Suomen turnauksen ainoa tappio ennen finaaliottelua oli alkusarjan ensimmäinen kamppailu Kanadaa vastaan, joka päättyi 4–0 kanadalaisten eduksi ja jossa Nuoret Leijonat oli pahasti helisemässä.
Tätä seurasi Saksa-ottelu, joka kääntyi Suomen voitoksi vain vaivoin. Nuoret Leijonat pelasi turhan paljon pystysuunnan kiekkoa, ikään kuin vain pelaajamateriaalin tuoman edun turvin. Ennen Jesse Kiiskisen viimeistelemää kolmatta osumaa tyhjään maaliin ilmassa leijailikin pelko vuoden takaisesta, jolloin Saksa kellisti Suomen.
Suomen jääkiekkoa seuraava kansa on oppinut Jukka Jalosen aikana tuntemaan sellaisen turnausprosessin, jossa ensimmäisestä ottelusta lähtien tavoite on hioa yhteispeli kuntoon samoilla periaatteilla, oli vastassa sitten lajin suurmaa tai lilliputti.
Myönnän olevani enemmän tämän kannalla, sillä pidän kyseistä tapaa isossa kuvassa selkeämpänä verrattuna vahvojen erilaisten ottelusuunnitelmien viljelemiseen kulloisenkin vastustajan mukaan.
Yhtä kaikki, alkusarjan voitokkaaseen USA-otteluun oli tehty oikeanlaisia muutoksia Lauri Mikkolan johtaman valmennusryhmän puolelta, jotka kantoivat aina finaaliin asti. Viisikko oli palautettu tiiviiksi, ja Suomi pelasi tyylikkäästi kiekolla niin USA:n prässin alla, kuin sen keskialueen ohjauspeliä vastaan.
Tämä tuotti vahvaa hyökkäyspeliä, minkä lisäksi Suomi puolusti pääosin laadukkaasti, vaikka luonnollisesti USA:n huipputaitavat yksilöt loivat väistämättä myös vaarallisia paikkoja.
Suomi kuitenkin kuroi tuossa ottelussa yhteistyön jääkiekolla yksilöiden eroa umpeen ja antoi itselleen mahdollisuuden voittaa, mikä realisoitui Tuomas Urosen viimeistelemällä jatkoaikamaalilla.
Valmennuksen tehtävä on luoda edellytykset sille, että pelaajilla on mahdollisuus käyttää taitojaan ja vahvuuksiaan. Turnauksen huonon alun jälkeen näin myös tapahtui, ja tästä sulka menee Mikkolan johtaman valmennusryhmän hattuun.
Pelitapakeskustelussa on käyty ajoittain läpi sitä, miten Suomen etu tältä osin olisi kurottu umpeen kansainvälisillä kentillä. Näin on varmasti jossain määrin etenkin aikuisten puolella, mutta nämä kisat osoitti sen, että edelleen penkin takana tapahtuvalla toiminnalla on mahdollista saada selvää kilpailuetua.
Ja myös sen, että kun näin tapahtuu, niin toistaiseksi meidän nuoret pelaajat näyttävät pysyvän kelvollisesti kyydissä mukana. Olkoonkin, että tietyissä ominaisuuksissa onkin eroa ikäluokkien kirkkaimpiin tähtiin.
Dominoiva avauserä
Finaaliottelussa Suomi pelasi fantastisen avauserän turnauksen ennakkosuosikkia vastaan. Suomi hyödynsi erinomaisesti hetket pelata kiekkokontrollia ja USA otti keskialueella tutulla 1–2–2-ohjauspelillä vastaan.
Lisäksi Suomi tuli loistavasti USA:n paineen alta pois muun muassa painottoman laidan kautta, minkä hyödyntämisestä Mikkola on Maxin haastatteluissa puhunut. Pelaajat oli selkeästi valmistettu valmennuksen puolelta mainiosti, ja pelaajat toteuttivat upealla tavalla.
