Marraskuun lopulla Jatkoaika haastatteli kolmea naisleijonien mukana ollutta maalivahtia, jotka olivat maajoukkuetoiminnasta tavalla tai toisella hukkuneet. Yksi heistä oli Vilma Vaattovaara, jonka tiedettiin jo aktiiviuransa lopettaneen. Hänen purkautumisensa haastattelun yhteydessä kuitenkin yllätti totaalisesti.
Nuori maalivahti oli aina ollut erittäin kilpailuhenkinen ja luonteeltaan ylisuorittaja. Näin ollen opiskelu New Hampshiren yliopistossa – yhdistettynä unelmaan nousta maailman kärkimaalivahtien joukkoon – alkoi tuomaan täydellisyyttä etsivälle nuorelle naiselle ennen näkemättömiä paineita.
− Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki taisi alkaa toisena opiskeluvuotena. Eihän sitä silloin minään masennuksena itse pitänyt, vaikka varsinkin syömishäiriön oireita alkoi ilmaantua. Oli pakko tarkkailla rasvaprosenttia ja käydä silloin tällöin oksentamassa syöty ruoka pois. Paha olo alkoi vähitellen valtaamaan mieltä. Alkoholin kulutus kasvoi. Saatoin juoda illalla pullollisen viiniä lukiessani kokeisiin. En niinkään humaltumismielessä, vaan turruttaakseni pahaa oloani. Söin myös rauhoittavia samaan aikaan, joten oli aikamoinen ihme selvityä niin koulusta kuin kiekostakin niinkin hyvin.
Vilman otteet kaukalossa eivät näyttäneen kärsivän, vaan hän torjui kuin ennenkin. Valmentajalla ei ollut aavistustakaan maalivahtinsa henkisestä tilasta, korkeintaan epäili tämän stressaavan huonoista suorituksista. Jääkiekko ja joukkueen rutiinit olivat Vilmalle eräänlainen pakopaikka, tiettyyn pisteeseen asti.
− Muistan yhdessäkin ottelussa miettineeni, etten halua edes olla edes olemassa. Silti torjuin hyvin ja joukkuekin voitti tuon ottelun.
Siinä vaiheessa, kun Vilmalla alkoivat itsetuhoiset ajatukset vallata mieltä, saattoi hänet pelastaa nimenomaan ylisuorittaminen ja täydellisyyteen pyrkiminen.
− Itsemurhaa miettiessäni kävin läpi erilaisia tapoja toteuttaa se, sellaista missä itse en joutuisi kärsimään tai perhe traumatisoitusi minut nähdessään. Yritin ehkä löytää parasta tapaa se tehdä, mutta eihän sellaista olekaan.
Vilman perhe oli Suomessa, kaukana apua tarvitsevasta tyttärestään. Puheluiden perusteella he tiesivät, ettei Vilmalla ollut kaikki aivan kunnossa, mutta asian todellista laitaa eivät tienneet hekään. Vasta, kun Vilma oli päässyt psykiatriseen sairaalaan ammattilaisten hoitoon, selkesi asia myös perheelle.
− Minulla oli onneksi kaksi joukkuetoveria, joille olin voinut puhua ongelmistani. Kolmannen opiskelukauden syksyllä he kehottivat minua hakeutumaan hoitoon ja silloin otinkin yhteyttä koulun terveydenhuoltoon. Sieltä minut parin kuukauden terapiakäynnin jälkeen ohjattiin hoitoon psykiatriseen sairaalaan. Siellä sain puhuttua asiasta ja oikeanlaiset lääkkeet. Kuulin myös, etten todellakaan ollut ainoa henkilö maailmassa näiden ongelmien kanssa.
Naisten maajoukkueen päävalmentaja soitti Vilmalle juuri silloin, kun hän oli sairaalassa. Koska MM-kisoihin pääseminen oli Vilmalle edelleen erittäin tärkeä tavoite, hän salasi todellisen tilansa valmentajalta.
− Olin todella itsekäs. Halusin päästä kisoihin ja pääsinkin. Ajattelin, että eivät varmaan valitse minua, jos kerron olevani psykiatrisessa hoidossa. Vaikka itse tiesin, etten ole hullu, pelkäsin ehkä muiden ajattelevan niin. Ja koska pelit olivat kulkeneet hyvin, niin uskoin pystyväni auttamaan joukkuetta.
