Katastrofiksi muodostunut B-luokan saippuaoopperan piirteitä saanut viime kausi on vihdoin ja viimein takanapäin. Johtoportaan lausunnoissa kauden käännekohdaksi leimattu tammikuinen Columbus-tapaus on pyritty kaikin keinoin unohtamaan. Koko farssin suurin klovni, Theoren Fleury, on ainakin joulukuun alkuun asti pelikiellossa rikottuaan jälleen kerran päihdehoito-ohjelmaansa. Pöytää on pyyhitty tehokkaalla rikkaimurilla pelaajamateriaalin ikääntyvän roskasakin saadessa väistyä nuoremman sukupolven tieltä. Paperilla kauden 2003-2004 Chicago Blackhawks onkin selkeästi energisempi ja nuorempi. Kääntöpuolella paistaa kuitenkin samat vanhat ongelmat joukkueen ollessa entistä haavoittuvaisempi ja osittain puutteellisempi.
Sekasorto kabineteissa
Menneen kauden kaltaiset kabareenäytökset raastivat ja repivät koko organisaation riekaleiksi pelaajistosta sikariportaaseen asti. Johtoportaan keskinäiset selkäänpuukotuskilpailut sekä epämääräiset salaliittoteoriat kulkivat organisaation mukana koko kauden pinttyneen lian lailla. Kulissien takaista sekasortoa tehostivat varsin tehokkaasti Bob Probertin epämääräisesti julkisuuteen tiedotettu ja julkisuuden ulkopuolella varmasti vielä epämääräisemmin hoidettu lopettamispäätös, Michael Nylanderin kauppaamiseen johtaneet valmentaja Brian Sutterin itsepäiset näkökannat, Eric Dazen loukkaantumiset, Boris Mironovin kiukuttelu peliajasta, palkaton lakko ja miehen myöhempi kauppaaminen sekä joukkueen kapteenin Alexei Zhamnovin rattijuopumus. Ohjelmanumeron huippuna Theoren Fleuryn ympärillä pyörinyt saippuaooppera takasi joukkueelle varmaa mielenkiintoa vaikka pelillinen puoli takkuilikin paikoitellen erittäin pahasti.
Organisaation ympärillä pyörinyt hulabaloo ei kuitenkaan jäänyt vain chicagolaisten viihdykkeeksi, sillä Fleuryn luoma mediakohu takasi lukuisten ohjelmanumeroiden vyöryn myös vieraspelipaikkakunnille. Kauden alussa langetettu päihdeongelman hoito-ohjelma, kuuluisa Columbus-välikohtaus paikallisessa strip-klubissa, sanaharkka harjoituksissa apuvalmentaja Denis Savardin kanssa, ensimmäinen pressikatsomokomennus sitten tulokaskauden, nöyryyttävä waivers-listaus sekä kauden loputtua langetettu kuuden kuukauden pelikielto muodostivat jo yksistään kelpo ainekset Fleuryn tähdittämälle menestysnumerolle. Valitettava sekasortoisuus sekä irvikuvallinen kabaree näkyi valitettavan hyvin sekä kentän ulkopuolella että itse kentällä - niin Fleuryn kuin koko joukkueen esittämänä.
Sekasorto jäällä
Kulissien takaisen sekasortoisen tilanteen ja tammikuisen Columbus-tapauksen vaikutuksista huolimatta heikko menestys ei johtunut ainoastaan kentän ulkopuolisista asioista. Perimmäiset syyt oli nähtävissä - jos ei jo kauden alussa - viimeistään kauden ensimmäisen neljänneksen jälkeen. Hyökkäyskaluston ja ylivoimapelin tehottomuus, selkeän ykköspuolustajan ja takalinjojen johtohahmon puute, luotettavan ja varman kakkosmaalivahdin epätoivoinen etsintä omista tarpeista, kotikenttäedun taian katoaminen, avainpelaajien ja ratkaisijoiden näkymättömyys, vastuunkantajien ja fyysisen pelin lähes täydellinen puute sekä valmentaja Brian Sutterin kiistelty veteraaneja suosinut peluutustaktiikka osoittivat kaikki todellisten ongelmien majailevan sensaatiolehdistön ulkopuolella.
Puolella teholla lähes koko kauden porskuttaneet avainpelaajat Alexei Zhamnovin, Steve Sullivanin ja siirtorajalla kaupatun Phil Housleyn johdolla kuvasit koko joukkueen aneemisuutta ja sekasortoa esimerkillisesti. Ailahtelevat otteet ja kylmähermoisten ratkaisijoiden puute saattoivat maksaa useamman elintärkeän pisteen ja ilman upean syyskauden, mutta kuitenkin varsin vaisun kevätkauden pelannutta maalivahti Jocelyn Thibault'a Blackhawks-lauma tuskin olisi komeillut lopputuloksissa edes läntisen
konferenssin yhdeksäntenä.
Playoffs-taistossa vuodenvaihteeseen asti sinnitellyt Blackhawks-lauma osoitti, että sitkeinkin kupla puhkeaa tarpeeksi toivottomassa tilanteessa. Alkukauden äärirajoilla kiekkoillut joukkue sai hetkellistä piristystä sairastupalaisen Eric Dazen ja pelikieltolaisen Theoren Fleuryn paluusta kaukaloihin, mutta jo laskusuhdanteeseen ajautunut kuriton kakaralauma ei kyennyt muuttamaan kurssiaan. Piskuisen kanadanranskalaisen maalivahdin yksin kantaman joukkueen kupla puhkesikin sitkeän taistelun jälkeen tammikuussa koko joukkueen palatessa maan pinnalle kovalla ryminällä.
Kauttaaltaan kausi kuvastui nuorukaisten ja veteraanien välisen asetelman kaksijakoisuuteen: vähäisten onnistumisten vastapainoksi tarjolla oli yllin kyllin
ailahtelevia, epätasaisia ja ennen kaikkea riittämättömiä suorituksia. Lopputulokseksi jäänyt 17 pisteen pudotus toissa kauden 96 pisteeseen olikin tuntuva, mutta peliesitysten perusteella varsin oikeutettu. Ja vaikkakin kerätyt 79 pistettä oli paras saldo pudotuspelien
ulkopuolelle jääneistä joukkueista, jäivät playoffs-haaveet peräti 13 pisteen päähän. Surullisinta olikin, että nämä vähäiset pisteet koostuivat lähes yksinomaan alkukauden
huippuvireessä olleen Thibault'n ja loppukauden merkityksettömien maalikarkeloiden
tuloksista.
