Lunta tupruttelee taivaalta. Suomalainen talvi-idylli on vahvasti voimissaan, kun kaarran Pälkäneen Laitikkalassa sijaitsevan omakotitalon pihaan. Tapparan Läpimurto-kypärää kantavan Topi Rönnin ja hänen isänsä Heikin kanssa tehtävä haastattelu on sovittu toteutettavaksi täällä, sillä tärkeistä paikoista kysyessä kotikylä nousi välittömästi esiin. Heikki ottaa minut vastaan, Topi saapuu paikalle hetken päästä, kun harjoituksista ehtii.
Topin saavuttua, isän tiedustellessa pojaltaan, kuinka takavetoinen auto kulkee huonossa ajokelissä, selviää yksi kaksikon yhteisistä harrastuksista vuosien takaa: ralli. Heikki on ajanut aikanaan kilpaa, Topilla ajelu on jäänyt jää- ja peltoradoille. Mutta kuten monesta muusta, tästäkin harrastuksesta Topi kerää hyötyjä nyt, kun ajokortti on taskussa ensimmäistä talvea.
Auto oli kuitenkin verrattain pienessä osassa nuoren jääkiekkoilijanalun elämässä. Isä-Heikki kertoo, että kylällä on edelleen pystyssä sama kaukalo kuin Topin aloitellessa jääkiekon pelaamista, ja sinne on juuri jäitä tehty.
− Topi ei nyt tänä vuonna kerennyt, hän naureskelee.
− Tässäkin on pihassa ollut kaukalo ja tuossa nurmikolla on harjoiteltu yleisurheilua, kun niitä lajeja oli monta. Koriskenttä tehtiin, taikka laatoitukset sitä varten, keihästä on heitetty ja kiekkoa... Täällä nurkissa on paljon touhuttu, Heikki valaisee Topin urheilullista nuoruutta.
Jääkiekko on ollut Topin ykköslaji oikeastaan aina, mutta lopullisen valinnan saneli terveys. 13-vuotiaana sääriin iskeneet rasitusmurtumat päättivät yleisurheilun ja koripallon.
− Tuli kokonaan juoksu- ja hyppykielto. Piti saada säärien iskutus loppumaan, jotta sai ne rauhoittumaan. Siinä sitten viimeistään lätkä nousi ykköseksi, koska luisteluun vamma ei vaikuttanut, Topi valottaa taustoja.
Tapparassa monilajisuus näkyi muutenkin kuin juhlapuheina
E1-nuorista saakka edustusseurana toiminut Tappara saa nuorisotyöstään kehuja. Rönnit sanovat, että usein lähinnä juhlapuheissa kuultu monilajisuus toteutui Tapparassa hyvin, eikä Topiltakaan vaadittu pelkkään jääkiekkoon sitoutumista. Samaan hengenvetoon hän tosin toteaa, ettei jääkiekon vapautta testattu samalla tavalla kuin muita lajeja.
− Silloin kun oli jääkiekkoa, ei ollut muita treenejä, että se on aina ajanut edelle. Mutta niitä kävi jonkin verran, että ensin oli lätkätreenit Tampereella ja saattoi jonkun loppulämmön skipata, kun meni Tesoman palloiluhallille pelaamaan korista tai vetämään koristreenit siihen päälle, hyökkääjä muistelee.
Laitikkalassa asuminen ei tehnyt asioista helppoja.
− Kyllä täältä joka päivä johonkin lähdettiin ja oltiin aika monta tuntia pois, Heikki sanoo.
Isä kertoo, että elämä yrittäjänä helpotti tilannetta jonkin verran, ja silloin kun hänellä oli pitkiä päiviä, oli äidin vuoro astua kuskin rooliin. Jos molempia tarvittiin Rönnien yrityksessä, Villa Hepolahdessa, oli aika kysyä muita sukulaisia ja kavereita hätiin.
Kuljetusrumba helpotti C2-iässä, kun treenipaikaksi vakiintui Kaukajärven Sentteri.
− Siihen saakka katsottiin viikkokalenterista, että nyt ollaan Hervannassa, sitten mennään Tesomalle seuraavana päivänä ja Kaukajärvelle seuraavana, eli kamat kiersi autossa. Sitten kun C2:een tuli Kaukajärvi, onneksi, niin Topi hyppäsi linja-autoon koulusta eikä tarvinnut enää kuin hakea, Heikki muistelee.
