat Trevor Linden ja Trevor Letowsky, joiden vaikutus alivoiman toimivuuteen kestää nyt koko kauden. Ylivoima tehokkuuden voi siis odottaa pysyvän samana, mutta alivoiman parantuvan.
Valmennus
Marc Crawford aloittaa Vancouverissa neljännen kokonaisen kauden ja koko ajan joukkue on mennyt eteenpäin pisteellisesti ja pelillisesti. Crawfordin kunniaksi voidaan sanoa mm. se, että hän on ajanut nuoria pelaajia (Cooke, Chubarov, Sopel, Sedinit, Druken) kärsivällisesti sisään NHL:ään, sekä se, että hän on onnistunut saamaan tähdistään parhaan pelivireen esiin - mm. Bertuzzin, Näslundin, Öhlundin, Jovanovskin ja Morrisonin kehitys on ollut huomattavaa.
Crawford on luonut lisäksi apulaistensa Mike Johnstonin ja Jack Mcllhargeyn kanssa joukkueelle hyökkäävän pelitaktiikan, jota on mielekästä seurata ja mikä tärkeintä, se on tehokasta. Myös Crawfordin peluutus ansaitsee kehut. Hän peluuttaa joukkuetta neljällä ketjulla siten, että myös nelosketju saa pelata enemmän kuin monessa muussa joukkueessa. Miinusta Crawfordin suuntaan tulee aitiokäyttäytymisestä, joka saisi olla hillitympää. Hän on ottanut useita kertoja rankasti yhteen tuomarien kanssa, eikä hänen tempperamenttinsa ole sammunut edes lehdistön edessä. Tähän mennessä tällä taktiikalla ei olla voitettu vielä yhtään pistettä, mutta hävitty voidaan olla.
Arvio kaudesta 2002-2003
Canucksin runko on pysynyt neljä kautta kasassa ja siinä samalla joukkue on hitsautunut erittäin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Viime kaudesta joukkue on menettänyt kaksi (Lachance, Cassels) vakipelaajaa ja yksi (Salo) tullut tilalle. Tilannetta tasoittaa kuitenkin se, että monet nuoret ovat jälleen vuoden kokeneempia ja valmiimpia ottamaan vastaan enemmän vastuuta. Läntinen konferenssi on kuitenkin niin tasainen, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Canucks taistelee lännessä sijoituksista 4-9 ja ylittää jälleen 90 pisteen rajan. Monenteenko sijaan se sitten riittää, sitä on vaikea sanoa. Loukkaantumiset saattavat ratkaista sijoituksen tarkemmin. Canucks on niistä jo osansa saanut aikaisemmilla kausilla ( Öhlund, Bertuzzi, Näslund, Cassels, Klatt... ), joten toivottavasti niistä ollaan päästy ainakin vähäksi aikaa. Kauden alkuun satsataan Canucks leirissä nyt huomattavasti enemmän kuin viime vuonna, koska viime kaudella kauden alettua huonosti uppoavaa laivaa oli todella vaikea saada enää oikaistua.