Menestyksekäs jatko-osa
Koko kauden kestänyt saippuaooppera sai varsin odotetun jatko-osan kesähelteiden viihdykkeeksi. Vuoden 2001 ykkösvarauksen Tuomo Ruudun sopimusneuvotteluista muodostui kaikessa koomisuudessaan kenties kesän seuratuin sensaatiotapahtuma. Toisiaan lehdistön kautta nokitelleet osapuolet saivat suuren yleisön jakautumaan kahteen leiriin kansan jakaessa sympatiapisteitä samalla kun yleistunnelmasta muovaantui hiljalleen kylmän sodan kaltainen karmaiseva asemasota.
Mannerten välinen ydinsota saatiin kuin saatiinkin vältettyä viime hetkellä elokuun lopulla ja perinteisestä tulokassopimuksesta poikkeavan paperin allekirjoittanut kesän kuumin nimi puki vihdoin ylleen Blackhawks-nutun. Pitkin kesää koko soppaa maustanut lehdistön yliampuva hehkutus Ruudun kyvyistä jätti kaikkien odottamalle sopimukselle kirpeän jälkimaun, mutta ylimalkaisista lausunnoista huolimatta kauan kaivatun nuorennusleikkauksen kenties tärkein osa oli vihdoin joukkueen mukana.
Vaikka Ruutu on luonnollisesti joukkueen uudelleenrakentamisen selkein ja uskottavin kulmakivi ja vaikka pirteästi sujuneet harjoitusottelut antoivat viitteitä huikeasta tulevaisuudesta, muodostivat kesän muut siirrot lähes yhtä selkeän osoituksen johtoportaan halusta tuoda uusi Blackhawks-sukupolvi kiekkokaukaloihin. Sekä Blackhawks-kokoonpanossa että farmissa Norfolk Admiralsissa alisuorittaneet ja kehityksessään paikallaan junnanneet ylijäämäpelaajat saivat pakata joukolla kamppeensa ja etsiä uutta työnantajaa. Samalla tukku uusia tulokassopimuksen tehneitä nuoria lupauksia tuotiin täyttämään pelaajamateriaaliin aiheutuneet aukot.
Kesällä organisaatiosta lähteneet Louie DeBrusk, Sami Helenius, Kent Huskins, Mike Eastwood, Chris Simon, Casey Hankinson, Mike Peluso, Matt Henderson ja Todd Gill täydensivät jo draft-viikonloppuna kaupattujen Andrei Nikolishinia ja Dmitri Tolkunovia koplaa. Jo keväällä kaupatut Phil Housley, Lyle Odelein, Steve Thomas ja Sergei Berezin olivat kaukaisin muisto aneemisten veteraanien ajasta. Koko saippuaoopperan suurin tähti, Theoren Fleury, vakuuttaa myös poissaolollaan ongelmalapsen ollessa pelikiellossa ja kuntoutushoidossa vähintään joulukuun alkuun asti.
Veteraanien joukkopoistoa ryyditti nuoren kaartin vakuuttava esiinmarssi. Menneiden vuosien ykkösvaraushyökkääjien Pavel Vorobievin ja Tuomo Ruudun sopimukset olivat luonnollisesti näkyvimmät harppaukset nuorennusleikkauksessa, mutta sopimukset kesällä saaneisiin liittyivät myös puolustajat Michal Barinka, Sergei Gusev ja Lasse Kukkonen sekä hyökkkääjät Matt Ellison ja Alexander Kojevnikov. Lehdistössä ja kiivaimpien kannattajien taholta ainoastaan Tuomo Ruudun varaan laskettu tulevaisuus oli siis turvattu pitkälläkin tähtäimellä.
Omien nuorten esiinmarssin lisäksi varsinaisiksi vahvistuksiksi ja uusiksi hankinnoiksi tarttui vapaiden agenttien markkinoilta ainoastaan alle kolmekymppisiä pelimanneja. Calgary Flamesissa aikaisemmin viilettänyt piskuinen, mutta vikkelä, energinen ja aggressiivinen keskushyökkääjä Scott Nichol tuotiin vahvistamaan nelosketjua, alivoimaa ja aloituksia. Suomalaisen periksiantamattomuuden kokovartalopotretti Ville Nieminen hankittiin Nicholin ohella tuomaan hyökkäysketjuihin räväkkyyttä ja energisyyttä. Ikuiseksi lupaukseksi jääneen maailmanmatkaajapuolustaja Deron Quintin avulla saatiin varsin kokemattomaan puolustukseen lisää syvyyttä.
Saippuaoopperasta jännityssarjaksi
Blackhawks-fanaatikon silmin tuleva kausi on kiistatta pitkiin aikoihin jännittävin. Joukkueen pelaavassa kokoonpanossa on ensimmäistä kertaa varteenotettava ehdokas vuoden tulokkaan palkintoon, Calder Trophyyn, sitten Eric Dazen tulokasvuosien. Koko joukkueen ikärakenne on nuorentunut suurin harppauksin - harjoitusleirin keskimääräinen ikä oli kuusi vuotta nuorempi viime kauteen verrattuna ja koko leirillä oli miesmuistiin eniten nuoria pelaajia - ja kauan odotettu nuorennusleikkaus on näin ollen käynnistynyt vihdoin ja viimein.
Nuorten pelaajien kehitys nouseekin tulevan kauden mielenkiintoisimmaksi aspektiksi. Oksettavuuksiin asti suitsutettu Tuomo Ruutu on luonnollisesti seuratuin pelaaja, mutta suomalaisnuorukaisen vanavedessä kulkeva venäläiskaksikko Igor Radulov ja Pavel Vorobiev saattaa yllättää positiivisilla otteillaan ja viedä palstatilaa veljeskatraan kuopukselta. Pirteillä harjoitusmittelöiden otteilla itsensä puolustuksen pelaavaan kokoonpanoon raivannut Lasse Kukkonen saanee ainakin suomalaisessa mediassa näkyvyyttä, sillä rauhalliset ja eleettömät liikkeet pitävät suurimmat pohjoisamerikkalaiset otsikot Kärppä-kasvatista kaukana.