Vahvan avauspelin kautta Suomi sai luoduksi hyökkäysalueaikaa ja avauserän jälkeen maalipaikat olivat Suomen eduksi lukemin 14–4.
Turnauksen edetessä Suomen pelaajilta löytyi onnistumisten kautta enenevissä määrin itseluottamusta, ja selkeä osoitus tästä oli hyökkääjien suorittamat karheat nousut kohti maalia sen sijaan, että olisi tyydytty vain kurvaamaan keskeltä laidalle ja pelaamaan kiekko viivaan.
Vahvan hyökkäyspelin lisäksi Suomi myös puolusti viisaasti. Pelin alla oli lähes poikkeuksetta vähintään kolme pelaajaa, mikä tarkoitti sitä, että puolusta-hyökkää-puolusta-rytmissä pelanneet yhdysvaltalaiset eivät saaneet juuri mitään aikaiseksi.
Ja kun ei ollut paikkaa paineistaa, Suomi vetäytyi keskialueelle ottamaan vastaan.
USA nousee peliin mukaan
On selvää, että avauserän kaltaista dominointia ei pysty ylläpitämään täyttä kuuttakymmentä minuuttia USA:n kaltaista yksilötaitoa pursuavaa joukkuetta vastaan.
Suomi tuli kuitenkin myös toiseen erään hyvin ja pystyi pelaamaan pidemmän vaihtomatkan olosuhteessa kiekkokontrollin kautta, mikä tuotti vahvaa peliotetta. Emil Pieniniemen maali oli hieno esimerkki tästä peliotteesta, joka realisoitui pitkän hyökkäysalueen hyökkäyspelin päätteeksi maaliksi.
Erän puolivälissä USA sai pelattua pitkän päätypelin ja peliote alkoi siirtyä yhdysvaltalaisille. Toisen erän viimeisen kolmen minuutin aikana USA sai tehtyä kaksi maalia, ja päätöserään lähdettiin tasalukemissa.
| Ketju | Luodut maalipaikat tasakentällisin | Annetut maalipaikat tasakentällisin |
| Helenius | 2 | 2 |
| Ruohonen | 5 | 5 |
| Miettinen | 6 | 7 |
| Alasiurua | 5 | 6 |
Kolmannessa erässä Suomi oli pitkään jaloissa USA:n vyöryttäessä vahvasti hyökkäyspeliään kohti Suomen päätyä.
Nuorten Leijonien kiekollinen huolellisuus oli kolmannessa erässä heikkoa ja hyökkäykset tyrehtyivät pitkälti jo ennen hyökkäyssiniviivaa.
Myös puolustusalueen puolustuspelaaminen oli heikkoa, Suomi suoritti tuplauksia väärissä paikoissa ja liike oli liukuvaa, mikä kelpasi yhdysvaltalaisille.
Kolmas erä oli selvästi heikoin erä. Mutta kuten todettua, USA:n kaltaista joukkuetta vastaan tuollaisia hetkiä väistämättä jossain määrin tulee.
Jatkoerä
Ratkaisu haettiin jatkoerästä, joka pelattiin 3 vs 3 -tyylillä. Tämän formaatin mielekkyydestä voidaan keskustella, mutta USA oli koko jatkoerän täysin dominoiva ja se voitti maalipaikat 5–0 ja Petteri Rimpisen huikaisevista torjunnoista huolimatta Teddy Stiga viimeisteli lopulta ansaitun voittomaalin.
Tätä kautta sanalla sanoen pienten marginaalien jääkiekko-ottelu kääntyi yhdysvaltalaisille ja Suomi joutui tyytymään hopeamitaleihin.
Pääasia Nuoria Leijonia arvioitaessa on kuitenkin se, että joukkue kasvoi turnauksen edetessä ja antoi itsellensä mahdollisuuden taistella mestaruudesta. Se on upea suoritus, ja aika paljon enemmän, mitä turnauksen ensimmäisen ottelun jälkeen sopi odottaa.
