Vajaat kolme vuotta sitten HIFK julkaisi odotetun uutisen, kun Ville Peltosen kolmevuotinen sopimus näki päivänvalon. HIFK:n edellisen mestarijoukkueen kapteeni, työstä tinkimätön legenda tulisi ja palauttaisi stadilaiset sinne minne kuuluu – Liigan huipulle.
Sekä yksittäisillä kausilla että kokonaiskuvassa Peltosen päävalmentajakausi on ollut kauniisti sanottuna pettymys. Kolmen kauden aikana Peltosen suojatit eivät ole kertaakaan yltäneet runkosarjassa neljän parhaan joukkoon. Pudotuspeleissä sentään kertaalleen, mutta yksi voitettu pudotuspelisarja kolmessa vuodessa on armotonta alisuorittamista.
Ei aika ex-kapteenin alaisuudessa ole pelkkää matalalentoa ollut. Mukaan mahtuu hyviä jaksoja, kuten seurahistorian pisimmän pisteputken sivuaminen, mutta hyvien jaksojen vastapainona on ollut todellista matalaliitoa. Esimerkkinä seurahistorian heikoin kauden alku.
Yksittäisen kauden romahduksen voi vielä selittää epäonnisilla sattumilla ja monilla muilla hyvilläkin syillä. Kolmen kokonaisen runkosarjan ja pudotuspelien otanta vain on niin suuri, ettei selitykset kelpaa.
Edes pieniin marginaaleihin vetoaminen ei enää toimi, jos ne kääntyvät toistuvasti joukkuetta vastaan. Eivät todelliset mestarijoukkueet anna pienten marginaalien ajaa koko laivaa toistuvasti karille.
Kokonaiskuvassa Peltosen päävalmentajakausi on ollut kauniisti sanottuna pettymys
Varsinkin pudotuspeleissä HIFK:n kyykkäämisen syyhyn on ollut kaava. Joukkueen pelillinen selkänoja ei ole ollut yhtä vahva kuin vastustajalla. Keväällä 2022 poissaolojen kanssa kamppailleet helsinkiläiset lähetti laulukuoroon Jussi Ahokkaan valmentama TPS, seuraavana vuonna välierissä Jussi Tapolan Tappara ja pronssiottelussa Antti Pennasen Ilves olivat vahvempia. Tänä keväänä matka tyssäsi Tommi Niemelän Pelicansiin. Valtaosan ajasta noissa sarjoissa HIFK:n hyökkäyspelaamisen rakenne on vaikuttanut ohuelta.
Organisaatiossa on reagoitu pettymyksiin monin eri tavoin. Kuluneen kauden joukkuetta urheilujohtaja Tobias Salmelainen kuvaili jo hyvissä ajoin parhaaksi hänen rakentamakseen joukkueeksi. Vuosi sitten mestaruuden ykkössentterinä voittanut Jori Lehterä oli avainpalanen, alakerran johtohahmoksi saapui maailmanmestari ja olympiavoittaja Petteri Lindbohm. Leo Komarov hankittiin erityisesti kevättä silmällä pitäen. Konkarit tulivat jo ennestään vahvaan joukkueeseen.
Myös valmennuspuolella tapahtui muutoksia, kun Cory Murphy palasi takaisin isiensä maille ja tilalle tuli laajaa arvostusta nauttiva Marko Ojanen.
Kaikista toimenpiteistä huolimatta lopputulos oli jälleen pannukakku. Kuten jo aiemmin todettu, myös tällä kaudella on selittäviä tekijöitä, mutta selittely on turhaa.
HIFK julkaisi Peltosen kaksivuotisen jatkosopimuksen jo hyvissä ajoin lokakuussa. Siitä huolimatta suljettujen ovien takana käydään takuuvarmasti keskustelua myös Peltosen tulevaisuudesta, eikä päätös ole helppo.
Faktojen pohjalta järkisyitä liiton jatkumiselle on huomattavasti vähemmän kuin erolle. Päävalmentaja-Peltosen näytöt kalpenevat pelaaja-Peltosen rinnalla, mutta status vaikuttaa vääjäämättä päätökseen. Olisihan siinä tuhkimotarinaa kerrakseen, kun toisen polven HIFK-legenda johdattaisi joukkueen mestaruuteen.
