Jokaisella useammalla vuosikymmenellä eläneellä kiekonseuraajalla on suosikkimuistonsa Jokereista. Siis siitä SM-liigassa pelanneesta versiosta.
KHL-Jokerien tavoitteena oli tulla koko Suomen joukkueeksi. Viimeistään nyt kuusi vuotta Venäjälle siirtymisen jälkeen näin on käynyt, mutta käänteisesti. Jokerit maistuu huussinseinän kartongille, on ilmiönä lähellä etäinen, mutta muistot SM-liigan Jokereista ovat entistä tärkeämmät. Rakkaana vihollisena kultaiset.
"Hjalliksen pojat saivat muutakin kuin karkkipusseja palkaksi".
Mitä merkitsee se, että urheilussa on rakkaita vihollisia? Seuroille parempia tuloja ja yleisömääriä. Seurat pyytävät lisämaksua kärkijoukkueista, yleensä HIFK:sta ja Kärpistä. Jokerit kuului tähän samaan ryhmään, mutta silti katsomot ovat pullistelleet. Lukolla ja Ässillä on toisensa, Ilveksellä ja Tapparalla myös, ja sen lisäksi tulevat nämä isot joukkueet. Jokerit, jossa "Hjalliksen pojat saivat muutakin kuin karkkipusseja palkaksi".
Ei ehdi Jokerit enää, ei ehdi enää Hjalliksen beibi! (Eero Tauru)
Lappeenrannassa muistetaan Jokerien jättikaatamiset pudotuspeleissä. Oulussa Jokereilla on oma erityinen suhteensa nousuissa ja laskuissa. 1989 Jokerit tulitti Teemu Selänteen johdolla useita mitaleja voittaneen seuran ykkösdivisioonan korpivaellukseen. Siitä synkkyydestä oli kova toipua, ja paha palata takaisin.
Käänteisellä tavalla Jokereita käy myös kiittäminen, sillä ilman tunkkaisen talousrakenteen puhdistusta ja konkurssia Ouluun ei todennäköisesti olisi luotu sitä organisaatiota, joka reilu vuosikymmen myöhemmin nousi SM-liigaan. Tällä kertaa se saa hallinsa kioskimyynneistä rahaa.
Jonkinlainen kruunu uudelle nousulle olikin se, että Kärpät kaatoi juuri Jokerit ensimmäisen paluukautensa ensimmäisessä pudotuspelisarjassa. Ja jos ei se riittänyt, niin vielä 2005 finaalissa, kun Kärpät otti seurahistorian kolmannen mestaruutensa.
Ei merkityksellisyyttä löydy kuitenkaan vain Lappeenrannasta tai Oulusta. 90-luvulla Jokerit kilpaili tasapäisimmin vuosikymmenen ykkössijasta TPS:n kanssa. Mestaruudet menivät turkulaisten hyväksi kymmenen kauden jaksolla 5−4, eikä niiden lisäksi edes finaaleissa nähty muita yhtä kertaa useammin kuin HIFK.
Se oli todellinen kahden suuren kamppailu valtakunnan kiekkohallinnasta. Tämä oli aikaa, jolloin tv:ssa tuli yksi peli viikossa ja pudotuspeleissä enemmän. Pudotuspelejä seurattiin muuallakin kuin sinne päässeiden seurojen paikkakunnilla. Finaaleissa piti valita puolensa − seisoako Vladimir Jursinovin ja Saku Koivun puolella, vaiko kanttitukkaisen Waltteri Immosen ja lättäkypäräisen Otakar Janeckyn?
Kyllä, noita kamppailuja katsottiin muuallakin kuin Helsingissä ja Turussa. En muista enää kaikkien opettajieni nimiä, mutta Jokerien lempinimet tulevat lonkalta. Wade, Ströba, Sulo, Make, Keke, Otto, Rono, Hessu... ja hyi, että ne Liiga-patukat muuten maistuivat pahalta.
90-luvun alussa Jokereissa riitti koko Suomen pelaajia. Markus Ketterer oli Suomen ykkösmaalivahti ja ensimmäisen MM-mitalin varmistaja, Selänne Jari Kurrin seuraaja. Joukkueesta riitti syvyyttä maajoukkueeseen läpi vuosikymmenen.
