Jääkiekkoilusta Jyrki Louhi kaipaa eniten siitä ammentamaansa henkistä voimaa.
– Se oli voimakas palo ja polte jo pienestä pitäen. Tuki, turva, usko ja johdatus. Kiekkoileminen oli minulle vahva suunnannäyttäjä. Ei tarvinnut epäröidä, mitä elämässäni teen. Lisäksi tulen ikävöimään kaikkea, mitä siinä rinnalla tuli. Niitä mukavia asioita. Kilvoittelemista, menestymistä ja kehittymistä. Kaikki oli makeaa. Voittaminen ensisijaisesti.
Peliuraltaan ikävöimiään asioita mies uskoo tulevansa kokemaan uransa jälkeenkin.
– Siviilielämäni tulee olemaan samanlaista kuin pelaaminen. Kokoaikaista pätevöitymistä, valmistumista koulusta, tenttien läpäisemistä ja tiedon kartuttamista. Enemmän ja enemmän jalostuu ja tulee kokemusta. On hauskaa myös kehittyä muissakin urheilulajeissa, joita harrastan. Vaikkei ne niin vakavia tule olemaan kuin kiekkoileminen. Luulen, että kiinnostuksenkin kohteita on jatkossa. Kaikennäköisiä normaaleja elämän haaveita. Perhettä sun muuta.
Louhelle sopeutuminen elämään ilman ammattilaisurheilua kävi luontevasti. Siihen edesauttoi assistentin työ PricewaterhouseCoopers-nimisen yhtiön tilintarkastuspuolella. Lisäksi kahdeksan vuotta sitten alkanut opiskeleminen kauppakorkeakoulussa helpotti sopeutumista.
– Viimeisellä kaudellani minulla oli jo toinen työ. Työskentelin iltapäivisin ja opiskelin. Kauden loputtua menin töihin lähes heti eikä mennyt kauaa, kun oli luentojakin Helsingissä. Tyhjiötä ei ainakaan fyysisesti ja ajallisesti jäänyt. Jollain tavalla olin käynyt lopettamisajatusta jo usean vuoden läpi. Hirveän haikea olo oli viimeisen pelin jälkeen, mutta tyhjiötä ei silti jäänyt. Enemmänkin oli sellainen olo, että nyt alkaa konkreettisesti uusi kiehtova haasteellinen elämä opiskeluideni parissa.
HPK-ikoni kokikin uransa loppumisensa lähinnä helpotuksena. Hän sai jääkiekosta sen, mitä hänen oli mahdollista saada.
– Minulla oli paras mahdollinen ura jääkiekon parissa, mitä kapasiteetillani pystyi olemaan. Ei jäänyt ainakaan sillä tavalla mitään hampaan koloon. Elämäni saa nyt uuden vaihteen ja voin olla niin sanotusti irti eri tavalla. Rehellisesti on sanottava, että koulu on aina ollut minulle tärkeä. Ymmärtäessäni, etten tästä enää paljoa paremmaksi pelaajaksi voi tulla lopahti kiinnostukseni itseni kehittämiseen. Nyt voin toteuttaa toista minulle olennaista asiaa. Opiskelua, kouluttautumista ja valmistautumista talouselämän kiemuroihin.
Kiima puuttui
Mies allekirjoitti Kerhon kanssa kaksivuotisen sopimuksen toissakeväänä. Silloin hän jo tiedosti lopettavansa uransa pestinsä päätyttyä. Ennen kaikkea koulunkäyntinsä vuoksi.
– Jääkiekko toimi tietynlaisena jarrunakin opiskeluilleni. Ensimmäisen kerran ajattelin Helsingissä Jokereissa pelatessani, että taidan jäädä kyydistä loukkaantumisteni vuoksi. Ainakin maajoukkueen osalta. Sitten halusin lopettaa urani HPK:ssa. Talouselämän kiehtova maailma ja opiskelut kiinnostivat paljon ja päätin omistautua kahdeksi vuodeksi vielä Kerholle. Antaa kaikkeni likoon sen puolesta. Ei tarvinnut jossitella viimeisen pelini päätyttyä.
Louhi taustoittaa hänen lopettamispäätökseensä vaikuttaneen lisäksi se, ettei hänellä ollut enää mahdollisuutta parantua pelaajana.
– Keväällä tiesin, ettei minulla ole kesällä enää halua ja kovaa kiimaa tulla edes sellaiseksi kiekkoilijaksi kuin olin. Olen sen luonteinen ihminen, että mikäli en jossain halua kehittyä, niin en tee asioita ollenkaan. Olen sinnikäs, päämäärätietoinen ja kurinalainen. En pysty vain pelaamaan. Nykykiekossakin on kuitenkin pelattava niin hullun kiilto silmissä. On haluttava ja nautittava. Ei voi vain pelailla. Tiesin sen vaativan niin roimasti, etten kykenisi ylipäätään selviytymään kovassa liigassa. En nähnyt tarpeelliseksi pitkittää pelaamistani. Ei minulla ollut enää sellaista halua.
