Juuri päättynyt 4 Nations Face-Off -turnaus antoi karvasta esimakua siitä, mitä ensi vuonna on luvassa, kun NHL-pelaajat pääsevät irti olympiakaukalossa. Suomi on potkun ellei kaksi perässä vailla selkeää voittavaa pelityyliä. Voitto yhdestäkään suurmaasta vaatii täydellisen onnistumisen.
Parhaiden pelaajien turnauksessa Suomi oli täysi vastaantulija lukuun ottamatta yksittäisiä hetkiä. Ruotsia vastaan napattu voitto oli tietenkin positiivinen asia, mutta esimerkiksi näennäinen kiri loppuhetkillä Kanadaa vastaan oli vain tekohengitystä. Leijonat oli purjeissa koko ottelun ajan lukuun ottamatta ensimmäisiä minuutteja ja lopun maalisumaa.
Suomea vastaan tehtiin 14 maalia, kun sinivalkoiset tekivät niitä yhteensä kahdeksan. Suomi voitti yhdeksästä pelaamastaan erästä vain kaksi, päästi tasaviisikoin 11 maalia verrattuna neljään itse tehtyyn maaliin ja tasaviisikoin maalipaikatkin menivät vastustajalle 63–47. Toisissa erissä Suomi teki vain yhden maalin. Miettikää sitä. Yhden.
Syyllisiä voidaan etsiä sieltä täältä aina valmentajasta lähtien. Antti Pennanen on toki kokematon pääkäskijä verrattuna Kanadan Jon Cooperiin ja muihin, mutta joskus kokematonkin valmentaja voi taidoillaan ja tietämyksellään tehdä oikeita ja voittavia valintoja. Niin ei tällä kertaa käynyt.
Suomen viisikkopelaaminen oli hajanaista, kiekkoa yritettiin pelata väkisin läpi organisoitujen viisikkopuolustusten ja hyökkäyspeli oli mielikuvituksetonta. Hyökkäyspeli jäi auttamatta kaiken muun varjoon, kun oli selvää, että hyökkääjien oli autettava puolustusta kaikin mahdollisin tavoin. Maaleja ei kuitenkaan tehdä omasta päästä, eikä ilman maaleja voi voittaa.
Pennasen on löydettävä lääkkeet pelillisiin ongelmiin ennen ensi vuoden olympialaisia. Ei voi olla niin, että Suomi näyttää kaukalossa siltä kuin se pelkäisi vastustajia. Peruutteleminen, passiivisuus, aneemisuus ja avauspelaamisen luokattomuus, etäisyydet kiekkoon ja ketjukavereihin... ja lista jatkuu. Kaikki nämä näkyivät Suomen pelissä turnauksessa.
Suomen vahvuudet eivät ole vauhtikiekossa tai suunnanmuutospelissä, jotka taas ovat muun muassa Kanadan vahvuuksia. Suomen olisi pitänyt pystyä vastaamaan näihin asioihin tiiviillä viisikkopelillä, mutta sellaista ei 4 Nations -turnauksessa nähty. Pelissä loistivat sen sijaan henkilökohtaiset virheet, flegmaattisuus ja käsittämättömät lapsukset, joita luulisi nähtävän korkeintaan junioritasolla.
Tuorein esimerkki yksilövirheestä oli Roope Hintzin syöttö suoraan Connor McDavidin lapaan viimeisessä alkusarjan pelissä. Suomi oli tuossa ottelussa ensimmäistä kertaa kiinni hyvin pelissä heti alusta lähtien, mutta juuri tuohon virheeseen katkesi momentum, joka näkyi Kanadan pikamaaleina heti avausosuman jälkeen. Junnumaisia virheitä nähtiin myös Mikko Rantaselta ja Patrik Laineelta, eikä Sebastian Ahokaan ollut toivottu kiekkoprofessori parhaita vastaan pelatessa.
Hyvän arvosanan saa Aleksander Barkovin lisäksi hyökkääjistä oikeastaan vain Kaapo Kakko, jota olisi pitänyt peluuttaa enemmän. Puolustajista Niko Mikkola, Esa Lindell ja Olli Määttä hoitivat tonttinsa toivotusti, mutta puolustuksessakin oli auttamatta Miro Heiskasen kokoinen reikä hyökkäyspelin avaamisen osalta ja toinen Rasmus Ristolaisen kokoinen kolo puolustuspelissä.
Pennanen saa puhtaat paperit siitä, että hän uskalsi tehdä ketjumuutoksia ja peluuttaa kärkipelaajiaan runsaasti ratkaisuhetkillä. Suurin osa pelaajista ei sen sijaan tähän yltänyt. Kunnioitusta ei ollut tarpeeksi. Tahtoa ei ollut tarpeeksi. Maajoukkueessa näitä asioita ei pitäisi joutua pyytämään tai kaivamaan.
Lähes kaikki Suomen pelaajat ovat seurajoukkueissaan kärkirooleissa. Toki myönnettävä on, että yhdenkään suomalaisen kausi ei ole ollut tähtiä hipova tai erinomainen. Rantasta ei voi edes verrata Nathan MacKinnoniin eikä Ahon voida kertoa olevan Hurricanesin ykköspelaaja. Juuse Saros ei ole Vezina-tasolla, eikä maalitykki Laine enää paukuta maaleja samaan tahtiin kuin joulukuussa, jolloin kaikki rakastivat häntä.
Samaan aikaan jääkiekko kehittyy kehittymistään, kun Cale Makarit, Connor McDavidit ja muut näyttävät joka ilta sen, mihin rima on asetettu. Rima, johon yksikään suomalainen ei ole yltänyt. Rantanen oli hyvin vielä kilvassa mukana ennen seurasiirtoa ja mahdollista loukkaantumista, mutta nyt hänenkin junansa on puksuttanut eri raiteille.
Tämän piti olla Suomen kultainen sukupolvi, mutta juuri nyt ilmassa leijailee vain kysymyksiä. Miksi näin pääsi käymään? Miksi Suomi ei näyttänyt pystyvän laittamaan yhtään kampoihin pohjoisamerikkalaisille? Totuus on, että Suomen on kehitettävä uusi ja tunnistettava sekä moderni pelityyli, sillä pelillisesti Suomi on tällä hetkellä hätätilassa. Valmennuksen on osattava laittaa pelaajat ojennukseen ja pelaajien on kunnioitettava niin toisiaan kuin peliäkin.
Tällaisilla esityksillä luvassa ei ole muuta kuin tappioita, paljon päästettyjä maaleja ja hävitettyjä mahdollisuuksia. Jos kultainen sukupolvi haluaa saavuttaa jotakin muuta kuin MM-kultaa eurooppalaispelaajien keskellä, on monen asian muututtava. Juuri nyt Suomi ei mahdu pohjoisamerikkalaisten kanssa edes samaan lauseeseen.
