Tilastot kertovat porilaisten tehneen 10 pudotuspeliottelussaan kaikkiaan seitsemän ylivoimamaalia. Tapparaa vastaan syntyi siedettävästi viisi, mutta Kärppiä vastaan vain kaksi.
Jos kurkistetaan tilastojen taakse, ja katsotaan sitä, miltä porilaisten ylivoima katsomoon näyttää, kuva ei ole kovinkaan kaunis. Yv-pelaaminen on Ässien heikoin kohta. Ajoittain homma ei ota kulkeakseen lainkaan. Välillä porilaiset ovat ratkaisujen sijasta jopa menettäneet otteensa päästessään jauhamaan miesylivoimaa.
Aki Uusikartanon ykköskenttä ei päässyt välieräsarjassa Kärppiä vastaan mellastamaan yhtä tehokkaasti kuin puolivälierissä Tapparaa vastaan. Nimenomaan ylivoimapelissä ketjun panos jäi varsin vaatimattomaksi.
Kivenmäki oli sivussa kahdesta ottelusta pelikieltonsa takia, ja noissa kamppailuissa hänen paikallaan pelasi nuori Leo Komarov. Virolaissyntyinen Komarov toi ketjun peliin röyhkeyttä ja fyysisyyttä, ja ketjun ylivoimapeli pyöri huomattavasti paremmin kuin Kärpät-sarjassa Kivenmäen palattua kaukaloon. Kivenmäen puuttuessa Uusikartano joutui ottamaan kiekollisemman roolin ja Komarov teki paljon likaista työtä kulmaväännöissä ja maalin edustalla.
Kivenmäen taitojen ja statuksen takia Ässien kultakypärän paikkaa ykkösylivoimasta on mahdotonta riistää. Kärpät kuitenkin pystyi saamaan Kivenmäen johtaman ylivoimakentällisen tehot kuriin. Kentällisen ainoaksi variaatioksi kiekon alueelle viemiseksi näytti muodostuvan Kivenmäen kuljetus yli siniviivan.
Ykkösylivoiman ongelman ydin ei silti ole hyökkääjissä vaan puolustajissa. Pasi Peltonen ja Matt Nickerson muodostavat melko käyttökelvottoman parivaljakon. Pelin avaamista he eivät pysty auttamaan kuin jättämällä kiekon Kivenmäelle. Jotain muuta yrittäessään, kiekko painuu liian usein pitkänä päätyyn tai vastustajan lapoihin.
Alueelle päästessään Ässien ykkösylivoiman yksinäiseksi viivamieheksi jää useinmiten Peltonen. Kapteeni on kyllä sikäli varma valinta, että ei hän kiekkoa kovin usein siinä paikassa hukkaa. Hän ei ole siis riski, mutta ei myöskään mahdollisuus.
Peltosella on periaattessa kelpo laukaus. Ongelma on vain siinä, että hän ei ehdi - tai varman päälle pelatessaan uskalla - sitä käyttää. Silloin harvoin kuin Peltosen piiska sattuu sivaltamaan, näkökenttä maailille on yleensä esteetön. Niin myös maalivahdin näkökenttä kiekkoon.
Oivallisiin ratkaisuihin konkaripuolustajan eväät eivät riitä. Samasta ongelmasta kärsii myös nuori jenkkipoika Nickerson. Hänen kiekollista peliään leimaa vielä liian usein hätäisyys.
Ylivoimissa hänen roolinaan on yleensä maskimiehen hommat. Onhan hän iso, ja on tulikivenkatkuisesta luonteestaan huolimatta pysynyt mailaviidakossa myös varsin kylmäpäisenä. Mutta maskimiehenä hän jää peittämisen sijasta usein liikaa tilanteista sivuun. Ohjauksia tai irtokiekon voittamisia Nickersonilta ei ole nähty käytännössä lainkaan. Siihen on toki iso syy sekin, että kiekkoa on pystytty toimittamaan maalille liian harvoin.
Huomattavasti paremmat myllyt välierissä sai aikaan kakkosylivoimakentällinen, jossa taitava ja röyhkeä Rob Hisey pyöritti peliä kokeneiden Mikko Rauteen ja Matti Kaipaisen kanssa. Viivalta Justin Forrest ja Marko Toivonen tarjosivat hyvää tulitukea. Toisin kuin ykkösylivoiman takana pelaava Peltonen, Forrest uskaltaa lähettää laukauksia vähän huonommastakin paikasta.
Lisäksi Forrestilta löytyy riittävästi pelisilmää ja avuja auttaa myös pelin avaamisessa. Vaikkakin myös tämä yv-kenttä käyttää varsin orjallisesti yhtä tapaa toimittaa kiekko aluelle: Hisey kuskaa.
Sinänsä kuskaaminen on Ässien materiaalilla perusteltu ratkaisu. Laituriosastolta kun ei löydy riittävästi tarpeeksi vahvoja ja vikkeliä pelaajia, jotka kävisivät voittamassa päätyyn heitetyt kiekot omille. Eikä ole tarpeeksi niitä pelisilmäisiä pelaajia, jotka pystyisivät nopeilla syötöillä rikkomaan vastustajan sumpun.
Ässä ässäluotsi Mika Toivolan hihassa on joukkueen nelosketju. Patrik Forsbacka, Matti Kuparinen ja Juha Kiilholma eivät enää pääse iskemään puun takaa, mutta he tarjoavat kolmannen vaihtoehdon ylivoimakentälliseen. Trio on kevään mittaan laajentanut repertuaariaan kovasta taklauspelistä otteluiden ratkaisemiseen.
Kuparinen vei esimerkiksi ratkaisevassa välieräottelussa aloituksia itselleen hurjalla prosentilla, ja Forsbacka jyrää takuuvarmasti kaiken vastustajan paita päällä vastaan tulevan alleen. Kaikki kolme ovat osoittaneet myös pystyvänsä maalien tekemiseen, ja heidän peluuttamisensa ylivoimalla on helposti perusteltavissa. Se on taas asia erikseen, miten harmonia muuttuu, jos rymistelijöiden on muuttuttava luoviksi. Ja miten Kuparisten pelaamisen taso säilyy, jos peliaika kasvaa. Vastaukset eivät välttämättä ole kokonaisuuden kannalta positiivisia.
Haaste on porilaisille todellinen, sillä HPK osoitti etenkin HIFK-välierissä pelaavansa loistavaa alivoimaa. Jari Levonen passitti ritaripaitoja viidennessä välierässä jäähylle tarkasti, mutta Kerho kesti tiukan paineen alla pelatut alivoimat ja eteni jatkoon.
Mikäli porilaiset saavat vielä hiottua ylivoimansakin parempaan kuntoon, Ässien kultaunelmalla on heti selvästi vahvemmat siivet.