Jokerit oli useille se, jonka tappio tyydytti, vaikka omakin seura olisi hävinnyt.
Menestykseen nähden valmennusliipasin ehti olla herkässä. Peräti kolmella kaudella päävalmentajia ehti olla kolme! Maine seurasi pitkälle 2000-luvulle, vaikka tiheään vaihtaneita löytyi muualtakin.
2000-luku oli kultamitalien suhteen erilainen. Jokerit voitti mestaruuden vielä 2002, ja oli pari kertaa finaaleissa sen jälkeen, mutta silloin hallitsevaksi teemaksi nousi Jokereiden epäonnistuminen ja lyhytjänteisyys.
Jokereilla oli paljon omia kasvatteja, mutta kun päälle se rohmusi maakunnista ja naapureista isoja nimiä kalliilla palkalla alisuorittamaan, vahvistui muualla halu nähdä jätin taas kaatuvan. Ja niin se useamman kerran kaatuikin − vuoden 2003 jälkeen se jäi välierien ulkopuolelle seitsemän kertaa 11 kauden aikana.
90-luvun kateuden korvasi vuosituhannen tällä puolella vahingonilo. Jokerit oli useille se, jonka tappio tyydytti, vaikka omakin seura olisi hävinnyt. Tai pudonnut jo pudotuspeleissä. Pääasia, että Jokerit häviää. Viimeisenä keväänä HPK antoi Jokereille lomarengaskierroksen hyvästit juuri tällä tavalla, budjettiin katsomatta.
Mikään seura ei ole merkinnyt kannattajille vihollisena yhtä paljon kautta Suomen. Siis keskiarvona, ja paikallisvihollisten jälkeen.
Kiekkotoimittajana tätä seurasi ilman verenpainelääkkeitä. Se kuitenkin vaikutti myös verkkolehteen. Kausina jolloin Jokerit ja HIFK putosivat välierien ulkopuolelle viikkolukijoista hävisi kymmeniä tuhansia − kunnes he taas palasivat lukemaan uusia isoja siirtouutisia. Päinvastaisena ilmiönä pudotuspelisarja Jokerien ja HIFK:n välillä oli parasta, mitä saattoi numeroiden valossa pudotuspeleiltä toivoa.
Kaikki palaisi kuitenkin Suomen tyylikkäimmän lätkälogon alle. Silmäniskun taakse.
Kun tämän jälkeen myös Blues hävisi liigakartalta, on paljon paikallista kuhinaa poissa. Suomen suurimman väestökeskittymän paikalliskamppailut, Espoonkin kanssa. Vaikka osa HIFK:sta on muuta vakuutellut, niin kipeää on tehnyt.
Entäs jos Jokerit joskus palaisi? Tuntuisiko se kiekkokannattajista samalta?
Ei se samanlainen Jokerit olisi. Osa tuota 90-luvulla vanhojen perinteiden päälle rakentunutta massiivista ilmiötä rakentuisi uudestaan. Kaikki palaisi kuitenkin Suomen tyylikkäimmän lätkälogon alle. Silmäniskun taakse.
Tervetulleeksi seura joka tapauksessa toivotettaisiin. Huomattavasti pienemmässä mittakaavassa voi katsoa, miten lämpimästi Kiekko-Espoon ja FPS:n paluuta Mestis-kartalle on tervehditty. Myös juniorityö kiinnostaisi enemmän, kun junioreista olisi realistinen polku aikuisten sarjaan oman seuran väreissä.
Jokerien paluu Liigaan rakentuisi täysin uudelta pohjalta. Ehkä Mestiksen kautta, vaatimattomalta verrattuna entiseen ja nykyiseen, mutta sen taakse saisi useammankin Jokerit-legendan houkuteltua. Ei vain niitä, jotka ovat suostuneet rahan ja huomion takia KHL:n pelinappulaksi.
Tunneside olisi valmiiksi suuri, ja koko kiekko-Suomen odotus.
