Sveitsi-ottelu Karjala-turnauksessa ei tavanomaisesti ole järin mielenkiintoinen tapahtuma jääkiekkokalenterissa, mutta tällä kertaa oli toisin.
Debyyttinsä A-maajoukkueen päävalmentajana tehnyt Antti Pennanen on mielenkiintoinen nimi, ja Jukka Jalosen aikakauden jälkeen rimaa ei ole ainakaan erityisen matalalle asetettu.
Ennakkoon Leijonien pelaajat olivat muun muassa YLEn haastattelussa puhuneet hanakammasta karvaamisesta ja nopeammasta avauspelaamisesta. Aggressiivisemmasta Suomesta.
Jatkoajan haastattelussa Pennanen puhui muun muassa siitä, että miten puolustaminen voisi auttaa tehokkuudessa. Lisäksi kokenut käskijä muistutti, että vaikka tiettyjä yksittäisiä tilanteita Leijonat saattaa pelata nopeammin, ovat rytmit edelleen mukana.
Hyökkäyspelaaminen
Kiekollisen pelin osalta päällimmäinen ajatus on se, että vaikka monipuolisuutta löytyi, oli Leijonien kiekollinen pelaaminen liian usein tilanteiden pakottamista varsinkin toisessa erässä.
Avauserässä Suomi pystyi avaamaan peliä nopeasti suhteellisen onnistuneesti. Suomi avasi jonkin verran peliä siten, että alakolmio hoiti avauspelaamisen ja kaksi muuta hyökkääjää karkasivat ylemmäs. Tätä kautta Suomi pystyi voittamaan nopeasti alueen ja kerran laadukas suorahyökkäyspaikkakin oli lähellä.
Mutta kun Sveitsi tiivisti rivejään, oli Suomen laituri usein kinkkisessä tilanteessa painollisella laidalla. Syöttösuuntia ei löytynyt ja Sveitsin kärkikarvaaja hengitti niskaan.
Viivelähtöjä – ylempiä ja alempia, hitaampia ja nopeampia – Suomi pelasi sellaiset 15 kappaletta, joiden kautta Leijonat pääsi alueelle kolme kertaa pelaamalla ja kuusi kertaa päätykiekon kautta. Kuusi kertaa hyökkäys tyrehtyi. Yhteistä viivelähdöissä oli se, että hyökkääjät ja puolustajat pysyivät melko tarkasti omilla linjoillaan, eikä keskialuetta ylitetty esimerkiksi neljän kaistan kautta.
Sveitsin paineen alta tultiin ajoittain samalla tyylillä, mitä muun muassa NHL-seura Vegas Golden Knightsilta on totuttu näkemään.
Edellä mainitussa tavassa kiekko pelataan rännin kautta painolliselle laidalle, joka jatkaa kiekon ylijuoksun suorittaneelle hyökkääjälle ja tätä kautta pystytään usein päihittämään vastustajan viivalta vastaan ajanut puolustaja. Kaikki kolme hyökkääjää ovat tässä pelitilanteessa painollisella laidalla.
Hyökkäysalueen hyökkäyspelaamisessa Suomen peli erosi niin ikään erien välillä melko lailla. Avauserässä Suomi laukoi todella hanakasti kohti maalia ja pyrki jatkopelien kautta saamaan maalipaikkoja. Toisessa erässä pyrkimys näytti olevan enemmän hyökkäysalueajan saamiseen ja päätypelejä syntyikin tätä kautta enemmän.
Kumpikaan tapa ei kuitenkaan tuottanut juurikaan itse maalipaikkoja. Hyökkäysalueen pyöritysten kautta Leijonat loi vain kaksi laadukasta maalipaikkaa, kun vertailun vuoksi Sveitsi loi niitä peräti yhdeksän kappaletta.
| Joukku | Maalipaikat tasakentällisin | Maalipaikat erikoistilanteissa |
| Suomi | 6 | 8 |
| Sveitsi | 14 | 2 |
Tämä onkin yksi osa-alue, jonka kanssa Leijonien valmennustiimillä on miettimistä.
Ylivoima taas toimi, vaikka pakkopelin kautta maaleja ei tullutkaan. Suomi pystyi kuitenkin luomaan ylivoiman kautta hyvän määrän maalipaikkoja. Kiekkoa ei hierottu liiaksi ja keskilinjaa saatiin ylitettyä.
Prässipelaamisessa iso muutos
Selvästi isoin muutos Leijonien pelaamisessa Jukka Jalosen aikaan oli kaksivaiheisessa karvauspelaamisessa, tai oikeammin sanottuna melko yksivaiheisessa karvauspelaamisessa.
Trapia Suomi ei pelannut kuin ihan yksittäisiä kertoja, ja kun se pelasi, oli valintana 2–3-tolppatrap. Tämä kyseinen muoto vaikutti olevan tyhjä arpa, ja olen yllättynyt, jos samaa nähdään vielä jatkossa – niin iso vaikutus sillä oli esimerkiksi Sveitsin toisen maalin syntyyn.
Kyseisessä tilanteessa Waltteri Merelä seisoi tolpalla, Veli-Matti Savinainen oli vasemmalla laidalla b-pisteen tasalla ja alakolmio oli sitten alempana. Sveitsin pakki kiskaisi pitkän syötön hyökkäyssiniviivan taskuun ja Sveitsi voitti alueen kiekollisena suomalaisten tullessa puolustusalueelle heikoista asemista.
Tilannetta seurasi Sveitsin päätypeli, jonka aikana se loi kolme maalipaikkaa ja siirtyi kahden maalin johtoon.
Noh, yhtä kaikki, suurimmaksi osaksi Leijonat kuitenkin prässäsi. Erityisesti avauserässä se teki tätä hyvin pitkienkin etäisyyksien takaa. Kaksi kärkihyökkääjää antoivat painetta ja jälleen tuttu alakolmio otti alempana vastaan ja oli valmiina reagoimaan. Suomi sai tätä kautta riistoja aikaiseksi – etenkin avauserässä.
Tämän kaltaisen pelin kannalta on kuitenkin hyvin oleellista, että kiekollinen peli toimii. Sillä ilman laadukkaita hyökkäysrytmejä edellä mainittu prässääminen menee herkästi vain pelin jahtaamiseksi etenkin, jos vastustajan kiekollinen peli on kunnossa.
Peli on avattu Antti Pennasen Leijonien osalta mielenkiintoisella tavalla, ja ainakin keskustelua riittää nyt itse pelistä.
