Vancouver Canucks, historia.
Mistä kaikki alkoi?
Vaikka Vancouver Canucks liittyikin NHL:ään vasta vuonna 1970, Vancouverin kaupungissa pelillä nimeltä jääkiekko on pitkä ja menestyksekäs historia.
Vancouverissa nimittäin pelattiin jääkiekkoa jo kauan ennen NHL:n alkamista eli vuotta 1917.
Vancouverin kaupungissa jääkiekon alkuaikojen kaksi tärkeintä nimeä olivat veljekset Frank ja Lester Patrick, jotka molemmat vaikuttivat tuohon aikaan erittäin merkittävästi jääkiekon kehittymiseen.
He rakensivat Vancouveriin Kanadan ensimmäisen tekojääradan ja halllin, jossa pelattiin ensimmäinen tekojäällä käyty jääkiekko ottelu vuonna 1911.
Samana vuonna Patrickit perustivat tuohon aikaan varsin merkittävän liigan, eli Pacific Coast Hockey Leaguen (PCHL), johon kuuluivat Vancouverin joukkue ja Canucksien edeltäjä Millionaires, New Westminister Royals ja Victoria Senators.
Nämä joukkueet muodostivat niinsanotun läntisen kehityssuunnan ja näillä joukkueilla pelattiin keskinäistä sarjaa kauteen 1913-1914, jonka jälkeen alkoivat ottelut Stanley Cupista.
Patrickit muuttivat merkittävästi jääkiekon sääntöjä. He sallivat maalivahdeille mahdollisuuden mennä jäihin, lisäsivät kenttään siniviivat, jotka muuttivat syöttämistä, tilastoihin he lisäsivät syöttäjät, kiekon potkaiseminen sallittiin ja rangaistuslaukaus otettiin käyttöön.
Lisäksi tehtiin pohja nykyiselle jäähykäytännölle. Kun aikaisemmin sääntörikkomuksen tehnyt pelaaja sai sakkoja (!), Patrickit ottivat käyttöön kolmen minuutin jäähyn.
Aluksi uudet säännöt olivat voimassa vain PCHL liigassa, joten loppuotteluissa vuoroteltiin sääntöjä PCHL:n ja itäisen NHA liigan kanssa. Hetken päästä myös idässä siirryttiin Patrickien sääntöihin ja siellä otettiin käyttöön myös nykyinen kahden minuutin jäähykäytäntö.
Idässä pelattiin tuohon aikaan NHA-liigaa, joka on nykyisen NHL:n edeltäjä.
Idässä NHA liigan joukkueina olivat tuolloin Renfrew Creamery Kings, Toronto Blueshirts, Toronto Tecumsehs, Quebec Bulldogs, Ottawa Senators, Haileybury, Cobalt Silver Kings, sekä kolme joukkuetta Montrealista; Wanderers, Shamrocks ja uusi joukkue Montreal Canadiens.
Stanley Cup ratkaistiin tuolloin liigojen (NHA ja PCHL) voittajien keskinäisillä otteluilla ja mestaruuteen tarvittiin kolme voittoa.
Liigat eivät pelanneet runkosarjan aikana vastakkain, sillä tuohon aikaan matkustamiseen halki mantereen olisi mennyt liikaa aikaa. Vaikka idässä olikin enemmän joukkueita ja suurempi liiga, läntinen liiga oli samantasoinen.
Ensimmäisen Stanley Cupin voitti Toronto Blueshirts vuonna 1914. Blueshirts, joka pelasi itäistä liigaa, voitti finaalissa läntistä liigaa pelaavan Victoria Cougarsin (nimi muutettu Senatorsista) otteluvoitoin 3-0.
Seuraavalla kaudella, eli vuonna 1915 Stanley Cup tuli ensimmäisen ja historian ainoan kerran Vancouveriin kun silloinen Vancouverin joukkue Millionaires voitti finaalissa Ottawan otteluvoitoin 3-0 (ottelut: 6-2, 8-3 ja 12-3). Vancouverin joukkueessa pelasivat tuolloin tulevaisuudessa Hall-of-Fameen valitut legendaariset Franc Nighbour ja Fred "Cyclone" Taylor.
Tuolla kaudella tapahtui myös tulevaisuutta ajatellen varsin merkittävä tapaus. Nimittäin New Westminister oli siirtynyt Portlandiin, jossa se pelasi nimellä Rosebuds. Näin pääsarjatason kiekko oli tullut ensimmäisen kerran USA:n puolelle.
