Marco Rosan jääkiekkoilullinen tausta on melko tavanomainen Suomeen tulevalle vahvistukselle.
Yliopistokiekkoa, ECHL:ää ja lopulta AHL:ää. Mutta ei peliäkään NHL:ssä. Taidot eivät riittäneet NHL-tasolle. AHL:ssä pistekeskiarvo oli 0,58.
Mutta Rosan juuret ovat harvinaisemmat jääkiekkoilijalle. Hänen isänsä on italialainen ja äiti espanjalainen. Englannissa tavannut pariskunta muutti 70-luvulla Kanadaan paremman elämän perässä. Ilman sitä Marco-poika tuskin olisi kasvanut luistimet jalassaan.
Nyt hänellä on takanaan ensimmäinen syksy SM-liigassa. 19 ottelussa Rosa on viimeistellyt 5+2=7 tehopistettä.
On perjantai joulukuun 14. päivä. Rosa istuu Bluesin huoltajien kopissa ja hörppii vettä pullostaan. Jouluksi hän on menossa Barcelonaan.
– Minulla on siellä paljon tätejä ja setiä. Menemme heidän luokseen tyttöystäväni kanssa, ja he tapaavat ensimmäistä kertaa. Minun pitää harjoitella espanjaani. Muy malo... Muy malo (suom. erittäin huono).
Hän vilkaisee muutaman metrin päässä olevaa Blues-huoltaja Jukka Järviseen, joka toistaa sanat. Muy malo.
– Se on todella huonoa! Rosa parahtaa omalle lausumiselleen.
– Osaan espanjaa, mutten ole puhunut sitä pariin vuoteen, niin se on vähän ruosteessa. Ja sukulaiseni siellä eivät osaa englantia, joten pitää kommunikoida paljon käsillä! Olen kuitenkin erittäin innoissani. Minulla on myös perhettä Italiassa, ja odotan todella että pääsen sinne tapaamaan sukuani, koska en ole vielä käynyt siellä.
Hän on onnellinen Espoossa, lähempänä sukuaan. Isä ja äiti ovat Kanadassa, mutta muun suvun lähelle pääseminen vaikutti hänen päätökseensä lähteä Eurooppaan.
Maalivahdiksi halunnut sentteri
Kiekkohulluun Ontarioon syntynyt Rosa halusi pienestä pitäen olla jääkiekkoilija. Niin kuin kaikki muutkin pojat.
– Halusin vain pelata jääkiekkoa, en mitään muuta.
– Toronto Maple Leafs oli iso juttu. Muistan, kun katsoimme muiden perheiden tapaan joka lauantai Hockey Night in Canadaa. Iltaseitsemältä tuli ensimmäinen ja kymmeneltä toinen peli. Äitini antoi minun valvoa normaalia pidempään ja katsoa toisenkin pelin - tai ainakin vähän siitä, Rosa muistelee.
11-12-vuotiaan Marcon suosikkipelaaja ei ollut Mats Sundin tai Doug Gilmour. Se oli Felix ”The Cat” Potvin. Hän naureskelee halunneensa jossain vaiheessa maalivahdiksi. Isoveljen suosikkipelaaja oli Börje Salming.
Joitakin vuosia sitten Rosa kävi jäällä maalivahdin varusteissa. Joukkueella oli vapaapäivä.
– Se on paljon vaikeampaa kuin voisi kuvitella. On vaikeaa edes pysyä asennossa, kun jalat alkavat vapisemaan. Luistelukin on enemmän kuin juoksemista. Maalissa on todella helppoa näyttää huonolta. Luulin, että voin vain mennä maaliin ja olla ok, mutta niin ei todellakaan käynyt.
– Jokaisen pelaajan pitäisi mennä jossain vaiheessa kokeilemaan sitä. Siinä oppii arvostamaan maalivahteja. Mutta niin kuin sanotaan, maalivahdit ovat vähän erilaisia... Mutta niin pitääkin olla, että pystyt seisomaan 100 mailia tunnissa tulevien laukausten edessä! Se saattaa myös sattua, Rosa naureskelee.