Kokeneemmasta nuorisokaartista suurennuslasin alla luistelevista laituri Mark Bellin viimekautiset pirteät ja energiset otteet soisivat saada jatkoa myös tulevalla kaudella. Vuoden 1998 ykkösvarauksesta odotetaan edelleenkin hyökkäävämpää voimahyökkääjää, josta kehittyisi ilkeämpi versio kroonisista selkäkivuista kärsivästä maailman isoimmasta pehmolelusta, Eric Dazesta. Kaksijakoisen, mutta kauttaaltaan kaikinpuolin kelvollisen tulokaskauden kiekkoillut keskushyökkääjä Tyler Arnason on esittänyt harjoitusotteluissa kypsempää peliä, joten ruma sana toisen kauden kirouksesta saattaa parhaimmassa tapauksessa kiertää tämän toisen polven NHL-kiekkoilijan kaukaa. Tulevaisuuden puolustuksen kiekkolliseksi johtohahmoksi jo lähes ikuisuuden kaavailtu 22-vuotias Steve McCarthy on nuoresta iästään huolimatta uransa tienristeyksessä, sillä ailahtelevasti sujuneet harjoitusottelut antoivat lisäpontta johtoportaan lyhyen kärsivällisyyden lopulliselle päättymiselle.
Kasvukipuja ja puutostauteja
Vaikka pitkän tähtäimen tärkein tavoite eli nuorennusleikkaus pääsi vihdoin käyntiin ja uuden sukupolven tärkeimmät osat saatiin joukkueen käyttöön, vaivaa koko pakkaa edelleen samat ongelmat kuin viime kaudella. Näkyvimmin ainoastaan fyysisyyteen ja energisyyteen on tullut parannusta vanhojen raihnaisten jalkojen vaihduttua nuoruuden intoon. Ylivoimapelin tehottomuus ja roolitusten sekavuus, selkeän profiilipuolustajan ja takalinjojen johtohahmon puute, kadonneen ja luotettavan kakkosmaalivahdin etsintä omista lupauksista, avainpelaajien ja ratkaisijoiden riittämättömyys, todellisten vastuunkantajien olemattomuus sekä valmentaja Brian Sutterin jääräpäinen peluutustaktiikka yhdistettynä johtoportaan sisäisiin ristiriitoihin saattavat näkyä tulevallakin kaudella liian kohtalokkaasti.
Nuorennusleikkauksen varjopuolena tulevat kasvukivut voivatkin olla erittäin raastavia. Selkeät puutteet ja vinoutumat pelaajamateriaalin sekä johtoportaan keskuudessa saattavat vahingoittaa nuorison itseluottamusta karmaisevalla tavalla. Kyvykkäiden opettajaveteraanien puute voi osoittautua kohtalokkaasti, mikäli nuoret lupaukset tyrkätään suin päin leijonan kitaan. Liian vastuulliset roolit kasvattavat väistämättä paineita ja samalla sekä sikariportaan että kannattajien odotuksia, jolloin epäonnistumisten pelko saattaa ajaa nuoret kulmaan vapisemaan. Esimerkkiä ja oppeja ammentavat sekä vastuuta harteillaan kantavat veteraanit ovatkin uudelleenrakentamisen kannalta yhtä tärkeässä osassa kuin itse rakennuksen elementteinä esiintyvät nuoret.
Nuoren kaartin innokkuuden vanavedessä juuri kokeneemman veteraaniryhmän toivotaankin nostavat pelinsä tasoa. Joukkueen energisemmän ilmapiirin ohella peliesitysten parantamisen lisäporkkanana saattaa hyvinkin toimia tulevaan kauteen päättyvät sopimukset. Tulokkaiden ulkopuolelta ainoastaan Tyler Arnasonin sopimus kattaa myös kauden 2004-2005, joten veteraanien näyttöhalut jatkosopimuksia ajatellen voivat asettaa kokeneempien pelaajien vaihteisiin arvokkaan lisäpykälän.
Veteraanien ja nuorien tulokkaiden yhteistyön oleellisuuden yläpuolella kummittelee sikariportaan mahtava vaikutusvalta. Päävalmentaja Brian Sutterin itsepäinen ja veteraanien avulla pakonomaisesti voittoon tähtäävä taktiikka, mutta myös johtoportaan eriävät näkemykset tulevan kauden tavoitteista saattavat haavoittaa nuorien esiinmarssia. Pitkän ja lyhyen tähtäimen tavoitteita kun on Blackhawks-omistaja Bill Wirtzin valtakunnassa varsin hankala sovittaa yhteen.
Nuorennusleikkauksen kohtaloksi voikin koitua johtoportaan erimielisyydet kompromisseista. Tulevaisuuden kannalta nuorison vapaa kehittyminen olisi luonnollisesti hedelmällisintä, sillä omien lupaavien pelaajien ajo hiljalleen vastuullisimmille tonteille palvelisi pitkän tähtäinen tavoitetta parhaiten. Dollarin kiilto silmissään lipputuloja jahtaava Bill Wirtz pikkuapurinsa Vice President Bob Pulfordin kanssa voivat kuitenkin lyödä koko kehitykselle paksuja kapuloita rattaisiin painaessaan paniikkinappulan jo kauden alkupuoliskolla pohjaan. Pudotuspelien karatessa liian kauaksi aikasessa vaiheessa nuoren joukkueen kasvukipujen myötä voi tämä sikariportaan voimakaksikko pahimassa tapauksessa varustaa joukkueen jälleen kerran veteraanien temppukerhoksi.
Kentän tasolla varsin näkyväksi ongelmaksi saattaa muiden selkeiden puutteiden ohella muodostua todellisen heavy weight -luokan nyrkkisankarin puute. Ryan Vandenbussche, Shawn Thornton, Jason Strudwick ja harjoitusleireillä säväyttäneet Jonathan Aitken sekä Travis Moen kykenevät kaikki vain välttävään suojelutyöhön. Vaikka kaikkien sydän onkin suuri ja halukkuutta sekä intoa riittää isommankin kylän tarpeisiin, pyyhkivät liigan pugilistien ykkösnimet Blackhawks-tappelijoilla auttamatta jään pintaa.