Aivan kommelluksitta matkustaminen ei sujunut. Isä kertoo, että pari kertaa Topi soitteli linja-autoasemalta, kun oli nukahtanut bussiin ja herännyt pääteasemalla.
− "Millä bussilla pääsee Kaukajärvelle?" virnuilee Topi ja jatkaa, että kovin montaa kertaa hän ei myöhästynyt kuitenkaan.
Vaikka treenejä ei juuri väliin jäänyt, yksi kerta tulee isälle mieleen. Tarinan mukaan Topi käveli pimeässä Lahdentien varteen ja lopulta bussi ajoi ohi, vaikka Topi huitoi ja yritti sitä pysäyttää.
− Topi soitti mulle ja minä soitin kaverille, että hakee Topin. No sitten tunnin päästä tuli seuraava bussi, niin sama homma. Ne treenit jäi sitten väliin.
− Joo, huidoin ja ei mitään tapahtunut, painoi ohi vaan. Mutta ei onneksi jatkossa enää niin käynyt, Topikin naureskelee.
Jälkikäteen jutut ja muistot ovat molempien mielestä hauskoja, vaikka tapahtumahetkillä kumpaakaan ei naurattanutkaan. Isä kertoo bussimatkailun toimineen myös pienenä koeponnistuksena jääkiekkoinnon testaamiselle.
− Jos into ei riitä bussimatkailuun, niin sitten se [jääkiekko] ei varmaan ole niin kivaa, hän toteaa ajatelleensa.
Ammatti, joka ei tunnu työltä
Into riitti ja harrastuksesta on tullut ammatti. Tosin Topi ei ole asiasta täysin varma. Hän ei nimittäin osaa ainakaan toistaiseksi osaa nimetä vaihetta, jossa ammattilaisajatukset olisivat pyörähtäneet päässä.
− Ehkä viime vuonna, kun pääsi ekat liigapelit pelaamaan, hän naurahtaa.
− Varmaan silloin, kun A-junnuihin siirryin ja peruskoulut oli käyty, ja kun muutti Tampereelle itsekseen asumaan. Mutta en tiedä missä vaiheessa ammatilta... eipä se ammatilta ole sillä tavalla tuntunut, että joka päivä pitäisi tulla hallille.
Realismi kiekkouran raadollisuudesta on molemmilla hyvin tiedossa. Isä-Heikki uskoo, että kun uralla on menty askel kerrallaan eteenpäin, yhtä tiettyä kohtaa konkretisoitumiselle ei ole tullut.
− Ja kun tietää tasan tarkkaan, että se voi loppua huomenna loukkaantumiseen koko homma, niin ei sitä ehkä kannata hirveästi miettiä. Tekee duunit huomenna paremmin kuin tänään niin se vie lähemmäksi sitä juttua, hän jatkaa.
− Kyllä kiitollinen pitää olla siitä, että käy treenaamassa muutaman tunnin päivässä ja pelaa pelejä, niin sillä saa elantonsa ja vähän rahaa. Ei sitä jokaiselle suoda. Toki pitää siihen vähän tehdä duuniakin, kertoo Topi näkemyksensä.
Isän käydessä läpi Topin pelaajapolkua kyläkaukalosta Valkeakosken Kiekko-Ahmoihin ja sieltä Hauhon Sisun kautta Tapparaan, hän painottaa, että halusi poikansa aina tekevän harjoituksissa hommat tosissaan, eikä koskaan ymmärtänyt, että jotkut laistoivat treeneistä ja etenivät ikäluokissa pitkälle vain sosiaalisen yhteisön vuoksi. Topi näkee asian nykyään toisin, ja nostaa esille tärkeän näkökulman.
− Siinä on tavallaan kaksi puolta, nyt kun on itse nähnyt vähän sen toisenkin puolen. Että kun olet pelannut siihen asti täysillä, ja ehkä joillekin ei koulu maistu niin paljon, sitten kun pääset A-junnuihin niin ei ole oikein mitään vaihtoehtoa. Siinä ei oikein ole mitään suuntaa, että mitä jos mä nyt lopetan tämän, niin mitä helvettiä mä sitten teen.
Ainakin Tapparassa asia on otettu tosissaan. U20-nuorilla yksi apuvalmentajista toimii koulunkäyntivastaavana ja on yhteydessä esimerkiksi urheilulukion urheilukoordinaattorin kanssa. Kouluun patistetaan aamutreenien jälkeen eikä hallille ole sopivaa jäädä hillumaan ylimääräistä.