Portland pääsi seuraavalla kaudella jopa loppuotteluihin, jossa se hävisi ensimmäisen Cupinsa voittaneelle Montreal Canadiensille.
Näitä otteluita edelsi melkoinen keskustelu, sillä lordi Stanley oli lahjoittanut Stanley Cupin aikanaan pelattavaksi vain ja ainoastaan Kanadalaisten joukkueiden kesken.
Patrickien liiga PCHL jatkoi toimintaansa vuoteen 1924, joilloin se jouduttiin lopettamaan. Syinä lopettamiseen olivat mm. taloudelliset seikat, mutta tärkeimpinä lopettamisen syinä pidetään nykyään kuitenkin Kanadan silloista väestöpohjaa ja maantieteellisiä seikkoja (kulkuyhteyksiä).
Vancouverin joukkue Millionaires pelasi PCHL:ssa kaikki 13 kautta, joista kaksi viimeistä nimellä Maroons.
Vancouver Millionaires voitti Stanley Cupin lisäksi PCHL:n mestaruuden vuonna 1918, sekä kaksi kertaa peräkkäin vuosina 1921-1922. Näinollen Millionaires oli neljä kertaa taistelemassa Stanley Cupista.
Vancouver Millionairesista tuli Vancouver Maroons vuonna 1923. Maroons voitti kaksi PCHL:n mestaruutta (1923, 1924), mutta Stanley Cup meni kuitenkin näinäkin vuosina aina itään.
Maroonsissa pelasi kaksi kautta Oliver Reinikka, joka oli syntynyt Kanadassa, mutta hänen vanhempansa olivat kotoisin Suomesta.
Vancouverin pääsarjatason kiekko loppuu - lähes 50:ksi vuodeksi...
Vuonna 1917 lopetettiin NHA liiga ja liiga sai nykyisen nimensä NHL. NHL:ssä oli aluksi, sen perustamiskautenaan neljä joukkuetta, eli Montrealista Canadiens ja Wanderers, sekä Ottawa Senators ja Toronto Arenas.
NHL oli laajentunut vuonna 1924 USA:n puolelle (Boston) ja vielä enemmän itään.
PCHL:n lopetettua toimintansa vuonna 1924 Patrickit tulivat mukaan myös NHL:ään.
Aluksi Patrickit ajoivat Vancouverin liittämistä NHL:ään, mutta kun se oli käytännössä mahdotonta (maantieteelliset seikat), Patrickit alkoivat vaikuttamaan varsin merkittävästi NHL:n laajenemiseen USA:n puolelle.
Aluksi Patrickit muuttivat vanhan liigansa rahaksi ja ottivat työpaikat NHL:stä. Sitten he myivät Portland Rosebudsin Chicagoon, jossa se sai nimen Blackhawks (kirjoitettiin pitkään nimellä Black hawks) ja Victoria Cougarsin Detroitiin, jossa se sai kolmen vuoden kuluttua nimen Red Wings.
Vancouver oli jäämässä kuitenkin ilman NHL paikkaa. PCHL oli lopetettu, joten voidakseen jatkaa otteluita Stanley Cupista, Vancouver Maroonsin olisi pitänyt siirtyä pelaamaan NHL:ään.
Sinne se halusikin, mutta maantieteellisten seikkojen vuoksi liittyminen ei ollut mahdollista.
Vancouverissa oli vuonna 1921 160 000 asukasta, joten kaupunki oli suuri silloiseksi kaupungiksi. Väestöpohjaa siis oli, samoin hieno halli ja perinteitä, mutta esteenä oli matkat, koska matkustamiseen olisi mennyt liikaa aikaa.
Esimerkiksi Vancouverin ja Montrealin väliseen matkaan joukkueelta olisi mennyt kuusi päivää!
Näinollen katsottiin, ettei Vancouveria päästetä pelaamaan NHL:ään ja kaupungin pääsarjatason kiekko lopetettiin. Samalla Maroonsin kaikki tähtipelaajat myytiin NHL:ään. NHL:ään liittymiseen tarvittiin junaa huomattavasti nopeampi kulkuväline...
Ammattilaiskiekkoilu jatkui kuitenkin kaupungissa
Ammattilaiskiekkoilu ei kuitenkaan loppunut kokonaan Vancouverissa, sillä vuonna 1928 PCHL palasi alemman sarjan kiekkoilun merkeissä ja Vancouverin silloinen joukkue, Lions liittyi liigaan.