Varsinaiseksi ongelmaksi heavy weight -luokan nyrkkisankarin puute muodostuukin ennen kaikkea lisääntyneiden agitaattoreiden vallankumouksen myötä. Uudet nimet kuten Tuomo Ruutu, Scott Nichol ja Ville Nieminen kykenevät kaikki saamaan vastustajan raivon partaalle, mutta halpojen sikailujen kohteeksi joutuessaan ei kenestäkään ole todelliseksi pelotteeksi. Törkeyksien karsimiseksi ja nuoren pelaajakaartin suojelemiseksi kovan luokan pelote olisikin lähes elinehto. Kentällä pelaamaankin pystyvien Niemisen, Nicholin, Ruudun tai Mark Bellin avuja kun on yksinkertaisesti täysin turha uhrata tappeluhommiin ja jäähypenkillä istumiseen.
Kadonneen kakkosmaalivahdin metsästys
Kokonaisuudessaan Blackhawks-maalivahtiosasto noudatti toissa kaudelta tuttua kaavaa. Ykkösmaalivahti Jocelyn Thibault piti alkukauden huikeilla otteillaan muuta joukkuetta pudotuspelitaistossa aina vuodenvaihteeseen asti, mutta piskuisen kanadanranskalaisen fysiikka antoi viimein periksi All-Stars-ottelun jälkeen. Liian tutuksi tullut loppuunpalaminen oli jälleen kerran valitettava tosiasia.
Syyspuoliskolla joukkueen selkeästi parhaana pelaajana kunnostautunut Thibault palkittiin vakuuttavista otteistaan All-Stars-valinnalla. Ensimmäinen Blackhawks-maalivahti tähdistöottelussa sitten Ed Belfourin päivien nostatti vuodenvaihteen jälkeisiä apeita tunnelmia vain vähän, sillä arvostettu valinta liigan muiden huippujen joukkoon oli laiha lohtu syöksykierteeseen ajautuneelle joukkueelle. All-Stars-titteli osoitti silti Thibault’n kykenevän ailahtelevankin puolustuksen edessä mallikkaisiin suorituksiin.
Sitkeän työorhen lailla kauden ensimmäisen puoliskon raatanut Thibault kiitti valmentaja Brian Sutterin luottamuksesta, mutta liian tiheä työtahti osoitti katkerasti pienikokoisen quebeciläisen rajat sekä koko maalivahtitilanteen vinoutuman: luotettavan ja varman tuuraajan puute vaivasi edelleenkin. Kakkosvahdin roolia kokeilivat kokenut Steve Passmore sekä nuoret Michael Leighton ja Craig Anderson yhdenkään kuitenkaan lunastaessa valmennusjohdon täyttä luottamusta.
Alkavalla kaudella tutun kaavan ei soisi enää kolmatta kertaa toistuvan yhtä kohtalokkaasti kuin ennen. Suurena vaarana voi olla raivopäisesti voittoja himoavan Brian Sutterin taktiikka peluuttaa luottavahtiaan äärirajoille, jotta pudotuspelipaikka ei ehtisi lipua jo aivan kauden alussa liian kauaksi aavoille vesille. Kahtena peräkkäisenä kautena saman syndrooman poteminen maalivahtipeluutuksen parissa luulisi näpäyttäneen kivikasvoista Sutteriakin, mutta tunnetusti old-school-kiekossa ei anneta periksi vaan punnerretaan viimeiseen asti.
Luottamuksen arvoisen kakkosmaalivahdin metsästys aloitettiin jo harjoitusleirillä, sillä viime kaudella vähäiset tilaisuutensa tuhlannut Steve Passmore kiekkoilee tulevan kauden varmuudella farmissa Norfolk Admiralsissa. Nuoret lupaukset Michael Leighton ja Craig Anderson keskittyivätkin leirillä sekä harjoitusotteluissa haastamaan toinen toisensa, jotta visaisen maalivahtipulman ratkaisu olisi valoittunut edes hieman. Tiukan kamppailun lopputuloksena Blackhawks-kokoonpanoon Thibault’n rinnalle jäi kaksikosta potentiaalisemmaksi tulevaisuuden maalivahdiksi mielletty Michael Leighton.
Harjoitusleirin - ja otteluidenkaan rakentava kamppailu kakkosvahdin paikasta ei luonut johtoportaan mieliin täysin selkeää maalivahtitilannetta. Nuorina ja kehittyvinä maalivahteina sekä Leightonia että Andersonia mitä todennäköisimmin kierrätetään Blackhawks- ja Admirals-kokoonpanojen välillä pelituntuma ylläpitämiseksi. Rotaatiosysteemissä ei kuitenkaan välttämättä ole kyse luoton puutteesta, sillä koko kauden jatkuva kamppailu pelipaikasta ylhäällä tuottaa varmasti pitkällä tähtäimellä hedelmällisimmän lopputuloksen.
Kierrättävän kakkosvahtipeluutuksen ongelmaksi voi muodostua tuntuman katoaminen NHL-ympyröistä. Lyhyet visiitit Blackhawks-kokoonpanossa ja vähäiset yhtäjaksoiset ottelurupeamat NHL-kaukaloissa saattavat vaikeuttaa nuoren maalivahtikaksikon sopeutumista isoihin ympyröihin. Jatkuva vaihtelu AHL- ja NHL-tason otteluissa harjaannuttaa toki pelikäsitystä ja pitää kaksikon hereillä, mutta rauhallinen sisäänajo NHL-piireihin sisältää sekin omat etunsa.
Leightonin ja Andersonin otteet NHL-otteluissa sanelevat paljolti maalivahtipeluutuksen manifestit. Kakkosmaalivahtien viime kauden tapaisiin ailahteleviin otteisiin ei ole varaa, sillä pienikokoisen ja kuluttavalla pelityylillä pelaavan Jocelyn Thibault’n täydelliseen loppuunpalamiseen ei ole nuorella ja kehittyvällä joukkueella enää kolmatta kautta putkeen varaa. Mikäli Brian Sutter löysää solmiotaan ja antaa nuorelle maalivahtikaksikolle mahdollisuuden näyttää kykynsä sekä ennen kaikkea antaa kumpaisellekin riittävästi peliaikaa, saattaa alkava kausi onnistua ainakin Blackhawks-maalivahtien osalta kiitettävästi.