− Ei se mene niin kuin stereotyyppisesti voisi jääkiekkoilija ajatella, että ihan sama, nyt pelataan lätkää, nuorukainen tuumaa ja lisää, että välillä aamupala tulee syötyä loppuun oppitunnilla.
Yksi osoitus hyvin tehdyistä asioista tuli viime kesänä, kun Rönni varattiin NHL:ään numerolla 59. Calgary Flamesin yhteydenpito on jopa yllättänyt hänet.
− En tiedä, mistä se kumpusi. Mä vähän oletin, että kun tuli varaus, niin hyvä että tuli, mutta se olisi enemmän "soitellaan sitten, kun tuut tänne Pohjois-Amerikan päähän" -tyylistä. Eihän se sellaista enää nykyään ole, joskus on ehkä voinut ollakin, Topi kertoo oletuksistaan.
Hän sanoo odottaneensa varausta, mutta numerolla tai kierroksella ei ollut merkitystä. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että varaus tarkoittaa pääasiassa sitä, että työt vasta alkavat.
Aikuisten peleissä varttunut
Topin peli on lähes alusta saakka kehittynyt aikuisten kanssa pelatessa. Heikki on itse kasvanut pelaten kylän kaukaloissa aikamiesten kanssa, ja hän on tyytyväinen, että on saanut samankaltaista kokemusta jaettua eteenpäin.
− Kuuden-seitsemän vanhana Topin kehitys oli nopeaa luistelussa, se urheilullisuus näkyi. Eihän sitä muuta tiennyt, mutta että tasapaino ja sellainen oli hyvää. Kun nopeasti tuli se luistelutaito, niin rupesin velipojasta lähtien ja tästä kylän Whatsapp-ringistä keräämään porukkaa, että nyt kaukalolle, Heikki muistelee.
Hän sanoo, että nykyään asiat varmaankin tehtäisiin eri tavalla. Hänen filosofiansa mukaan jääkiekkoon eivät kuuluneet pitkät kuljetukset ja yksilötaidon ylikorostaminen.
− Mä koko ajan karjuin Topille, että kiekko liikkeelle ja yhtään ei kuljeteta. Alusta lähtien koitettiin pelata sellaista jääkiekkoa kuin aikuiset pelaa, neppailu ja kikkailut jätettiin vähemmälle. Siten kuin nytkin, että kiekko lähtee heti, isä kertaa ja miettii maailman muuttumista.
Muistelo kertoo Topin rakkaudesta jääkiekkoa kohtaan. Eräs Heikin pappakiekkovuoro oli keskiviikkoaamuisin seitsemältä Valkeakoskella. Treeneistä Tesomalta oltiin kotona yhdentoista jälkeen tiistai-iltana.
− Joka kerta mä kysyin, että et kai sä nyt huomenaamulla lähde ja aina lähti. Sieltä kerkesi sitten vielä kouluun.
Myös Pälkäneen Haanloukkaan tekojääkaukalo on Rönneille tuttu paikka.
− Ollaan me sieltä monet kerrat tultu, ei nyt eri kyydillä, mutta ei ainakaan puhuttu mitään. Siinä on tenniskentät kesäisin, niin se on ollut sellainen yhteinen laji kanssa. Vihdoin viimein Topi voitti, niin se sai sielulleen rauhan, isä nauraa.
− Kaksi vuotta sitten! huudahtaa Topi vierestä.
Hyppy liigajoukkueeseen on ollut helpohko. U20-joukkueen pelitavassa on paljon samaa kuin Liigassa. Rönnin kokemuksen mukaan samanlaiset peruspiirteet tekevät siirtymästä yksinkertaista.
− Mun mielestä nämä kaikki, [Viljami] Nieminen, [Oskari] Luoto, [Jesper] Ahlroth ja Topi, ovat päässeet todella hyvin siihen pelitapaan. Ei siellä ole mitään sellaisia, että olisi voinut sormella osoittaa. Varmaan se johtuu just siitä, että on ollut jo haju, mitä pitää tehdä ennen kuin [Jussi] Tapola on pitänyt ekat treenit, Heikki komppaa.
Omat kehityskohteet ovat myös hyvin selvillä. Topin mukaan ne liittyvät asioihin, jotka ovat yleisesti suurimpia eroja sarjojen välillä.