Louhen ura päättyi Tampereella. Ilves pudotti sääliplayoffseissa Kerhon. Se ei kuitenkaan uran loppumistapana häntä harmita.
– Tiesin, että se loppuu jossain vaiheessa. Ei sillä ollut mitään merkitystä, miten se tapahtuu. En mitään glooriaa siihen urani lopettamiseen kaivannut. Sitä kaipaa kunniaa ja voittamista muuten vain. Ei viimeisen pelini päättymisellä sääliplayoffseissa yhtymäkohtaa urani loppumiselle ollut. Ennemminkin kauden päättyminen oli pettymys. Seuraavaksi tuli ajatuksena, että se oli viimeinen ottelu. Olihan se vähän haikeaa. Tajusi, ettei tänne Hakametsäänkään enää palata. Loppu tulee lopulta todella äkkiä.
Uransa päätöskaudestaan miehelle jäi karvas maku suuhun rikkonaisuuden vuoksi.
– Viimeinen kausi oli ikävä sillä tavalla, että olin pitkään akillesjännevamman vuoksi pois kuvioista. Taisi olla lokakuun puolivälin tienoilla, kun pääsin vasta pelaamaan. Se oli siten vajaa kausi. Nautin silti joka päivästä. Olin asentoitunut siihen henkisesti, mitä tuleman pitää. Ei kannattanut ruveta antamaan itselleen tekosyitä. Oli nautittava olostaan.
Luulotauti kasvatti
Jäälle kiekkolegendalla ei ole mieli tehnyt kesällä. Tänä suvena hän on runsaammin keskittynyt muihin häntä kiehtoviin asioihin.
– Olen saanut tehdä niitä asioita, mitä en niin paljon saanut tehdä kiekkourallani. Esimerkiksi motocrossin harrastaminen oli pidettävä piilossa urani aikana. Nyt olen sitä päässyt harrastamaan ja tietysti golfiakin olen pelannut paljon. Olen voinut olla myös sosiaalisissakin tilanteissa mukana. Usein olen nähnyt ystäviäni ja reissannut Suomen kamaralla.
– Kesälomani on ollut pitkä. Koulustakin oli pari kuukautta taukoa. Olen saanut hengähtää, niin on virtaa tulevaan opiskelutalveeni. Syyskuussa tulen olemaan lirissä tehtävieni parissa. Haen kovat rajat sieltä. Opiskelen niin paljon kuin kroppani kestää.
Jääkiekkoiluista Louhi ammensi paljon.
– Opin sen avulla kyvyn toimia ja tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Kohdata erilaisia ihmisiä. Sietää painetta ja kestää ulkopuolista kritiikkiä sekä arvostelua. Toisaalta myös nöyryyttä. Nöyryyttä elämääni kohtaan. Jääkiekkoilijana sain kuitenkin erityishuomiota.
– Urheilu on läpileikkaus elämästä siinä mielessä, että se tiputtaa nopeasti maan pinnallekin jotain luullessaan. Se vaatii henkisesti hirveästi ponnisteluita ja yksinkertaisia asioita, mikäli haluaa menestyä. Oppii käsittämään oikeasti, mitä kova työ on ja mitä menestyminen vaatii. Viidentoista vuoden ammattilaisurani näytti sen, ettei elämässä haihattelulla eteenpäin pääse.
Kovimmat opetukset miehelle tulikin luulotaudin kautta.
– Välillä luulin pystyväni tekemään kaukaloissa tiettyjä asioita tai luulin olevani erilainen pelaaja. Toisinaan luulin myös, että tietyt asiat tapahtuvat omalla painollaan. Sitten tuli näpeille ja kovaa, monesti. Nöyrä on oltava koko ajan jokaista arkipäiväänsä kohtaan. On saatava itsestään enemmän ja enemmän irti.
Jääkiekkoilu kasvattikin häntä paljon henkisesti.
– Urani aikana muutuin ihmisenä roimasti. Tulin vahvemmaksi ja identiteettini on syvällä. Olen tullut rohkeammaksi. Olen pyrkinyt rinnastamaan jääkiekon elämään, se ei ole irrallinen kysymys. Laji on minulle tärkeä, mutta silti olen epäonnistumiseni ja loukkaantumiseni osannut suhteuttaa omaan elämääni. Siihen, mikä niiden rooli todellisuudessa elämässäni on ollut. Epäonnistumisia on harmiteltava, jos niitä ei harmittele, niin silloin ei tee asioita tosissaan. Elämässäni on silti tärkeämpiäkin asioita.
Kivijalkana voiton nälkä
Mies ei koe, että kiekkoilussa olisi ollut huonoja puolia. Se oli osa elämänkoulua.