ECHL-tason takalinjat
Viime kauden siirtorajalla takalinjojensa viimeisetkin johtohahmonsa kaupannut Blackhawks-puolustus ammottaa täysin avoinna. Lukuisia puutteita sisältävä puolustus tuskin kaipaa ailahtelevan kauden pelannutta Phi Housleya tai täysin aneemisen rupeaman kiekkoillutta Lyle Odeleinia, mutta viime kauden tapaan takalinjoilta uupuu edelleen selkeä profiili- ja johtohahmo. Kauden päätyttyä suuria lupauksia lausunnoissaan julistanut Blackhawks-GM Mike Smith vannoi hankkivansa takalinjoille vahvistuksia. Vapaiden agenttien joukosta kyseistä apuvoimaa ei ilmaantunut, kauppojen kautta vielä vähemmän.
Nuorentunut, mutta samalla entistä haavoittuvaisemmaksi tullut puolustus lähtee pääpiirteittäin siis tuttujen naamojen kanssa alkavaan kauteen. Vapaana agenttina puolustukseen syvyyttä tuomaan hankittu ikuiseksi lupaukseksi jäänyt kiekollisen pelin taitava entinen alkoholiongelmainen Deron Quint sopii taustaltaan ja persoonaltaan Blackhawks-pakistoon täydellisesti. Kärppien viime kauden kapteeni Lasse Kukkonen raivasi itsensä hyvin sujuneiden harjoitusotteluiden ansiosta vähintään pelaavan kuusikon kolmospariin, joten United Centerin jäällä nähdään kauden avauksessa suomalaisväriä myös puolustuksessa.
Kukkosen kanssa pitkään pelipaikasta taistellut nuori 19-vuotias venäläinen Anton Babchuk lähetettiin viimeisten pelaajien joukossa farmiin Norfolk Admiralsiin. Hirmuisella lyöntilaukauksella tuhoa tehnyt nuorukainen vakuutti organisaation johtoportaan kyvyistään, mutta suuresta potentiaalista huolimatta venäläisen paikoittaiset hermoilut ja hätäilyt katsottiin parantuvan Admirals-käskijä Trent Yawneyn opeissa. Babchukin kehitykselle onkin varmasti parempi kellottaa Norfolkissa muhkeita minuutteja vastuullisessa roolissa kuin kitua seitsemäntenä puolustajana Blackhawks-kokoonpanossa.
Vanhojen partojen osalta alkava kausi muodostaa selkeän aallonharjan. Nuoria lupauksia pursuavan Norfolkin kehitystyö ajaa ennen pitkää nykyisen Blackhawks-puolustuksen tasolle ja ohi, joten vain harvalla nykytakalinjojen uurastajalla on käyttöä tulevaisuudessa. Valoisampaa tulevaisuutta odottaessa nykytilanteen karu totuus hiipii kuitenkin kuin vääjäämättä esiin. Puolustuksen tukirakenteiden kasaantuessa Jon Klemmin, Steve Poapstin ja Alexander Karpovtsevin harteille ei ECHL-tason pakistoa paremmasta rykelmästä voida puhua. Ykkösparin minuutteja viime kaudella kellottaneet Poapst ja Klemm kuvaavat takalinjojen vinoutumaa kenties parhaiten.
Tulevalla kaudella puolustuksessa avainasemassa onkin vastuun laventaminen. Vaikka Jon Klemmin on palattava toissa kautiselle tasolleen viime kauden heikoista esityksistä ja otettava nuoren joukkueen sisällä johtajuuden viittaa harteilleen, eivät kakkoskolmospariin muissa joukkueissa kuuluvat Poapst ja Klemm pysty kantamaan koko pakiston taakkaa. Varmaa kuitenkin on, että kroonisista polvivammoista kärsivä blokkiautomaatti Alexander Karpovtsev aiheuttaa karmivia painajaisia epävarmoilla otteillaan sekä sementtisillä jaloillaan tulevallakin kaudella. Nathan Dempseyn uskaliaat nousut hyökkäyksen avuksi ja luokaton puolustuspeli takaavat ärräpäiden lennokkaan soinnun kannattajien keskuudessa jatkossakin, mutta silti sekä Karpovtsevin että Dempeyn on helpotettava puolustuksen peliminuuttien kieroa kasautumista.
Puolustuksen paradoksaalisen tilanteen täydentää 22-vuotiaan Steve McCarthyn sekava tilanne. Pitkään odotettu kehitys johtavaksi hyökkääväksi puolustajaksi on jäänyt organisaation sekasortoisen tilanteen keskellä ikuisuusprojektiksi, jonka valmistumisen on viime kausina estänyt varsin tehokkaasti päävalmentaja Brian Sutter. Tiukkaan puolustavaan muottiin nuorukaisen asettanut ja mielivaltaisesti vilttiketjussa tätä istuttanut Sutter on taaannut, ettei ennen niin lennokkaasti hyökkäyksiä avannut McCarthy ole ollut entisensä. Oikeassa roolissa ja sekä tasakentällisin että ylivoimassa riittäviä peliminuutteja kellottava McCarthy saattaisikin olla se mitä Blackhawks on pitkään odottanut, mutta heikosti sujuneet harjoitusottelut ovat lyöneet entistä enemmän kapuloita nuorukaisen kehityksen tielle. Näin ollen jopa seitsemännen puolustajan rooli on muodostunut varteenotettavaksi vaihtoehdoksi - ja ovatpa villeimmät huhut jo kaupanneetkin nuorukaista ympäri liigan.
Jon Klemmin, Steve Poapstin, Alexander Karpovtsevin, Nathan Dempseyn, Steve McCarthyn, Lasse Kukkosen ja Deron Quintin ympärille kasatun seitsikon peluutus muodostaa tulevalla kaudella puolustuksen avainkysymyksen. Vastuun laventaminen, mutta kuitenkin riittävän peliajan ja näyttöpaikan antaminen McCarthylle saattaa olla Brian Sutterille ylitsepääsemätön tehtävä, sillä suosikkipelaajiaan paapova selkeäsanainen valmentaja osaa puurouttaa riittämättömimmänkin pelaajamateriaalin.