Lions pelasi 13 vuotta PCHL:ssä, voittaen viisi kertaa sen mestaruuden.
Vuonna 1941 tuli tuhosi Lionsien hallin Denman Street Arenan ja siksi Lionsien piti lopettaa liigassa pelaaminen.
Vuonna 1946 uusi Vancouverin joukkue aloitti toimintansa liittymällä uudestaan PCHL liigaan. Perustetun uuden joukkueen nimi oli Canucks ja kotihallina PNE Forum. Canucks jatkoi Millionairesin, Maroonsin ja Lionsin jatkajana, jossa vain nimi oli muutettu ja joitakin uudistuksia johdossa tehty. Canucks on kuitenkin suora Millionairesin "jälkeläinen".
Canucks voitti PCHL liigan mestaruuden heti toisena vuonnaan perustamisestaan, eli vuonna 1948.
Vuonna 1953 PCHL ja "Western Canada Senior Hockey League", eli WCSHL yhdistyivät ja uuden liigan nimeksi tuli Western Hockey League, eli WHL.
Canucks voitti WHL:n mestaruuden, Lester Patrick Cupin vuosina 1958 ja 1960.
NHL eli "kulta-aikaansa"
1960-luvulla kaikki muut isot pallopelit olivat laajenneet suurelle alueelle, mutta NHL piti tiukasti kiinni kuuden joukkueen sarjastaan. Nämä kuusi joukkuetta olivat Montreal Canadiens, Toronto Maple Leafs, Boston Bruins, Detroit Red Wings, Chicago Blackhawks ja New York Rangers.
NHL:n ensimmäisen presidentin Franc Calderin kuoltua vuonna 1943, tilalle tuli ensin ensin Mervyn Dutton, joka oli virassa kuitenkin vain kolme vuotta. Duttonin jälkeen toimitusjohtajaksi tuli vuonna 1946 Clarence Campbell, joka oli virassaan vuoteen 1977.
Campbell piti yli 20 vuotta tiukasti kiinni kuudesta joukkueestaan, vaikka etenkin Vancouver ja Los Angeles vaativatkin siirtymistä NHL:ään.
Tästä kuuden joukkueen sarjasta voidaankin hyvin käyttää nimitystä "pysähtyneisyyden aika", sillä kaikenlaisia sääntömuutoksia vastustettiin ja neljännesvuosisadan aikana vain yksi mestaruus meni kolmen joukkueen ulkopuolelle, joita olivat Montreal, Toronto ja Detroit.
Kun kuitenkin kaikki muut pallopelit olivat jo laajentuneet aikoja sitten, myös Campbell ja silloiset seurojen omistajat heräsivät vihdoin horroksestaan ja kävivät keskusteluja laajennuksesta.
Voimakkaimmin laajennusta olivat ajamassa omistajista New Yorkin Bill Jennings ja Montrealin David Molson.
Vihdoin kesäkuussa 1965 presidentti Campbell ilmoitti liigan laajenevan "pääsarjatason kaupunkeihin Kanadassa ja USA:ssa". Liittymismaksu oli kaksi miljoonaa dollaria ja hallien minimikoko 12 500 katsojapaikkaa.
Hallihanke
Canucksin NHL haaveet sortuivat kuitenkin halliongelmaan, sillä vanha halli PNE Forum oli rakennettu jo vuonna 1946, eikä se kelvannut Campbelille, vaan Vancouveriin piti saada uusi halli.
Hallihanketta ajoi ensin eteenpäin Toronto Maple Leafsin omistaja Stafford Smythe, joka ajatteli rakentaa Vancouveriin 20 000 henkeä vetävän hallin. Tämä ajatus kuitenkin ”tuhottiin” kaupungin taholta, sillä Vancouverin kaupunki pyysi pelkästä hallin maa-alueesta 6.5 miljoonaa USD, eikä luvannut tukea Smytheä hallihankkeessa muutenkaan riittävästi.
Sitten kaupunki yritti rakentaa hallin itse julkisilla varoilla, mutta tämäkään yritys ei onnistunut, sillä kaupunki ei saanut riittävästi tukea hallihankkeelle Provinssin hallitukselta.
Canucksit eivät lopulta saaneet vielä NHL:lle riittävää hallia ja näin yritys päästä NHL:ään ei onnistunut.
