Tappioputkissa ei ole mitään uutta ja peliesitykset ailahtelevat joukkueella kuin joukkueella. Ilves kärsi jo viime talvena samanlaisesta jaksosta, mutta Juha Pajuoja sai juniorinsa nostamaan tasoa kreivin aikaan ja tuloksena oli lopulta yllättävä kahdeksas sija. Tällä kertaa tilanne on kuitenkin huomattavasti vakavampi niin joukkueen pelin tämänhetkisen tason kuin ulkopuolisten paineidenkin suhteen.
Kokoonpanoon liittyivät syksyllä johtohahmoiksi mielletyt Ville Koistinen, Martti Järventie ja Vesa Toskala. Mukavasti mennyt edelliskausi mukaan luettuna joukkueessa piti nyt olla henkistä kanttia roimasti enemmän kuin vuosi sitten. Taidollisesti vahvistuneen puolustuspään oli tarkoitus tuoda varmuutta ja vaihtoehtoja myös hyökkäyksiinlähtöihin ja ylivoimaan. Ilves rankattiin playoff-paikasta taistelevaksi keskikastin joukkueeksi.
Kultaisen urheiluviisauden mukaan olet juuri niin hyvä kuin olet huonoimmillasi. Tupsukorvat ovat tällä hetkellä huomattavasti huonompia kuin joukkueen tämänhetkisellä rosterilla saisi olla, varsinkin omassa päässä. Kolmessa viime pelissä vastustaja on juhlinut 15 kertaa, eikä syy ole Toskalan tai Miika Wiikmanin. Pudotuspelipaikasta taisteleminen vaatisi suurta tasonnostoa koko joukkueen pelissä, ja hiekka tiimalasissa tippuu koko ajan. Katseet on pakko kääntää valmennukseen, jossa Pajuojan lisäksi häärii myös – Ilves-sydämiä raastavasti – Raimo Helminen.
80-luvun mopolla ei pärjää moottoritiellä
Pajuoja ja Helminen profiloituivat viime kaudella huikeiksi nuorten pelaajien kehittäjiksi. Varmaksi karsijaksi mollattu Ilves nöyryytti kaukalossa moninkertaisilla pelaajabudjeteilla toimineita kärkijoukkueita ympäri vuoden. Joukkueella ei ollut käyttöä millekään elämää suuremmalle pelitavalle, koska ensinnäkin hurja luistelu ja raastaminen yksinkertaisesti yllättivät vastustajan. Toisekseen porukan runko koostui liigauransa alkutaipaleella olleista parikymppisistä kolleista, jotka aina ylittävät itsensä paljon helpommin pelkällä tsemppihengellä ja pelirohkeudella, joista Ilves-valmentajat pelikirjamuottien sijaan pitkin kautta muistuttelivatkin.
Lokakuussa 2011 tilanne on kuitenkin erilainen. Ilveksen runko on edelleen nuori, mutta rookieita pelaajat eivät enää ole. Ensimmäisten liigapelien alkuhuuma on takanapäin ja joukkue tiedostaa itsekin, että siltä odotetaan viime vuotta enemmän. Tsemppaaminen ei enää riitäkään, vaan peliä täytyisi alkaa miettiä järjen kautta, aikuismaisesti. Ja aikuisten liigassa Pajuojan ja Helmisen kannukset eivät tällä hetkellä näytä kovin painavilta.
Juha Pajuojan valmennusfilosofia on vanhakantainen ja tuntuu kiertävän fläppitaulut, kiekkokontrollit ja viivelähdöt systemaattisesti niin kaukaa kuin mahdollista. Miehen puheista syntyy jonkinlainen romanttinen kuva, jossa lähtökohtaisesti valovuoden verran huonompi joukkue tappelee yhteistyöllä, tahdolla ja suurella sydämellä kovia ja rahakkaita vastustajia vastaan. Hei, Lake Placid meni jo. Viime kausikin meni jo. Ilves on ammattilaisjoukkue, ja ammattilaisjoukkueella tulee olla taitoa myös taktisella puolella.
Tällä hetkellä hyökkäyspeli kaatuu jo avauksiin. Syötön vastaanottaja on liian usein menossa muuhun suuntaan kuin omaa tonttiaan pitkin vastustajan maalille, eikä joukkue pääse koko ketjulla läpi. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää silloin rännikiekko, eivätkä pienikokoiset hyökkääjät pärjää kulmaväännöissä. Puolustajien ongelmana on avauspelin lisäksi myös tarkkuus oman maalin edessä.
Pajuoja sai jo viisi vuotta sitten potkuihin päättyneen Ässät-pestinsä aikana kritiikkiä taktisesta osaamisesta. Onko mitään muutosta ajattelutavoissa tapahtunut? Ei näytä siltä. Liigaa on pelattu reilu kuudesosa ja looginen, illasta toiseen samana pysyvä pelityyli loistaa poissaolollaan. Pajuoja sanoi Pelicans-tappion jälkeen, että muutoksia on yritetty tehdä, mutta aikaa saattaa mennä. Sitä aikaa on mennyt jo niin paljon, että seuran taloustilanteelle elintärkeä yleisö on alkanut äänestää jaloillaan. SM-liiga ei ole kantapään kautta oppimiseen varattu hiekkalaatikko, ja se näkyy Ilveksen sarjasijoituksessa.