Selkeitä aukkoja sisältävän puolustuksen puutteet eivät rajoitu ainoastaan pelaavaan kokoonpanoon. Loukkaantumissumassa kuudennen ja seitsemännen puolustajan roolin välimaastossa kituva Deron Quint ei tuo juurikaan apua nykyiseen rykelmään ja farmista luotettavaa hätävaraapua on turha kaipailla. Viime kaudella Blackhawks-kokoonpanossa piipahtanut Burke Henry osoitti, ettei nuorukaisesta ole NHL-tasolle vielä pitkään aikaan. Harjoitusotteluissa loistanut Anton Babchuk on vastuullisiin rooleihin liian kypsymätön ja johtoporrasta samoissa mittelöissä säväyttänyt kovaotteinen Jonathan Aitken aivan liian yksiulotteinen. Varteenotettavin hätävarapu onkin tulevaksi kaudeksi hyökkääjäksi istutettu, mutta myös puolustajana pelaamaan kykenevä Jason Strudwick.
Nykyisen puolustuksen syvyys onkin varsin kapea ja haavoittuva. Kyvykkäitä pitkäaikaisen loukkaantumissuman tuuraajia ei omassa materiaalissa ole ja vielä kehittymätöntäntä nuorisokaartia ei hurjimpaan pyöritykseen kannata heittää. Profiilipuolustajan ja kokeneempien tuuraajien puute saattaakin aiheuttaa tulevalla kaudella varsin tukalat oltavat Blackhawks-takalinjoilla. Hyvään sijoittumiseen nojaavat puolustuspään ekspertit Jon Klemm, Steve Poapst ja Lasse Kukkonen eivät erityisesti jakele järisyttäviä niittejä ja kiekolliseen peliin kykenevät Steve McCarthy ja Nathan Dempsey eivät dominoivaan kiekonhallintaan täysin pysty. Alexander Karpovtsevin avut ovat vähäiset ja venäläisveteraanin kaudesta sujuu varmuudella lähes kolmasosa sairastuvalla, joten harmaan massan ja keskinkertaisuuden kirouksessa kituvalle puolustukselle on luvassa valoisempia päiviä vasta parin vuoden päästä tulevaisuudessa.
Aneemiseen hyökkäykseen piristystä
Tulevan kauden hyökkäysketjuissa viilettää neljä tulokasta. Viime kauden lopussa Blackhawks-kokoonpanossa seitsemässä ottelussa viisi maalia takonut Igor Radulov saa seuraa Tuomo Ruudusta, Pavel Vorobievista ja harjoitusotteluissa tiensä nelosketjuun raivanneesta kovaotteisesta Travis Moenista. Neljän hyökkääjän kopla nostaa kokoonpanon tulokasmäärän peräti kuuteen, joka on konservatiivisessa Blackhawks-joukkueessa perin harvinainen saavutus.
Nuoruuden innon ja energian toivotaan tuovan myös veteraanivereen lisää virtaa, sillä viime kauden aneeminen hyökkäys takkuili paikoitellen erittäin pahasti. Eric Dazen loukkaantumiset ja Theoren Fleuryn temppuilut yhdistettynä valmentaja Brian Sutterin 0-0 tulokseen tähdänneeseen peruuttelutaktiikkaan söivät tuntuvasti maalintekovoimaa, mutta kylmää faktaa maalinsylkjöiden tehottomuudesta ilmentää kenties selvimmin parhaaksi maalintekijäksi selviytyneen Steve Sullivanin kyseenalainen ennätys. Jos mukaan ei oteta vuosien 1994-95 tynkäkautta, Blackhawks-lauman viime kautisen sisäisen pistepörssin voittajan Steve Sullivanin 61 pistettä olivat alhaisimmat kokonaispisteet sitten kauden 1976-77, jolloin kaikkien tuntema supertähti Ivan Boldirev voitti Blackhawks-pörssin 62 pisteellä. Samalla myös joukkueen parhaaksi maalintekijäksi yltäneen Sullivanin 26 maalia tiesivät, että mennyt kausi oli ensimmäinen kerta sitten kauden 1978-79, jolloin Blackhawks-kokoonpanossa ei ole ollut 30 osuman tällääjää.
Alkavalla kaudella terve Eric Daze komistaa varmuudella maalisaraketta vähintään 30 osumalla. Steve Sullivanilta sietää myös odottaa tehokkaampaa ja ennen kaikkea tasaisempaa kautta, sillä viime kauden tapaisen tärkeiden otteluiden märän ruudin kirouksen ei tohtisi enää toistuvan. Kelvon tulokaskauden kiekkoillut Tyler Arnason sekä viime kaudella lanseeratun ABC-ketjun muut osapuolet, Kyle Calder ja Mark Bell, pystyvät kaikki heiluttamaan verkkoa ainakin 15 maalin edestä.
Ennakko-odotukset koko joukkueen vapahtajaksi leimattua Tuomo Ruutua kohtaan ovat luonnollisesti korkealla, mutta erityisiä pistetavoitteita ei keltanokkalle kannata asettaa. Omalla energisellä pelillään yhdessä räväköiden Mark Bellin, Ville Niemisen ja Scott Nicholin kanssa Ruutu kykenee sytyttämään koko joukkueen ja tuomaan United Centerin jäälle ripauksen vanhaa kunnon aggressiivista Blackhawks-identiteettiä, joka palvelee varmuudella koko pakkaa yhtä hyvin kuin tukku maaleja. Viime kauden lopussa vakuuttavia otteita esittäneen Igor Radulovin odotetaan heiluttavan reppua myös alkavalla kaudella, mutta vaisut harjoitusottelut karkoittivat suurimmat ennakko-odotukset. Tuomo Ruudun varjossa luisteleva Pavel Vorobiev sen sijaan näytti harjoitusmittelöissä, että kulmikas venäläinen pystyy rymistelyn ohessa myös taidokkaisiin suorituksiin.
Nuorisoa kuhiseva hyökkäys on monipuolisuudellaan positiivisen ongelman edessä. Ykkösketjusta ainoastaan kapellimestarin paikka on varma, sillä Alexei Zhamnovin laidoille on asettaa kulmavääntöjen ja maalinedusruuhkien erikoismies Kyle Calder, jompikumpi tai kummatkin venäläisparivaljakosta Igor Radulov-Pavel Vorobiev tai luonnollisesti kombinaatio joukkueen ykköspyssyistä Steve Sullivanista ja Eric Dazesta. Kenties luontevinta olisi sisällyttää ykkösvitjaan ainakin yksi tilaa tekevä pelaaja, jolloin Kyle Calder nousisi selkeimmäksi vaihtoehdoksi.
