On ollut hiljainen kesä, jääkiekkopiirien kannalta hyvällä tavalla. Kenenkään NHL-miljonäärin huvijahdit tai uudet autot eivät ole suuremmin puhuttaneet kansaa, Ruisrock-viikonlopun peruuntuminenkin jätti todennäköisesti jonkinlaisen pikkukohun hyllylle. Hyvä niin.
Huomio kiinnittyi tähän havahtuessani siihen, että Suomen kesässä puhutaan yleisurheilusta. Tai ainakin yleisurheilijoista. Yksi kaipaa sponsoreita, toinen tuhdimpia starttirahoja tai edes vähän huomiota.
Ylipäätään urheilupuhetta on viime viikkoina hallinnut keskustelu rahasta, tarkemmin ottaen sen puutteesta kentän tasolla. Suomalaisessa urheilussa liikkuu mittavia summia joka vuosi, mutta urheilijoille taloudellisia resursseja kulkeutuu usein harmillisen vähän. Yksilölajeissa suurin osa ammattimaisista urheilijoista on elannoltaan kaukana ammattilaisesta.
Tässä keskustelussa jääkiekkoväki on ollut hissuksiin, joko häveliäisyyttään tai viisauttaan. Nyt ei ole oikea aika ampua itseään jalkaan.
Muissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa on pitkään puitu erilaisia etuoikeuksia ja vaikkapa hyväosaisuuden tiedostamisen tarpeellisuutta. Ehkä tässä kohtaa lätkäjätkien on hyvä tunnustaa vähintään itselleen, miten hyvin omat asiat keskimäärin ovat suomalaisen urheilun mittapuulla.
Samalla voi toki vähän taputella kavereita olalle – asema ei ole ansaitsematon, vaan jääkiekkoyhteisö on vuosikymmeniä pelannut oikeita kortteja pöytään eri yhteyksissä.
Joidenkin arvioiden mukaan suomalaisen urheilun parissa on pitkälti toistatuhatta ammattiurheilijaa, ainakin jos elektronisen kilpapelaamisen tähdet lasketaan mukaan joukkoon. Pelkästään palloilulajeissa Suomessa on tuhatkunta urheilijaa, joiden ansiotaso edellyttää ammattilaisen urheilijaturvavakuutusta – heistä yli puolet on jääkiekkoilijoita.
Kokonaan oma lukunsa on se, että Suomessa jääkiekkoilijoiden keskiansiot ovat aivan eri luokkaa kuin muissa isommissa lajeissa. Harva yksilöurheilijakaan yltää edes kansainvälisellä tasolla kisatessaan liigakiekkoilijan tienesteille.
Kotimaan kaukaloiden tuolla puolen on myös satoja suomalaisia jääkiekkoilijoita, jotka urheilevat elääkseen ulkomailla. Suomalaisen urheilun kermakakun kuorrutuksessa suurin populaatio ovat vauraat NHL- ja KHL-kiekkoilijat, mutta laajemmin tarkastellen tavallaan jopa merkittävämpää on Euroopan liigoissa kiekkoileva runsaslukuinen suomalaiskatras.
Keski- ja Itä-Euroopassa kiertää melkoinen lauma peruskiekkoilijoita. Harva heistä on sarjansa tähti, silti kysyntää riittää tavanomaisillekin sinivalkoisille osaajille etäällä lajin kansainvälisestä huipusta. Leipä ei yleensä ole leveä, mutta pelaamista voi kutsua ammatiksi.
Ammatikseen pelaava keskivertokiekkoilija voikin tuntea olonsa kiitolliseksi ja siunatuksi seuratessaan taivastelua siitä, miten kansallisen huipputason pikajuoksijan pyrkimys saada vaatimaton lisäravinnesponsori on tyssännyt Instagram-seuraajien vähäisyyteen. Tällainen on tyystin vierasta kaukalosotureille.
Kutakuinkin jokaisella liigajyrälläkin on juniorivuosista alkaen asioidenhoitaja valvomassa pelaajan taloudellisia etuja, parhaassa tapauksessa hoitamassa jopa yhteistyösopimuksia. Lähtökohtaisesti Liigassa pelaava ammattilainen tienaa niin mukavaa kuukausipalkkaa, ettei sponsoreita tarvitse edes haikailla.
Ai kaikki kiekkoilijatko eivät ole äveriäitä ja etuoikeutettuja? Totta, yhteiskuntaluokissakin on sisäisiä eroja. Jääkiekkoilevat naiset maksavat kansallisella huipullakin pelaamisestaan kuten useimmat yksilölajien kollegansa. Ja tasaisesti kohti umpikujaa ajetun Mestiksen pelaajiston merkittävin yksittäinen yhteistyökumppani on suomalaisen urheilun suurin sponsori: Kela. Sarjan riutuva puoliammattimaisuus pyörii yksilötasolla julkisin tukirahoin.
Etevimmät naiskiekkoilijat ja muutaman joukkueellisen verran hyvää Mestis-tasoa edustavia nuoria miehiä saa silti elätettyä itsensä jääkiekkoilemalla muilla mailla. Mahdollisuudet eivät lopu kotimaan kentille.
Lopulta on hyvä tiedostaa Suomi-kiekon vähäosaisempienkin osalta eräs merkittävä piirre. Jääkiekkoyhteisö on siinä määrin vauras ja vahvassa asemassa kotimaisessa urheilussa, että etenkin Mestis-kiekkoilun ja luultavasti naistenkin liigan taloudellista asemaa pystyttäisiin korjaamaan omavaraisesti – jos todella haluttaisiin.