Tästä käytiin kova keskustelu, sillä yleisen mielipiteen mukaan Vancouveriin olisi pitänyt saada NHL joukkue. NHL päätti kuitenkin toisin ja valitsi uusiksi kaupungeiksi Los Angelesin, Minnesotan, Philadelphian, Pittsburghin, St. Louisin ja San Franciscon (Oaklandin)
Näin Campbelin lupaama Kanadaan laajeneminen ei käytännössä toteutunut, vaan kaikki uudet NHL kaupungit sijaitsivat USA:n puolella.
NHL:n piti kyllä laajeta länteen, mutta valitsi paikkansa Canucksien halliongelman vuoksi Oaklandista, joka sijaitsee San Franciscon läheisyydessä. Tästä käytiin heti kiivas keskustelu, olihan Vancouver kaupunkina yksi perinteikkäimmistä kaupungeista, jota ei hyväksytty alunperin NHL:ään pääosin sijaintinsa vuoksi.
Vancouverilla oli selvästi paremmat tulevaisuuden näkymät kuin Oaklandilla ja koska kaupungilla oli hyvin sekä asukkaita, että jääkiekon harrastajia ja kannattajia, Vancouverin ohittaminen tuntui ihmeelliseltä.
Lisäksi liikenneyhteydet olivat parantuneet merkittävästi 20-luvun lopulta, jolloin pelimatkat tehtiin vielä junalla. Joukkueet käyttivät nyt matkustamiseen suihkukonetta. Suihkukoneen käyttö yleistyi jo 50-luvun lopulla, kun Boeing julkaisi uuden suihkukoneen (Boeing 707), jota alettiin käyttämään vuonna 1958. Vuonna 1959 julkaistiin 707:aa parempi suihkukone kun lentomatkailun käyttöön ilmestyi DC-8.
Näistäkin päivistä oltiin menty kymmenessä vuodessa paljon eteenpäin, joten uuden saaminen oli lopulta ainoa syy, miksi Vancouver ei saanut vielä NHL lupaa.
Yleisesti kuitenkin tiedettiin, että Vancouverin ohittaminen tietäisi uutta laajennusta pian lähitulevaisuudessa.
Epäonnistuttuaan hallihankkeissaan kahteen otteeseen vuonna 1967, Canucksit saivat lopulta uuden hallin vuonna 1968. Uuden hallin nimeksi tuli Pacific Coliseum rakunnuttajansa ”the Pacific National Exhibitionin” mukaan. Pacific Coliseumiin mahtui 16 000 henkeä ja se toimi Canucksien kotihallina seuraavat 25 vuotta.
Alkuun Pacific Coliseum oli Canucksien hallina WHL:ssä, jossa Canucksit pelasivat aina kauteen 1969-1970 saakka.
WHL:ssä Canucksit voittivat Lester Patrick Cupin vielä vuosina 1969 ja 1970 vahvalla joukkueella, johon kuuluivat Tony Esposito, Don Cherry, Orland Kurtenbach ja Len Lunde.
Viimein, vuonna 1970 Canucksit pääsivät mukaan NHL:ään yhdessä toisen tuon kauden laajennusjoukkueen Buffalo Sabresin kanssa.
Liittymismaksu oli tuolloin 6 miljoonaa dollaria.
NHL saapui Vancouveriin
Ensin oli edessä uuden toimitusjohtajan ja valmentajan valinnat. Toimitusjohtajan tehtävään valittiin Norman ”Bud” Poile, joka oli aiemmin toiminut samassa tehtävässä Philadelphia Flyerssissä. Valmentajaksi valittiin puolestaan Hal Laycoe.
Sitten varattiin nykyisenkin käytännön mukaan pelaajat muista 12:sta joukkueesta siten, että jokainen joukkue sai suojata 12 pelaajaa ja Vancouver ja Buffalo varasivat suojaamattomista pelaajista.
Canucksit varasivat seuraavat pelaajat: Maaliin: Dunc Wilson (PHI) ja Charlie Hodge (MON). Puolustajat: Gary Doak ja Barry Wilkins (BOS), sekä Pat Quinn (TOR). Hyökkääjät: Orland Kurtenbach (NYR), Ray Cullen (MIN), Andre Boudrias ja Wayne Maki (STL), Rosaire Paiement (PHI) ja Garth Rizzuto (CHI).
Poile teki samana päivänä myös Canucksien NHL historian ensimmäisen vaihtokaupan kun hän hankki Pittsburghista puolustaja John Arbourin (vaihdossa rahaa).