Kakkosketjun koostumus on muiden ketjujen mukana melko avoinna. Tyler Arnasonin parantuneet aloitukset vankistavat nuorukaisen roolia keskushyökkääjänä, mutta edelleenkin luokattomana puolustuspelaajana tunnettu toisen polven NHL-kiekkoilija ei sovellu kaikkein parhaiten kolmosketjun puolustavampaan rooliin - näin ollen kakkosvitjan keskelle istuisi kenties juuri luontevimmin Arnason. Laitureiden osalta vaihtoehdot ovat ykkösketjua mukaillen varsin kattavat: venäläisduo sekä kärkipyssykaksikko voidaan eri kombinaatioissaan istuttaa laiturien paikalle, mutta viime kaudella loistanut ABC-ketju toisi Arnasonin ympärille jälleen Kyle Calderin ja Mark Bellin. Harjoitusotteluissa säväyttänyt Daze-Ruutu-Sullivan-trio on myös yksi mahdollsuus.
Kolmosketjun keskushyökkääjän tontti raivattiin Tuomo Ruudulle jo draft-viikonloppuna Andrei Nikolishinin siirryttyä Colorado Avalancheen. Harjoitusleirillä suomalaissensaation vierellä viilettänyt Mark Bell miellettiin kuin veistetyksi kumppaniksi Ruudulle, mutta viimeisimpien harjoitusotteluiden kokeilut toivat lisävaihtoehtoja esille. Ruutu-Bell-kaksikko muodostaisi eittämättä joukkueen energisimmän kaksikon, joka höystettynä vaikka Ville Niemisellä tai Pavel Vorobievilla loisi juuri sopivan räväkän kolmosketjun.
Harjoitusotteluissa yllättänyt kovaotteinen Travis Moen lisäsi nelosketjuun taistelua pelipaikoista. Yksinoikeutetusti ketjun keskushyökkääjän paikan lunastanut energiapilleri ja aloitusspesialisti Scott Nichol saakin etsiä vierustovereitaan Moenin, Ryan Vandenbusschen, Jason Strudwickin, Ville Niemisen ja Igor Korolevin muodostamasta koplasta. Kovaotteiseen peliin pystyvistä Moenista, Vandenbusschesta tai Strudwickista joku vie lähes varmuudella toisen laiturin tontin, joten mitä todennäköisimmin viimeinen paikka on suomalaisviihdyttäjä Ville Niemisen.
Segmentoituja ketjukoostumuksia on turha julistaa, sillä Brian Sutterin ketjurumbassa koostumukset muuttuvat vähintään kymmenen ottelun väliajoin. Vitjojen koostumuksiin voi myös vaikuttaa tulevan kauden pelifilosofia. Monipuolisten pelaajien edessä Sutter voi mukauttaa kaikki kolme ketjua tasaväkisiksi, jolloin niin sanottuja selkeitä ykkös-, kakkos-ja kolmosketjuja ei muodostu. Viimeisien paikkojen kohtaloon vaikuttaa myös nykyinen 24 pelaajan kokoonpano, sillä kauden alkuun mennessä pelaajarinki on karsittava 23 miehen vahvuiseksi - ellei sitten IR-lista täyty heti loukkaantumisten vuoksi.
Kokonaisuudessaan nuoren pelaajakaartin invaasio hyökkäykseen on tulevalle kaudelle laiha lohtu. Keltanokat tuskin pystyvät paikkaamaan rutinoitujen maalintekijöiden puutetta täydellisesti, joten märkää ruutia saattaa kirota useakin Blackhawks-hyökkääjä. Muutoksien kannalta energisempi pelityyli kohottanee intiaanipaitojen hyökkäyspelin yleisilmeen ainakin viihdyttävämmäksi, mutta todellinen kehitys parempaan ilmenee luultavimmin vasta tulevaisuudessa.
Eriävät erikoistilanteet
Perinteisesti hyvänä alivoimajoukkueena tunnettu Blackhawks lunasti tradition asettamat odotukset viime kaudella, joskin kaikin puolin murheellinen kevätpuolisko laski muun taaperruksen lomassa myös alivoimaprosenttia. Pitkin kautta liigan kärkipaikoilla keikkunut alivoima sijoittui lopulta liigan vertailussa 11. sijalle 84,8 prosentilla. Koko kauden apuvalmentaja Denis Savardin vastuulla takkuillut ylivoima ei sen sijaan nähnyt auringonvaloa missään vaiheessa ja pääasiassa epäkelvon roolituksen vuoksi yskineen Blackhawks-ylivoiman taakse jäikin liigassa ainoastaan Stanley Cup -mestaruuden voittanut New Jersey Devils ja mahtavan mahalaskun kokenut Carolina Hurricanes. Ylivoiman 28. sija 12,7 prosentilla kuvasi kaiken kaikkiaan varsin selkeästä erikoistilanteiden kaksijakoisuutta.
Tulevalla kaudella tehokkaan alivoiman takuumiehistönä jatkaa tuttu poppoo. Viime kaudella Mike Eastwoodin parina dynaamisimman jäähyntappajaparivaljakon muodostanut Mark Bell kelottaa alkavallakin kaudella takuuminuutit miesvajaalla. Joukkueen ykkössentteri Alexei Zhamnov, nopeisiin irtiottoihin pystyvä Steve Sullivan, vapaina agentteina kesällä tulleet aloitusspelisialisti Scott Nichol ja räväkkä taistelija Ville Nieminen sekä kulmavääntäjä Kyle Calder ja esittelyjä kaipaamaton Tuomo Ruutu saavat itse kukin osansa alivoimasta. Harjoitusotteluissa runsaasti miesvajaalla vastuuta saanut Eric Daze nähtäneen myös jäähyntappotalkoissa.
Umpisurkea ylivoimapeli tiivistää varsin esimerkillisesti koko joukkueen puutteet: varmojen viimeistelijöiden ja viivalla häärivän profiilipuolustajan puutteet sekä avainpelaajien ja vastuunkantajien näkymättömyys. Tehokkaan viivamiehistön metsästys jatkuukin myös tulevalla kaudella. Alexei Zhamnovin yltiöpäinen epäitsekkyys ei tuonut kaivattua ratkaisua, sillä venäläisveteraanin laukaukset viuhuivat viivalta aivan liian harvoin. Steve McCarthyn ja Nathan Dempeyn kyvyt eivät riittäneet dominoivaan pelinpyöritykseen, jolloin ainoaksi varteenotettavaksi mahdollisuuksi muodostui Steve Sullivanin istuttaminen viivalle.