Milloin keskushyökkääjä Marco Rosa sitten alkoi uskomaan, että jääkiekkoilusta voisi tulla hänen ammattinsa?
– Luulisin, että 15-16-vuotiaana asiaa alkaa ajattelemaan vakavammin. Nautin pelaamisesta ja rakastin sitä, mutta en koskaan ajatellut liikaa, vaikka minulla olikin tavoitteeni. Halusin aina tehdä parhaani valmentajalle ja joukkueelle. En ollut aina joukkueen paras tai taidokkain pelaaja, mutta tein parhaani. Menin collegeen ja ensimmäisen vuoden jälkeen minut draftattiin. Silloin tiesin, että minulla on hyvä mahdollisuus tehdä ammattilaisura. Mutta en ymmärtänyt miten pitkä tie se tulisi olemaan.
Oikea aika lähteä Eurooppaan
Rosa oli Bluesin ensimmäinen kesällä tehty ulkomaalaishankinta pariin vuoteen. Hän pakkasi laukkunsa ja oli elokuun alussa Espoossa.
Muun muassa Ässiin joitakin vuosia sitten houkuteltu kanadalainen näki nyt aikansa tulleen. Hän halusi muutoksen. AHL:ssä reissaaminen oli nähty. Hän kokee olleensa menestyksekäs farmissa.
– Minua harmittaa vain se, etten voittanut mestaruutta.
Ja vaikka kliseiseltä kuulostaakin, Rosa halusi oikeasti myös nähdä maailmaa. Pelkistä kohteliaisuuksista ei ole kyse. Sen aistii innostuneisuudesta.
– Olin kuullut paljon hyvää täältä ja siitä, miten perheellisetkin viihtyvät. On hieno elämänkokemus matkustaa ja nähdä paikkoja. Samalla lailla kuin suomalaiset pelaajat lähtevät Pohjois-Amerikkaan, siinä oppii niin paljon kulttuurista ja ruuasta. Olin aina kuullut tarinoita, joten halusin nähdä sen itse.
Katsomokulttuuri edellä
Suurimmaksi eroksi Rosa mainitsee pelitahdin. Suomessa on maaottelutaukoja ja muutenkin aavistuksen löysempi otteluohjelma, vaikka pelimäärät pohjolassakin ovat kasvaneet.
– AHL:ssä ajetaan monesti vain edes takaisin kaupungista toiseen. Kun pelataan kolmas peli kolmeen iltaan ei kukaan pysty enää antamaan 100-prosenttista panostaan. Silloin täytyy olla todella fiksu, kun ei pelaa täydessä fyysisessä kunnossa.
Sitten hän muistaa unohtaneensa.
Vielä suurempi ero on yleisössä.
– He ovat intohimoisia ja sisällä pelissä. Ihmiset todella ovat kaupunkinsa joukkueen puolella. Pohjois-Amerikassa on tiettyjä kaupunkeja, pääasiassa Kanadassa, joissa jääkiekko on iso juttu.
Dallasin varauksella on omakohtaista kokemusta esimerkiksi Texas Starsin ja Long Beach Ice Dogsien joukkueista.
– Joskus on buumi päällä kun menee hyvin, mutta ei se ole mitään verrattuna Kanadaan tai tänne. Mutta puhun yleisesti, kaikki kaupungit ovat erilaisia, Rosa muistuttaa.
– Kun tyttöystäväni tuli tänne ensimmäistä kertaa hän oli häkeltynyt, kun kannattajat lauloivat koko pelin ajan. Se saa pelaajat todella välittämään ja haluamaan voittoa. On kiva, että arvostetaan jostain pienemmästäkin, ei pelkästään tehdystä maalista tai voitetusta tappelusta niin kuin Amerikassa. Täällä ymmärretään vaikkapa jäähyjen tappamisen merkitys.
AHL:ssä joukkue kerätään kasaan pari viikkoa ennen runkosarjan alkua. 1.8. Bluesin mukaan liittynyt Rosa korostaa joukkuehengen tiiviyttä, kun ryhmä on pidempään kasassa ja saa tutustua harjoituskauden aikana. Muutoin hän ei näe harjoittelussa tai valmennuksessa suuria eroja.