Seuraavana päivänä oli vuorossa kuuluisa onnenpyörän pyöritys...
Onnenpyörän pyörityksellä menetettiin Gilbert Perreault...
Onnenpyörän pyörityksellä laajennusjoukkueet Vancouver ja Buffalo arpoivat kumpi joukkueista saa varata ensimmäisenä. Tuleva ykkösvaraus oli tuolloin molemmilla jo etukäteen tiedossa, sillä molemmat halusivat Gilbert Perreaultin, josta ennustettiin tulevan suurpelaajaa. Perreault oli selvä ykkösvalinta jo etukäteen, mutta kakkosvaraukseen ei ollut selkeää suosikkia.
Onnenpyörän numerot olivat jaettu siten, että Canuckseilla oli numerot 1-6 ja Buffalolla numerot 7-12. Onnenpyörää pyöritti NHL:n Presidentti Clarence Campbell, joka ilmoitti ensin ykkösvarauksen osuneen Vancouverin kohdalle. Buffalon toimitusjohtaja Punch Imlach kuitenkin protestoi ja huomautti, että onnenpyörä oli pysähtynyt numeron 11 kohdalle, joka kuului siis Buffalolle.
Buffalo sai varata ensin ja varasi Gilbert Perreaultin Montreal Jr. Canadiensista. Canucks otti puolustaja/laitahyökkääjä Dale Tallonin OHA liigan Torontosta.
Näin Buffalo sai molempien joukkueiden haluaman pelaajan, vaikka oli päässyt NHL:ään Vancouverin "siivellä".
Perreault sai myöhemmin onnenpyörän mukaisen numeron, eli numeron 11 ja hän pelasi loistavan uran, tehden 512 maalia ja pelaten 17 kautta Buffalossa.
Tallon pelasi huomattavasti heikomman uran Canuckseissa, Chicagossa ja Pittsburghissa. Tallonin tulokaskausi oli lupauksia antava, sillä hän teki tulokaskaudellaan 56 pistettä (14+42) puolustajan paikalta. Urallaan hän ampui 44 maalia Canuckseille.
Tallonia verrattiin koko hänen uransa ajan Perreaultiin ja se varmasti häiritsi hänen pelaamistaan myöhemmin.
Oksanen ensimmäinen Canuckseissa pelannut Suomalainen
Seuraavana syksynä oli vuorossa Canucksien ensimmäinen harjoitusleiri. Leirille osallistui myös Ilveksen ja Suomen maajoukkueen silloinen suurpelaaja Lasse Oksanen. Oksanen pelasi hyvän harjoitusleirin ja valittiin karsintojen jälkeen yli 70:n pelaajan joukosta lopulliseen 26:n pelaajan joukkoon.
Leirillä oltiin pelattu keskinäisiä otteluita, jossa "Oka" oli pelannut hänen normaalilla pelipaikallaan keskushyökkääjänä. Mutta kun harjoituspelit alkoivat, Oksanen siirrettiin keskeltä "liian nopeana" laitaan. Ilveksessä ja maajoukkueessa ”Oka” oli pelannut aina sentteriä, joten laiturin paikka oli outo. Harjoituspelit sujuivat kuitenkin hyvin ja Oksanen pelasi Canucksien ykköskentässä yhdessä Orland Kurtenbachin ja Wayne Maen kanssa. Maki oli Suomalaissukuinen ja osasi hieman suomea, joten hän toimi Oksaselle tulkkina.
Oksasen NHL uran alkamista haittasi kuitenkin reisivamma, joka syntyi harjoituspelissä. Reisivamman vuoksi Oksaselta jäi pelejä väliin ennen sopimusneuvotteluja. Valmentaja Laycoe olisi halunnut pitää Oksasen, mutta joukkueen palkkabudjetti oli jo lähes kokonaan jaettu.
Sopimustarjous oli Oksasen pelitasoon nähden heikko ja hän ei allekirjoitanut sopimusta. Oksasella oli hyvä paikka Ilveksessä ja hänellä oli silloin myös työpaikka huoltoasemalla, jota hän piti, joten sopimuksestaan hän ei ruvennut tinkimään.
Oksanen on yksi Suomen kaikkien aikojen jääkiekkoilijoista ja olisi varmasti pelannut koko kauden Vancouverissa, mikäli hänelle oltaisiin saatu sopimus.