Sullivan jatkaneekin myös alkavalla kaudella viivamiehen tontilla. Toiselle puolelle on tyrkyllä samat vanhat alexeizhamnovit ja nathandempseyt, mutta uutena kasvona puolustajan tontilla näyttöpaikkaa odottava Deron Quint saanee myös mahdollisuutensa. Harjoitusotteluissa viivalla häärineen Alexander Karpovtsevin ylivoimavastuun sopii jäädä ainoastaan harjoitusotteluihin, sillä sementtijaloin ja -käsin varustettu paniikkinappula tuskin tuo vastausta yskivään ylivoimakoneistoon.
Kyvykkään viivamiehin puute on eittämättä ylivoiman selkein ongelma. Viime kaudella polttavaksi puheenaiheeksi nousivat kuitenkin myös laukausten silmiinpistävä vähyys ja maalineduskahakoiden karttaminen. Tulevalla kaudella turha epäitsekkyys onkin pakko karsia pois ja jokaisen on uhrattava herkkä nahkansa tärkeissä väännöissä maalin edessä. Energisyyttä tuovan joukkueen nuorennusleikkauksen voikin vain toivoa antavan ripauksen intoa ja periksiantamattomuutta myös luokattomaan ylivoimaan.
Vaikeaselkoinen valmennus
Viime kauden valmennusmetodit loivat pääkäskijä Brian Sutterin itsepäiseen persoonaan kietoutuneen farssin. Pelaajistoonsa täydellisesti otteensa menettänyt ja samoja niksejä sekä oppeja kulumispisteeseen asti toistanut Blackhawks-omistaja Bill Wirtzin suuresti ihailema Sutter sai koko joukkueen kahtiajakautuneeseen tilaan. Sutterin jääräpäinen peluutustaktiikka sekä pakonomainen tarve voittaa loppukauden merkityksettömätkin ottelut passiivisella 0-0 tulokseen tähtäävällä peruuttelutaktiilla iskostivat asetelman, jossa veteraanien ylikuormittaminen ailahtelevista otteista huolimatta söi nuorten ja kehittyvien pelaajien peliaikaa tuntuvasti. Kastijako Sutterin suosikkeihin ja sylkykuppeihin syvensikin merkittävästi koko joukkueen yhteishenkeä, jolloin luotto valmennusjohdon ja pelaajiston välillä kaikkosi lähes täysin.
Viimeinen varmistus Sutterin ja pelaajien väliseen epäluottamuslauseeseen saatiin tammikuisen Columbus-tapauksen jälkeen, jolloin Sutterin ote alamaisiinsa näytti katoavan lopullisesti. Auktoriteetin totaalinen katoaminen kohdistui surullisen kuuluisan Columbus-välikohtauksen jälkimaininkeihin, jolloin asianomaiset pelaajat jäivät täysin pelikielloitta tai rangaistuksitta. Uskon ja kunnioituksen puute valmentajaa kohtaa näkyikin loppukauden
esityksissä erittäin kohtalokkaasti joukkueen rämpiessä kevätauringon lämmittämässä räntälumessa nähden samalla playoffs-paikan valuvan sormien läpi tavoittamattomiin.
Tulevan kauden suurin riskitekijä onkin juuri Brian Sutterin kierot valmennusmetodit. Nuorentunut joukkue ei kestä veteraaneja suosivaa kastijakoa, sillä kehittyvä ja tulevaisuuteen tähtäävä pakka tarvitsee kylliksi peliaikaa. Kenties tärkein toive Sutterin toimintatapoihin kuitenkin on luopuminen pakonomaisen voittamisen tarpeesta. Pudotuspelipaikkaa hullun lailla janoava ja näin jatkosopimusta toivova Sutter on nuorille pelaajille väkevä pelote, sillä voittoa metsästävä Sutter ei siedä epäonnistumisia ja virheitä. Vilttiketjun ja pressikatsomon pelko kun ajaa pelaajat lopulta äärimmäisen varovaisiksi ja aneemisiksi. Peruutustaktiikkaan perustuva monotominen kloonikiekko ei myöskään juuri kehitä nuoria lupauksia.
Nuorten vapaan kehityksen ja virheistä oppimisen on korvattava seniorimateriaalin avulla tapahtuva pakkovoittaminen. Hampaat irvessä puolustuksen kautta pelattava kiekko saattaa tuottaa Jacques Lemairen kaltaisen velhon käsissä tulosta, mutta Brian Sutterin ajama tsemppipeli ei tiukasta puolustamisesta huolimatta välttämättä sovi ECHL-tason pakistolla varustetulle energisemmälle ja nuorentuneelle joukkueelle. Tulevaisuuden kannalta nuorten kehityksen esteenä voikin seisoa yksi mies. Jo viime kausi osoitti, ettei Brian Sutter ole välttämättä paras mahdollinen valmentaja nuorten kehittämiseen ja kokoonpanon ilmiselvä nuorennus asettaakin juuri Sutterille valtavan ristiriidan voittamisen ja nuorten kehittämisen välille.
Jännittävän kauden vaisu lopputulos
Vaikka pitkään kaivattu nuorennusleikkaus käynnistettiin vihdoin ja uuden sukupolven avainosaset saatiin sopimuksen alaisiksi, jää jännittävästä kaudesta lyhyellä tähtäimellä varsin laimea maku. Pelaajiston nuorisokaarti saattaa tuoda ripauksen vanhaa Blackhawks-identiteettiä takaisin United Centerin lehtereille, mutta energisemmästä yleisilmeestä huolimatta alkavan kauden pistesaldo jää laihaksi.
Huikea maalivahtipelikään ei kykene korreloimaan muun materiaalin liian selkeitä puutteita. Pudotuspelipaikan saavuttamiseksi koko joukkueelta vaaditaan toissa kauden tapaista äärirajojen ylittämistä, jollaista Brian Sutterin kuluneessa niksinurkasta tuskin kuitenkaan irtoaa. Tulevan kauden jälkeinen draft-tilaisuus saattaakin poikia Blackhawks-organisaatiolle yllättävän korkean varausvuoron.
