Urheilussa on tapana tapahtua ihmeellisiä asioita. Kun kaikki on pedattu sille ylivoimaiselle suosikille, niin jostain nousee se sitkeä ja nimetön pubijengi, joka on haukuttu maanrakoon ennen ensimmäistäkään suoritusta.

Tämän vuoden Leijonien osalta tilanne on ollut juuri tämä. En itsekään odottanut täysin tähtipelaajista puhdistetulta joukkueelta juuri mitään muistamisen arvoista näistä kisoista, mutta uuden sankaritarinan muodostuminen suomalaisen jääkiekon tarinaan ei olekaan täysin poissuljettua.

Ruotsin joukkueesta paistaa tietynlainen kireys ja hermostuneisuus. Haastatteluja sinikeltaisten leiristä ei ole juurikaan herunut, eikä joukkueen harjoituksissakaan ole juuri positiivisuutta näkynyt, poislukien aina hyvällä tuulella oleva John Klingberg.

Ruotsalaisista ei kuitenkaan ikinä tiedä. Eihän tämä ole läheskään ensimmäinen kerta, kun Ruotsin turnaus on menossa kohti skandaalia, mutta kovan paikan tullen länsinaapurin kiekkoilijalla on tapana nostaa tasoaan merkittävästi.

Suomalaisen jääkiekon historia tuntee lukuisia karmaisevia tappioita Ruotsia vastaan, jotka ovat puhututtavat vielä vuosienkin jälkeen. Kukas nyt unohtaisi Anders "Masken" Carlssonin, Mats Sundinin, vuoden 2003 toukokuisen illan ja Saku Koivun katkenneen mailan.

Vastapainona Suomen harvat voitot tiukoissa paikoissa Ruotsista ovat härmäläisten keskuudessa vielä legendaarisempia tarinoita, ja yhteen tällaiseen on oivallinen mahdollisuus tänä iltana. Asetelma on pitkälti NHL-pelaajat vastaan Liiga-pelaajat, ja kaikkien aikojen paras Tre Kronor vastaan kaikkien aikojen huonoimmat Leijonat.

Vaikka Suomi tänään todennäköisemmin taipuukin isoveljelleen, niin silti peli-ilmeestä ja yhtenäisyyden puutteesta Leijonien panos ei missään nimessä tule jäämään kiinni. Ja mikäs sen parempaa, kuin osoittaa joukkuepelissä piilevä voima koko kiekkomaailmalle supertähtiä vastaan.