Ensimmäinen muuttuja tuli jo juuri ennen harjoituskauden alkua, kun edelliskauden HIFK:n peräsimessä rajuun pettymykseen päättänyt Petri Matikainen päätti Neuvostoliitosta tuttuun tapaan loikata. Tällä kertaa suunta oli vain epätyypilliseen tapaan päinvastainen, kun mies karkasi itärajan taakse Avangard Omskin peräsimeen. Joukkuetta oli rakennettu Matikaisen toiveiden mukaan, mutta mies ei itse ollut mittaamassa joukkueen tasoa.
Valmentajamarkkinoilla ei ollut kauden kynnyksellä isoja kaloja liikkeellä, joten vastuuvalmentajaksi nousi Pasi Sormunen, joka oli kolme kautta aiemmin johtanut seuran a-nuoret hopealle sekä toiminut viime kaudella Matikaisen kakkosvalmentajana. Aisaparikseen Sormunen sai niin ikään viime kaudella valmennustroikkaan kuuluneen Antti Pennasen.
Sormusen runkosarja alkoi kuitenkin kahdeksan ottelun toimitsijakiellolla surullisenkuuluisan European trophy -ottelun seurauksena, joten kausi lähti käyntiin kakkosvalmentaja Pennasen johdolla.
Valmennus muuttuu - taas
Kokemattoman valmennusduon johdolla, kenties 1.9 tapahtumien johdosta, joukkueesta puuttui suurin palo ja ylilyöntejä vältelleestä joukkueesta jäi maksimitaso mittaamatta. Vaativa helsinkiläisyleisö sai alisuorittavasta petolaumasta tarpeekseen ja silmätikuksi joutui valmennus. Sormusen savustus sai paljon näkyvyyttä myös mediassa, etenkin fanien järjestämän joulupatakeräyksen myötä.
Fanien vaatimuksiin vastattiin myöhäisenä joululahjana tammikuun loppupuoliskolla, kun seurajohto ilmoitti vapauttaneensa valmennusjohdon Jan Lundellia lukuunottamatta tehtävistään ja palkanneensa tilalle Raimo Summasen, apuvalmentajanaan Joonas Tanska.
Summanen lähti ajamaan joukkueeseen selvää pelillistä muutosta, jossa alkukauden unettavan hitaat lähdöt ja loputtomat pakki-pakki -syötöt loistivat poissaolollaan. Tilalle tuli aktiivisempi HIFK, joka pyrki kääntämään peliä lähempänä vastustajan maalia. Tulostaululla asti oikea suunta ei näkynyt, vaan joukkue jäi suoran pudotuspelipaikan ulkopuolelle.
43 muuttujaa
Pelaajapuolella ovet kävivät valmennuksen tavoin tiheään. Kaikkiaan HIFK-paidan puki päälleen kauden aikana 43 pelaajaa. Etenkin ulkomaalaispelaajia joukkueessa oli kauden aikana lukuisia, kaikkiaan yhdeksän. Varsinaiset onnistujat ulkomaalaisten osalla jäivät vähiin.
Tyler Redenbach aloitti kauden loistavasti, mutta katosi kuvasta kauden edetessä ja saikin etsiä uutta pelipaikkaa, päätyen lopulta Lahteen. Joël Perraultin jo ennestään verkkainen liike hidastui alavartaloon kohdistuneiden loukkaantumisten myötä entisestään, myös 334 NHL-ottelun Patrick O'Sullivan oli tullessaan pahasti keskenkuntoinen ja jätti Suomen vain kuukauden jälkeen. Ainoa varaukseton onnistuja ulkomaalaisista oli Kyle Klubertanz.
Oman lusikkansa soppaan toi myös NHL:n työsulku. Kaikkiaan neljä maailman ykkösliigan alkua odottavaa pelaajaa kävi vähintään kääntymässä HIFK:n riveissä. Ensimmäisenä heistä saapui jopa seuraikonin asemassa oleva Lennart Petrell, joka ampuikin ensimmäisessä ottelussaan kypärätempun Ilveksen verkkoon. Kaikkiaan Petrell iski 11 maalia 26 ottelussa ennen poistumistaan varsinaiselle työpaikalleen. Toinen pidempään viihtynyt pelaaja oli Stephane Robidas, jolla oli suuria vaikeuksia sopeutua suureen kaukaloon ja Sm-liigan pelitapaan. Lisäksi joukkueessa kävi kääntymässä Mathieu Perreault sekä vain kaksi ottelua ennen loukkaantumistaan pelannut Sean Bergenheim.
Työsulun päätyttyä joukkueeseen syntyi jälleen miesvajetta, jota urheilutoimenjohtaja Tom Nybondas paikkasi kolmella pelaajalla. Ensimmäinen hankinta oli AHL:n ja ECHL:n väliä seilannut Corey Elkins, jonka saapuminen Helsinkiin oli monen mutkan takana. Elkinsin lisäksi joukkueeseen saapui kaksi kokenutta pelaajaa liigan sisältä, kun Bluesista kaapattu Mika Hannula sekä Ilveksestä vuokrattu Martti Järventie uivat Nybondaksen haaviin.
Järventie ei ollut enää mestaruuskautensa tasolla, mutta otti oikeutetusti paikkansa kokoonpanosta. Hannula toi joukkueeseen Summasen kaipaamaa liikettä ja oli ensimmäisissä otteluissa täysin pitelemätön. Kauden edettyä loppua kohden, Hannula vajosi muun hyökkäyksen tasolle. Pudotuspeleissä ruotsalaisella oli suuria ongelmia hermokontrollin kanssa ja energia suuntautui vääriin asioihin.
Kukaan ei onnistunut korvaamaan Granlundia
Suuresta pelaajamäärästä huolimatta menestyvän joukkueen jopa tärkeimmälle kenttäpelaajan paikalle ei löytynyt mitat täyttävää pelaajaa. Ykkössentteriksi yritettiin istuttaa Joakim Erikssonia, Redenbachia, O'Sullivania, Markus Granlundia, Perraultia ja jopa Ville Peltosta, mutta yksikään ei onnistunut täyttämään Mikael Granlundin jättämiä saappaita.
Lopulta ykkössentterin paikan nappasi Eriksson, mutta runkosarjan kuudessakymmenessä ottelussa 37 tehopistettä ja pudotuspelien kahdeksassa kamppailussa vain yksi maali ja syöttö on liian heikko saldo menestystä hakevan joukkueen ykkösketjun kapellimestarilta.
Edelliskauden tapaan joukkue joutui taistelemaan loukkaantumisten kanssa. Eriksson oli joukkueen ainoa, joka pelasi kaikki runkosarjan 60 ottelua. Usealla pelaajalla oli todella suuria vaikeuksia päästä takaisin pelituntumaan loukkaantumisten jälkeen. Esimerkiksi Ville Varakas oli loukkaantuessaan koko joukkueen paras pistemies, mutta sairauslomalta palattuaan ei yltänyt samalle tasolle.
Ville Peltosen loukkaantuminen runkosarjan lopulla oli viimeinen niitti punapaitojen arkkuun. Vaikka Peltosen pistetahti ei ollut lähelläkään uran parasta, oli kapteenin merkitys joukkueelle todella suuri kentällä, puhumattakaan henkisestä johtajuudesta minkä Peltonen jo pelkällä olemuksellaan joukkueeseen tuo.
Toisin kuin Napapiirin sankareissa, jossa Janne sai lopulta parin muuttujan jälkeen digiboksinsa näyttävästi helikopterikyydillä, HIFK:n kausi ei saanut onnellista loppua ja joukkue jäi ilman omaa digiboksiaan.