Nimekkäimmät suomalaiset jääkiekkoilijat ovat joukolla jääneet pois Jukka Jalosen kasaamasta Slovakian maailmanmestaruuskisoihin osallistuvasta joukkueesta. Yksi mahdollinen syy on, että Jalonen olisi halunnut kaikkien liittyvän maajoukkueeseen mahdollisimman aikaisin ja viettävän leirityksellä viikkoja.
Tällainen vaatimus olisi varmasti karsinut potentiaalisista Leijonista pois sellaisia, joiden kausi päättyi ajat sitten ja jotka kokevat tarvitsevansa huilin ennen seuraavaa peliurakkaa. Tällaisia ovat esimerkiksi KHL-pelaajat, joita Suomen joukkueessa on vain neljä. NHL-pelaajiakaan ei ole kuin kaksi. Vertailun vuoksi liigapelaajia on 12.
Kaapo Kakko jätti alle 18-vuotiaiden maailmanmestaruuskisat väliin pelatakseen A-maajoukkueen harjoituspelejä. Toisin oli ikä- ja taitoverrokki Jack Hughesilla, joka pelasi ensin u18-kisat ja liittyi sitten Yhdysvaltojen miesten joukkueeseen. Kakko joutui siis luopumaan maailmanmestaruusmahdollisuudesta antaakseen näyttöjä tuikiturhissa harjoituspeleissä.
Joten ovatko ne sittenkään turhia? Jalonen ei selvästi pidä niitä turhina, mikäli hän todella on vaatinut pelaajia liittymään joukkueeseen mahdollisimman pitkäksi ajaksi. Jääkiekko on joukkuelaji, ja suurella osalla Leijonista on ollut viikkokausia aikaa hitsautua yhteen.
Onko tämä Jalosen tavoite, jonka saavuttamiseksi maajoukkueen ulkopuolelle on jätetty kovia pelaajia?
Arttu Ruotsalainen on lähdössä ensi kaudeksi Buffalo Sabresiin, Tony Sund San Jose Sharksiin ja Oula Palve Pittsburgh Penguinsiin. Silti kukaan näistä ei mahtunut MM-Leijoniin.
Tietävätkö NHL-seurat Ruotsalaisesta, Sundista ja Palveesta jotain, mitä Jalonen ei tiedä? Onko kyseisillä pelaajilla enemmän potentiaalia kuin maajoukkuevalmentaja ymmärtää?
Tuskin. Sen sijaan maajoukkuevalmentaja saattaa tietää monesta suomalaispelaajasta asioita, joita NHL:ssä voidaan vain arvailla: kuka ei tule tarpeeksi hyvin toimeen muiden kanssa, kenen ego vie pukukopissa paljon tilaa, kenen työmoraali on liian alhainen.
Saattaa olla, että Jalonen on joutunut uhraamaan yksilötaitoa saadakseen kasaan mahdollisimman tiiviin joukkueen. Nimilistan perusteella näyttää kuitenkin siltä, että yksilötaitoa on uhrattu aivan liikaa. Suomen terävin tai vähän tylsempikin kärki loistaa poissaolollaan, ja paperilla Suomi on esimerkiksi Venäjää tai Yhdysvaltoja vastaan puhdas vastaantulija.
Jalonen näyttää ottaneen riskin joukkuetta rakentaessaan. Pärjätäkseen kovimpia maita vastaan suomalaispelaajien on kyettävä lähes yliluonnollisiin joukkuesuorituksiin kuten niin sanottuun ajatustenlukuun. Puolivälieriin jääminen näyttää Leijonien kohdalla todennäköisimmältä.
Paperilla pelejä ei kuitenkaan pelata. Suomen vahvuus on siinä, että yhteispeli menee yksilöiden edelle, ja altavastaaja-asema sopii suomalaiseen työntekoa korostavaan kulttuuriin ja identiteettiin.
Onnistuessaan Jukka Jalonen on nero.