– Jokainen askel ei ole samanlainen. Joskus saa nousta rappusille ja joskus mennä alamäkeä. Ei pinnalla kävely ole tasaista kulkua. Loukkaantumisetkin kuuluvat lajiin. Niihinkin voi suhtautua monella eri tavalla. En ikinä katkeroitunut. Jos rupesin voivottelemaan, niin jokainen seuraava päivä oli hukkaan heitetty. Kukaan pelaaja ei ilman kolhuja selvinnyt. Se on itsestään kiinni, miten vastoinkäymisiinsä suhtautuu.
Jääkiekkoilussa Louhelle oleellisinta oli menestyminen.
– Tahto olla parempi kuin muut. Usko kehittymiseeni ja usko siihen, että joukkueeni voittaa. Kaikki perustui pärjäämiseen ja onnistumiseen. Tärkeää oli myös yhteisön kanssa toimiminen ja hauskat tarinat. Monesti pahimmat sähläykset jätkien kanssa taipuivat lopulta hauskimmiksi tarinoiksi. Sitä se elämä oli. Työkaverina oli aina miehiä ,varsinkin nuoria iloisia kavereita. Kyllähän siellä pukukopissa sattui ja tapahtui.
Joukkuepelaajana Louhi oli omasta mielestään voimakastahtoinen, nöyrä ja kunnianhimoinen. Osittain jopa perfektionisti.
– Usein kyseenalaistin asioita, en uskaltanut olla esittämättä näkemyksiäni. Olin perusrehellinen jätkä ja yleensä iloisella tuulella. Käyttäytymiseni oli monin paikoin perfektionismiakin. Suhtauduin asioihin nöyrästi. En kokenut pitkässä juoksussa urheilussa olevan onnea ja epäonnea. Kyllä sen sai, mitä oli valmis antamaan. Pienestä pitäen luotin jo siihen. Opin tavoittelemaan ja miettimään asioita, mitä tein, en vain tyhmänä tehnyt. Koitin aina ajatella asioita ja tehdä niitä paremmin. Sitä kautta tuli tietynlaista perfektionismiakin.
Motivaationsa Louhi ammensi halusta menestyä. Uransa edetessä itsensä motivoiminen kuitenkin muuttui. Pelaaminen ei ollut enää yhtä keskeisessä asemassa.
– Henkilökohtaiset juttuni eivät olleet niin isoja. Enemmän nautin joukkueestani ja olin huolissani siitä. Tiesin, että tahkosin viimeisiä vuosiani. Ymmärsin sen pitkältä uraltani, ettei joukkueen voittaminen ollut itsestäänselvyys. Oli tehtävä roimasti asioita oikein, että joukkue voittaisi ja menestyisi.
Miehen harjoittelukin muuttui uransa varrella. Viimeisinä vuosina keskittyminen yleiskunnon ylläpitämiseen lisääntyi. Monipuolisena se pysyi silti aina.
– Urani edetessä jouduin ottamaan tehoja pois treenaamisestani ei enää tullut yhtä paljon isoja lihasryhmiä pumpattua. Ymmärsin, että mikäli reiteni ja selkäni ovat jäykkänä jatkuvasti, niin eivät ne pienemmitkään lihakseni siellä alla kestä. Ei voinut olla enää niin repivää treeniä. Vähensin sen määrää. En voinut hyppiä, loikkia ja vetää puntteja yhtä kovaa. Ei ollut tarvetta. En kokenut, että olisi pitänyt tehdä voimakkaita jalkakyykkyjä, sillä ei se enää minua kiekkoilijana olisi kehittänyt.
– Keskityin pitkäkestoisempiin asioihin. Panostin selvemmin aerobiseen kestävyyteeni. Koitin sen saada kohentumaan paremmalle tolalle. Oli oltava hyvässä kunnossa. Uskoin, että siten pysyisin paremmin terveenäkin ja pystyisin keskittymään enemmän pitkään kauteeni.
Louhen itsensä lisäksi myös laji kehittyi vuosien saatossa. Siinä mukana pysyminen oli miehen mukaan hurjaa leikkiä. Joka päivä.
– Pelaaminen meni nopeammaksi ja fyysisemmäksi, aika ja tila vähenivät alvariinsa. Pelaajista tuli enemmän urheilijoita ja kilpailu koveni. Monia asioita oli tehtävä oikein. Oli pysyttävä ehjänä.
Kaukaloissa yksi kaikkien aikojen HPK-kasvo yrittikin aina kaikkensa.
– Muutamalle nuorelle pelaajalle olen sanonut, että tehkää asiat, niin että viimeisen kerran, kun lähdette hallilta, niin voitte katsoa itseänne peilistä. Miten pitkän matkan tahansa. Mitään ei jää hampaan koloon.