Pettymys ja ahdistus näkyy kannattajien ohella myös pelaajien silmissä. Yksilövirheitä tapahtuu jatkuvasti, laukaukset ja syötöt ovat pelaajasta riippuen joko liian hätäisiä tai pelokkaita ja koko kissapedon selkäranka tuntuu napsuvan poikki ensimmäisestä takaiskusta. Valmennuksen tuulettaminen tulisi taktiikkamuutosten lisäksi myös henkisen puolen takia tarpeeseen. Montako kertaa on nähty, että uusi naama pukukopissa ravistelee hereille? Tuoreimpana esimerkkinä nimeltämainitsematon liigajoukkue, jonka kanssa Ilves jakaa saman jäähallin.
Tappioputken nopea katkaisu ja kauden pelastaminen olisi myös organisaatiolle niin tärkeä asia, ettei sitä voi liikaa painottaa. Ilveksen taloustilanteen tervehdyttäminen on jätetty hyvin suurella painoarvolla joukkueen ja sen menestyksen varaan. Tavoitteet Ilveksen mitalisijoista muutaman vuoden päästä uudella keskusareenalla muuttuvat hyvin nopeasti korulauseiksi, jos kausi päättyy runkosarjaan ja tulos jää pakkaselle. Joukkuetta on hiukan vaikea markkinoida sponsoriehdokkaille vuoden 1985 mestaruusviirillä ja vuoden 1985 pelitavalla.
Jarruttavatko tyhjä rahakirstu ja laput johtoportaan silmillä lisää?
Pajuojan sytytyslangassa on vielä aikaa kurssin kääntämiseen. Ryhtiä pitäisi kuitenkin alkaa näkyä otteissa hieman useammin kuin 0-5-tilanteissa tai vierasotteluissa.
Muissa seuroissa valmennusvaihtoehtoja oltaisiin varmasti jo alettu kartoittaa, mutta Ilveksen sikariporras vaikuttaa järkähtämättömältä Pajuojan ja Helmisen suhteen. Piakkoin kuultavien ”valmennuksella on täysi luottamus” –lauseiden takana vaikuttavat budjetin olematon liikkumavara ja koko Suomen rakastaman Raipen asema.
Viimeiset rahat Ilves painoi Järventien ja Toskalan kiinnittämiseen, joita myös pidettiin kyseenalaisina joukkueen sentterikaarti huomioiden. On vaikea uskoa seuralla olevan edes 50 000 euroa ylimääräistä, ja esimerkiksi vapaana agenttina pyörivään Raimo Summaseen sekään tuskin riittäisi loppukaudeksi. ”Rahat on käytetty”, totesi Pajuoja pelaajavahvistuksista kysyttäessä.
Toinen, lähinnä seurajohdon empatiakeskukseen vetoava ongelma on apuvalmentaja Helminen. Mies on oman seuransa mies ehkä suuremmalla sydämellä kuin kukaan suomalainen koskaan ja näytöt kaukalon sisäpuolella hakevat vertaistaan. Tehtävästä vapauttaminen tulisi olemaan omalla tavallaan juudasmaista. Totuus kuitenkin on, että Pajuojan lähtiessä Raipe olisi ainakin vielä täysin epäpätevä liigatason päävalmentajaksi. Pitää myös muistaa, että legenda kantaa hyökkäys- ja ylivoimavastaavana omaa vastuutaan joukkueen konttaamisesta. Jos Helminen haluaisi pitää kunniansa, lähtisi hän päävalmentajan mukana.
Toimitusjohtaja Ville Raunio, hallituksen puheenjohtaja Hannu Meskanen ja urheilujohtaja Seppo Hiitelä pitävät tällä hetkellä käsiään ristissä pelin paranemisen puolesta – se heille toki suotakoon. Kyntämisen mahdollisesti ja todennäköisesti jatkuessa aletaan tähän asti hyvin pärjänneen johdon verta kuitenkin punnita tosissaan. Jos päävalmentaja Pajuoja ei osoita merkkejä 2010-luvun valmennusajattelun käytöstä ja Ilves makaa pahnan pohjimmaisena vielä parin viikonkin päästä, alkaa luotsin vaihto olla koko seuran tulevaisuuden kannalta äärimmäisen oleellista.
Ajatusten konkretisoiminen teoiksi vaatisi kuitenkin sydämetöntä toimintaa erään maan rakastetuimman jääkiekkopersoonan työnkuvan suhteen ja uuden valmentajan palkan taikomista tyhjästä. Kylmälle bisnesmiesfilosofialle on siis tilausta Ilveksessä.