Neljän vuoden opiskeluiden jälkeen paluu Suomeen ei heti tuonut riittävää helpotusta elämään. Vilman mieli ailahteli ja lähellä olevasta perheestä huolimatta hän tunsi välillä yksinäisyyttä. Itsetuhoisia ajatuksia ei kuitenkaan enää päässyt mieltä mustaamaan.
− En kertonut Ilveksessäkään valmennukselle tai pelikavereilleni ongelmistani, vaikka osa pelaajista saattoi jotain hiukan aavistaakin. Kävin koko ajan terapiassa, lääkkeitä korjailtiin toimivimmiksi ja annostustakin pystyttiin hiljalleen vähentämään.
Kaksi kautta hän torjui Ilveksen maalissa saaliinaan hopeamitali viimeiseltä kaudeltaan. Siinä kohtaa Vilma teki päätöksen lopettaa aktiiviuransa ja siirtyä Englantiin opiskelemaan eläinlääkäriksi. Elämä sai uuden käänteen ja hänen arvomaailmansakin hiukan muuttui.
− Kyllä tuo pelaamisen lopetus vähensi stressiä huomattavasti. Kun kovasti tavoittelet jotain, jota et sitten saavutakaan, niin pettymys on suuri. Englantiin muuttaessa olin jo päässyt lääkkeistä eroon, ainoastaan unilääke miedossa muodossa kulki mukana. Edelleen opiskeluissa pärjääminen on minulle tärkeää, mutta nyt osaa olla itselleni armollinen ja laitan terveyteni etusijalle. Jääkiekkokin kulkee edellen mukana, toimin maalivahtivalmentajana, mistä nautin kovasti.
Vilma oli sairaudestaan ja vaikeuksistaan ollut melkoisen hiljaa, sillä vain lähipiiri oli tietoinen asian vakavuudesta. Kun Jatkoajan haastattelu tuli eteen, hän päätti keventää sydäntään ja avautua.
− Ne kysymykset koskivat juuri sitä ajanjaksoa, kun sairaus oli pahimmillaan. Muistan sairaalassa kirjoittaneeni päiväkirjaan, että kun parannun, niin haluan saada tätä stigmaa eli häpeäleimaa pois. Nytkin tätä haastattelua tehdessä minua jännittää ja kainalot hikoavat, mutta koen olevani itselleni velkaa ja haluan kertoa. Ajattelin avautumiseni tuovan jollekuín apua, voimia kertoa asiasta eteenpäin. Masentunut ihminen ei ole hullu, ainakaan itse en mitenkään koe sitä niin. Se on hiukan sama kuin polvivaiva, sekin hoidetaan kuntoon.
Vilma tietää, että niin Suomessa kuin ympäri maailmaakin on tällä hetkellä lukuisia muitakin, jotka painivat samojen ongelmien parissa. Hän kehottaa kertomaan ongelmista nopeasti jollekin, sillä masentunut ihminen ei itse pysty eikä jaksa ottaa yhteyttä hoitoon.
− Tärkeää on kertoa jollekin, ei saa hävetä omaa huonoa oloaan. Tiedän, ettei itse oikein saa asioita vietyä eteenpäin, mutta kertomalla jollekin hän pystyy sinun puolestasi pistäämään rullat pyörimään ja saamaan sinulle apua. Älä jää yksin!
Nyt, kun Vilma tuntee itsensä terveeksi, vaikkakin pieni pelko asuukin takaraivossa, toivoo hän Jääkiekkoliiton tai seurojen ottavan kantaa masennukseen.
− Koen olevani terve tällä hetkellä. Hiukan se pelottaa, että joudun vielä samanlaiseen tilaan kuin silloin. Nyt kuitenkin tiedän, miten toimia. Osaan tarkkailla itseäni ja ajatuksiani. Olisi hyvä, jos liittossa ja seuroissa olisi joku, johon ottaa yhteyttä kun paha mieli alkaa valtaamaan mieltä. Ei sen tarvitse olla mikään terveydenhuollon ammattilainen, mutta sellainen, joka tietää, mihin ottaa yhteyttä ,jos pelaajalla on ongelmia. Toivon myös valmentajien suhtautumiseen sitä, ettei masentunutta pelaajaa välittömästi suljeta ulkopuolelle. Niin kauan kun masennuksesta huolimatta homma toimii kaukalossa, niin täytyisi antaa pelata.