− Varmasti liittyy paljolti siihen liigan pelinopeuteen ja kamppailutasoon, mikä on ihan erilainen Liigan ja miesten tasolla ylipäätään. Se on ehdottomasti sellainen asia mitä pitää edelleen jumpata tosi paljon, ja se tulee pelaamalla, hän sanoo, ja jatkaa sen olevan osa-alue, joka on eniten mennytkin eteenpäin.
Vielä lyhyellä Liiga-urallaan Topi on ehtinyt jo kokea, mitä pidemmän pätkän sivussa oleminen tarkoittaa. Rönni oli kauden alussa pitkään pois kaukalosta peräkkäin tulleiden polvivamman ja sairastelun vuoksi.
− Ehkä sen huomasi, kun oli jonkin aikaa poissa, että se pelaaminen taas maistui aika paljon paremmalle pitkän tauon jälkeen. Sitä perusarkea alkaa arvostamaan, kun makaa tuossa sohvalla 39 asteen kuumeessa eikä pysty liikuttamaan kättä, kun sattuu joka paikkaan, pelaaja sanoo.
Jos olisi pakko valita, hän olisi ennemmin loukkaantuneena alkukaudesta, jotta pääsee keväällä pelaamaan tosipelejä. Mutta ei asia ole niin yksinkertainenkaan. Topi sanoo, että syksyllä koko paketti etenee hurjaa vauhtia eteenpäin, kun ollaan paljon jäällä ja joukkue hitsaantuu yhteen. Ja samalla, kun muut menevät eteenpäin, loukkaantuneena jää vielä itse jälkeen.
− Tietynlainen gäppi tulee aina, että pääsee siihen omaan pelirytmiin ja mielentilaankin. Sitä ei ehkä itse hiffannut ja halusi vaan olla heti valmis. Ajatteli, että kyllä mä nyt oon valmis, mutta siinä totuttelussa menee hetki ja pitää antaa itsellekin armoa, ettei tarvitse heti olla parempi kuin viime kaudella, ja ennen sitä loukkaantumista varsinkaan. Ensin pitää päästä siihen [edeltävälle] tasolle. Ne on sen verran pitkiä juttuja ja kun ei mitään pysty tekemään.
Konkarit jakavat tietoa − kunhan sitä kysyy
Tapparassa löytyy menestyneitä ja kokeneita pelaajia. Kuinka he ovat ottaneet nuoren pelaajan vastaan ja millaista apua tarjotaan? Löytyykö peliin vinkkejä?
− Kun kysyy vaan. En muista kuka sitä [sanontaa] on käyttänyt, mutta pitää olla kuin sieni. Koko ajan imee informaatiota, vaikka kukaan ei tulisi sulle kertomaan, että tee näin. Pitää olla koko ajan hereillä siinä. Esimerkiksi Jori [Lehterä] on jonkun pelin joskus pelannut ja eri tasoilla, niin kannattaa koko ajan vähän katsoa, mitä se tekee jäällä ja miksi se on niin hyvä kuin se on, Topi avaa filosofiaansa.
− Viime vuonna vielä kun ei ollut koko ajan siinä mukana, eikä alkukaudesta, niin haistelin vähän enemmän enkä ehkä avannut suutani joka tilanteessa. Mutta nyt kun on päässyt enemmän mukaan, ei siellä mitään huomaa. Niitä tarinoita joiltain kuulee, mitä se junnuttaminen on joskus ollut.
Rönnit vitsailevat, että osa tarinoista on kuitenkin tosia, esimerkiksi bussin takapenkille ei nuorilla ole asiaa.
− Maailma muuttuu, vaikka se varmaan vähän hitaammin muuttuu kopissa... ja hauskat jututhan on hyviä. Luin alkukaudesta, että [Otto] Salin tai joku oli unohtanut laittaa saunan päälle, kun se oli junnujen homma, niin ne oli kasanneet kiuaskivet sen paikalle. Vieläkö se keräät kiekot? isä tiedustelee.
− Joo... kyllä ne tietyt samat jutut on olemassa edelleen, Topi toteaa juttutuokion päätteeksi.
Ai niin, ne autot. Mikäli jääkiekko ei olisikaan ottanut tulta, autojen rooli olisi saattanut kasvaa merkittävästi. Yrittäjäperheen vesana Topi perusti jo 13-vuotiaana Pälkäneen ensimmäisen 4H-yrityksen, Topin Autofixin. Silloinkin jälki oli palautteen perusteella priimaa.