– Minulla on ollut täällä vain yksi valmentaja (toim. huom. Lauri Marjamäki), mutta hän on loistava. Kaikilla on oma tyylinsä ja hänen toimii. Olemme yhä nuori joukkue, joka yrittää opetella voittamaan. Suurin ero on varmaan siinä, että joku on aina tulkkaamassa minulle. Jos on jotain tärkeää, niin valmentaja sanoo sen minulle englanniksi, mutta pääasiassa joku on kääntämässä. Yleensä tiedän jos hän on vihainen, se on aika universaali kieli!
Tammikuussa 31 täyttävä Rosa on Bluesin kokeneimpia pelaajia. Millaista esimerkkiä hän osoittaa pukukopissa?
– Pitää näyttää esimerkkiä ja tehdä aina kovasti töitä. Jos haluat olla johtaja, pitää korottaa ääntä ajoittain, mutta ne hetket pitää osata valita oikein ja tietää mitä sanoo. Ei voi huutaa ja motivoida muita, jos ei itse tee hommiaan kunnolla, Rosa alleviivaa.
– On tiettyjä asioita, joista heidän pitää olla tietoisia. Erien aluissa ja lopuissa pitää olla tarkkana, tai se voi maksaa kauden lopussa paljon. Kun häviää pelin, joka olisi pitänyt voittaa, pitää kasvaa ja tietää miksi niin tapahtui. Pitää tietää miksi voitettiin tai hävittiin ja olla selvää mitä pitää korjata tai pitää ennallaan.
Monipuolinen sentteri joutui Amerikassa joskus valssaamaankin
Rosan vapaa-aika menee luonnollisesti pääasiassa tyttöystävän kanssa. Espoon luonnosta ja lenkkeilystä nauttiva pariskunta pitää hyvästä ruuasta. Se tulee haastattelun aikana selväksi. Rosa puhuu niin innostuneesti töölöläisravintoloista ja ruuanlaitosta, että häntä voisi kutsua jonkin sortin kulinaristiksi.
Joukkueessa ei ole tiettyjä kavereita, joiden kanssa Rosa sanoisi viettävänsä erityisesti aikaa.
– Jos minulla ei olisi tyttöystävää koittaisin varmasti vielä useammin löytää jonkun mukaan lounaalle. Kun on sinkku, joukkue on tyttöystäväsi... En oikein tiedä kuulostaako tuo oikein hyvältä suomeksi, älä tee minua väärinymmärretyksi, sentteri nauraa.
Bluesissa Rosa on pelannut paljon alivoimaa. Teemu Ramstedt on joukkueen ykköskapellimestari. Siksi Rosan ylivoima-aika on jäänyt hieman vähemmälle. Rosa on tottunut antamaan kaikkensa siinä roolissa, joka hänelle annetaan. Hän sanoo olevansa valmis kaikkeen paitsi tolppien väliin menemiseen – vaikka se joskus unelmana olikin.
Pohjois-Amerikassa tilille kertyi myös pari tappelua. Niitä tilastoiva Drop your gloves -verkkosivusto on laskenut Rosalle ECHL-vuosilta kaksi tanssia.
– Tappelin joitakin kertoja, mutta Pohjois-Amerikassa tappelijat painivat täysin eri liigassa minun kanssani. He ovat vahvoja, isoja ja ennen kaikkea tietävät miten tapella. Rick Rypien, joka nukkui pois, ei ollut niin iso, mutta hänellä oli nyrkkeilytausta. Kyky suojata on tärkeää, jos lähdet isoa kaveria vastaan.
Rosa muistuttaa ammattilaisuransa käynnistyneen, kun viimeksi oli työsulku. Hän miettii hetken sanojaan työsulkuun liittyen.
– Se on surullista. Tosi surullista. Laji on tullut pisteeseen, jossa on supertähtiä monissa eri joukkueissa ja peli on todella nautittavaa katsottavaa. On ikävä seurata (työsulkua) toista kertaa.
Haastattelun toinen osa: Mankkaan Marco kaipaa karibialaisia lihapasteijoita
